nahkasohvan herkkupala

Näin unta, että sain ystävältäni ruumiin vadilla ja kulhollisen maustettua rasvakudosta. Ruumis oli hyvin pieni, ja siitä oli helpoimmat palat jo syöty - siis sellaiset (reidet, pakarat, selkä), jotka voi leika irti ilman, että tarvitsee ajatella, että kyseessä on ihminen, ihmislihaa. Minulle oli jäänyt ylävartalo, ontoksi koverrettu rintakehä ja käsivarret. Olisin voinut siis syödä vatsalihaksia ja leikata kyljestä ihoa. Liha oli tarkoitus silavoida kulhon rasvamassalla. Yhtäkkiä hätkähdin tajuamaan, mitä vadilla oli, ja etten halunnut syödä tuota kurjaa ruumista. Kannoin vadin ylös metsäistä mäkeä ja alas kaivosluolaan. Siellä oli luukun alla multaa, jonne aioin rippeet haudata. Kaivoin multaa lapiolla, mutta sieltä paljastui lisää ruumiita, harmaita käsivarsia, joita tökin lapiolla pois tieltä ja nakkasin kelmeän ruokapalani sekaan ja sulloin luukkua kiinni.

Tähtilaivassa

Purjeet ovat pullistelleet koko varhaisen aamun ja pitkälle iltapäivään, mutta tänä iltana tuuli tyyntyi, ja laiva nyykähtää hyvin hiljakseen katua pitkin kohti etelää. Perustukset pitävät vielä tiukasti, mutta jännitteitä kasvaa kuin takaperoisia pieniä juuria pohjaan ja talo alkaa kellua. Laastia on varissut pieninä murusina seinien vierille. Kumahtelu ei ole vielä äänen tasolla, mutta sen tuntee luissa.

Lähdön lähestyessä alkaakin yllättäen huolettaa, ovatko kauempana maailmalla riekkuvat lokit kovinkin persoja lohileiville, joita eväskoriin kannelle pakkaisi. Sillä sillä hetkellä, kun tuttu jää taakse, eivät leivätkään enää ole turvassa ja olisi äärimmäinen sääli syödä leipänsä ikkunat kiinni, ettei vain satunnainen lokki tökkää nokkaansa niihin.

Unessa vapautimme kaupungin akvaariosta suuret kalat ja kilpikonnat vedenpaisumuksen aikoihin. Plumps vaan mäkeä vierivät delfiinit ja suuret hait, värikkäät merikalat ja hienon hienot vanhat kilpikonnat. Vapauteen. Kaikki ovat matkalla Suureen Siniseen tai Vihertävän Harmaaseen vai millainen se näinä aikoina onkaan.

Kesäpäivä yöllä

Tänään maailma on ollut erityisen pieni ja ahdas, ja minusta on tuntunut siltä, ettei minulla ole omaa, juuri minulle sopivaa paikkaa missään.

Toisaalta on tullut kaukokaipuuta muualle. Mielessä siintävät hohtavat uudet kaupungit, joissa on valoisat kadut ja uusi ja uljas elämä.

Ajatukset tahriintuivat heti, kun kirjoitin ne ylös. Vai vielä hohtavia kaupunkeja..

Kurjat negatiiviset ajatukset. Ne pilaavat elämää. Ja siinä ne nyt ovat, ja pahimpia niistä ovat hiljaiset ajatukset, joita tiedostava osa ei kuule, mutta heti pinnan alla ne kuiskivat ja vetävät ja vääntävät ever so slightly, kunnes liike lakkaa, kunnes pyristely lakkaa ja jäljellä on vain pysähtyneisyys.

Minulla on taipumusta katatoniaan ja aleksitymiaan. Ne kyllä kulkevat käsi kädessä, nuo erimunaiset kaksoset, kuin Apollon ja Artemis, mutta pitkinä ja laihoina, mustat huput päässä. Ei niistä tosin ole enää kuin haamut jäljellä, häivähdys muistikentän rajoilla. Siellä ne vetävät kimaltavista langoistaan, kutovat verkkoa. Toisen lanka on vasemmassa nilkassani kiinni, toisen oikeassa.

Unessa kuljen hieman pölyävää kesäistä radanvierustietä. Tien vieressä on vehreitä lepopaikkoja, houkuttelevia retkipöytäryhmiä syreenipensaiden ja vihreän ruohon keskellä, mutta käännän katseeni pois ja jatkan matkaa (minulla on päämäärä jossakin, jonne olen pyrkimässä). Ajattelen, että tuolla olisi kiva istua ja syödä eväitä ystävien kanssa, mutta olen unen paikassa yksin. Kuljen ylityspaikalle. Siinä on riippusilta, joka on korkealla, mutta alla ei ole mitään. Silta on huonossa kunnossa ja vieraat ihmiset hajottavat sitä. Kesken ylityksen se romahtaa, mutta kädet hieman kipeinä ponnistelusta pääsen toiselle puolelle sillanrippeitä pitkin, ja laskeudun rakennustelinettä muistuttavasta tornista alas. Kaivoksessa on juhlat, ja olen menossa sinne, vaikka siellä on pimeää ja juhlatilat viettävät alaspäin. Palkein tuetun käytävän suulla tapaan kuitenkin komean nuoren miehen, joka hymyilee minulle ja pyytää ulos takaisin auringonvaloon. Hymyilen itsekin, ja ulkona auringonpaisteessa (tiedän, että olemme matkalla rantapuutarhaan, jossa on toisenlaiset, pienemmät juhlat) laitan käteni miehen poskelle hyväilevään eleeseen. Samalla seuraan liittyy vieras nuori nainen ja lyöttäytyy miehen kainaloon ja nauraa. Ymmärrän, että olen ehkä ylimääräinen. Asemani muuttuu, otan henkistä etäisyyttä ja jatkan matkaa samaan suuntaan - ja herään.

hiljaiset päivät

Hiljaista on elo.

En oikein tiedä, tahdonko sanoa enää mitään. Vaalin salaisuuksia tai tahtoisin vaalia. Sitten muistin, etten ole koskaan salaisuuksista kirjoittanutkaan.

Yöllä toivoin olevani taas nuori. Kymmenen vuotta taaksepäin. Olen palannut sinne muutoinkin. Miksen siis ajan ulottuvuudessakin?

Olen nähnyt harmaita unia puolivieraista miehistä. Niiden tunnelmassa on jotakin kontrollin menettämisestä ja aavistus synkeyttä.

"Tiedäthän, mitä tapahtuu, jos juot tämän lasin tyhjäksi?", sanoo mies.

unessa tiesin ja join, mutta mitään ei tapahtunut. Miksihän kaikilla oli harmaat ja hymyttömät kasvot, vaikka kyse oli intohimosta?

Sitten näin valoisan unen, mutta ehkä sekoitin sen päivänvaloon.

Kuumetauti on valvottanut minua jo pari yötä. Keho kirkuu lepoa, mutta en saa levättyä, pyörin vain sängyssä tuntikausia, ja kun vihdoin nukahdan, en nuku pitkään (siis siten pitkään kuin olen jo vuoden, kaksi nukkunut: kellonympäri, vaan hädintuskin 7 tuntia).

Kirjoitan huolipäiväkirjaani vihkoon, mutta sekään ei auta. Mieli pyörii ja poukkoilee. Nenäliinoihin tulee märkiä "musteläiskäkuvioita". Perhonen, toinen perhonen... ei sentään verta.

Illalla voin pahoin puoli tuntia, menin sänkyyn ja melkein sain väsyneet silmäni kiinni, mutta sitten se meni ohi.

Näen unia Japanista. Palaan toistuvasti Kanazawaan, milloin lentokoneella, milloin junalla, kerran jopa kanootilla. Olen hukassa unien tuntemattomilla lentokentillä ilman rahaa, etsin raamenkuppiloita, vaellan kaupoissa. Palaan kerta kerran jälkeen asuntolaan, siihen jossa oli kosteat käsittelemättömät betoniseinät ja huoneissa raskaat teräsovet. Kuljetan mukanani joskus eri ihmisiä: joskus matkustan isän kanssa, joskus siskon, mutta useimmiten yksin. Tiedän aina, että olen nyt vain pari viikkoa, tämä on lyhyt reissu, mutta rahani ovat lopussa, enkä tiedä, saanko lippua enää takaisin Suomeen. Myöhästyn aina jatkoyhteysjunasta, kuljen raiteita pitkin. Kampus ja päärakennukset ovat vieraita, silti kuljen niissä kuin olisin aina kulkenut. Valitsen ruokalassa outoja ruokia, syön yksin. Linja-autot kulkevat kummallisia teitä, vääriin aikoihin. En pääse keskustaan, enkä keskustasta asuntolalle. Puhun sujuvampaa japania kuin koskaan hereillä ollessani, mutta kukaan ei kuuntele, ja olen yksin. Vihreiden peltojen päällä on punainen aurinko.

Olen aina helpottunut, kun herään. Minä en ollutkaan siellä. En noin, en tuolla tavalla.

muistiinpanoja

Eilen oli kyllä ihan legendaarinen ilta, koska menin nukkumaan jo yhdeltä! Voi pojat. Juuri kun jouduin valvomaan monena yönä viiteen tai kuuteen, ennen kuin nukutti (vaikka menin tietysti uskollisesti aina kolmelta jo sänkyyn).

Ja tänään heräsin yhtä legendaarisen aikaisin jo kymmeneltä.

Vedin kaihtimet ylös, ja talvi oli kadonnut. Ihan kokonaan, viimeistä ripettä myöten. Ilmeisesti lumensyöjät ovat kulkeneet näitä main ohi yöllä. Jäljellä on vain harvinaisen ankeat harmaat kadut. Valokin on kuin marraskuussa. Jumaleisshön, jos valonsyöjätkin ovat liikenteessä, niin ei hyvä heilu.

--

Ai niin. Näin unta nunnista. Abbedissa oli tiukka, mutta vanha ja raihnas. Yhden nunnan vatsan ja kohdun tilalla oli peltilaatikko, jossa se valmisti myyntimiehen kanssa salaa saippuaa (tämä kummallisuus oli esitelty samassa merkityksessä kuin seksi, vaikka kyse oli todellakin vain saippuanvalmistuksesta). Ullakolla oli tulipalo. Luostarissa kävi vierailemassa myös toinen mies, jolla oli siellä toipilaana sisar. Miehen aikeet paljastuivat kuitenkin, kun sisko kuoli:

"Nyt, kun sisareni on kuollut, saan kai käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tulla viereenne teidän sänkyynne?", sanoi mies, ja kiipesi (tai paremminkin laskeutui) nunnan sänkyyn, joka oli hyvin matala ja pahvinen, ja sijaitsi lattialla sairasvuoteen vieressä.

Aika kurittomia tai pikemminkin tahdottomia ja surullisia nunnia oli koko luostari täynnä.

Nyrkit

Huh, miten karmivaa painajaista näin.

Olin jälleen yläasteella, kouluun palanneiden luokalla, joka ei mahtunut edes luokkiin kokonaan, vaan pulpetteja oli pitkin käytäviä. Tunti saattoi muuttua kesken kaiken ranskasta englantiin, mutta koska vaihdos oli noin päin, latelin vastaukset opettajalle sangen sujuvasti.

Koulu pimeni ja paikalle saapui joku poika, jolla oli kyky pimentää taivas ja jäädyttää asioita. Paikalla oli muitakin, joilla oli "kykyjä". He estivät itseään jäätymästä polttamalla puhalluslampulla (en tiennyt esineen nimeä, joten jouduin sen etsimällä etsimään, mutta tunnistin esineen kyllä). Oli karun näköistä, kun kaksi tyyppiä polttivat ensin kasvonsa ja kätensä liekillä ja sitten kävivät jääpojan kimppuun nyrkein.

Uni siirtyi muualle, ja ahdistuneena huomasin, kuinka pikkusiskoni oli mennyt sekaisin ja kuristi ja pieksi suvun lapsia aina kun sitä ei pitänyt erikseen kiinni tai pidellyt lattiassa. Hakkasin pikkusiskon päätä nyrkeilläni ja yhä vain se kuristi lasta. Unessa yritin rationalisoida asiaa pohtimalla, josko sisko oli saanut päähänsä viruksen, joka tuhosi aivoja ja muutti näin käyttäytymistä. Lopulta keksin ottaa siskon kädestä karkin pois, ja raivohulluus laantui. Soittelin isälle, että mihin laitokseen sen saisi laitettua, koska eihän sitä nyt enää voi pitää lasten luona.

Sitten olimmekin autossa matkalla jollekin hevosleirille, kun sisko ohjasikin auton järveen. Vauhtia oli muka sen verran paljon, ettei auto uponnut heti, vaan kauhomalla sivuilta se kiisi veden päällä eteenpäin. Mökin rantaan. Vesi oli kirkasta ja lämmintä. Hullu sisko lähti heti lasten kanssa uimaan, minä tarkastelin mökin ja sen naapurimökin tavaroita, koska niitä oli niin runsaasti joka paikassa. Menin kuitenkin vahtimaan, ettei sisko hakkaa taas lapsia, ja vesi oli niin lämmintä. Sitten havahduin hereille.

Uni poikkesi muista tavallisimmista sillä, että siinä oli paljon painajaismaisia elementtejä ja tapahtumat vaihtelivat aika tiuhaan sen sijaan, että niissä olisi ollut yksi kantava teema tai juoni.

Muistelen kyllä vieläkin kauhulla niitä unia pari vuotta sitten, kun minulla ei ollut aivoja ja vain verinen reikä päässä tai minulla ei ollut silmää, vaan vain verinen silmäkuoppa jäljellä. Katselin niissä unissa itseäni peilistä, kallon reiän reunoilta rehottavaa ohutta tukkaa ja koettelin päätäni ja sen sisällä ollutta tyhjyyttä. Viime yön uni ei päässyt kauhussaan ihan tuolle tasolle, mutta ei se kaukanakaan ollut.

Painajainen

Pihalla poltettiin roskia: pahveja, ovia, mattoja, tölkkejä, papereita...
Äiti oli jostain ärsyyntynyt. Mutta minä pidin yllä huonosti palavia nuotioita ja kasasin huteria kyteviä pinoja. Takapihalla oli kummallinen romukasa, joka oli rakennettu typerästi kuin kärjellään seisova pyramidi, ja ylimmäisiä kerroksia oli tukemassa neljä tuolia. Se, mikseivät myös tuolit palaisi liekkien yltäessä niihin, jäi arvoitukseksi. Tätä tulta oli hoitamassa joku tuntematon "isoäiti" ja pieni ärsyttävä tyttö halusi mennä tuoleille istumaan ja katsomaan polttamista. Isoäiti varoitti, että neljän tuolin muodostama teltta on Helvetti. Minua ärsytti se pikkutyttö, joten estin sitä istumasta vaarallisilla paikoilla ja lopulta huusin, että "Siinä on Helvetti, tajuatko?! HELVETISSÄKÖ SINÄ HALUAT ISTUA?" Minusta oli absurdia huutaa jollekin tuntemattomalle penskalle, ja poistuin toisten nuotioiden ääreen. Päätin kasata tulet uudelleen, jotta kaikki palaisi, eikä roskia jäisi enää lojumaan kytevinä sinne tänne. Huomasin, että nuotioihin oli kasattu kaikenlaista tarpeellista, jota ei kannattanut polttaa: kyniä, kynsileikkurit ja sen sellaista. Kasasin niitä sivuun, ja alta löytyi vielä kutomani sininen matto ja valkoinen taiteovi. Vedin maton turvaan, mutta taiteovessa oli palaneita jälkiä. Kasasin jäljelle jääneistä uuden nuotion ja sytytin palamaan. Sitten palasin Helvetti-viritelmän luo. Siellä oli menossa jonkinlaiset menot ja tulelle uhrattiin lihaa. Toisin sanoen naiset olivat kaivaneet kukkapenkistä kuolleen kissani Ripsan: kissaparka ei ollut maatunut, mutta sen koko alapuoli oli nahatonta vereslihaa. Kissa aseteltiin pyöreään uunivuokaan ja siinä se näytti nukkuvan. Silittelin kissan päätä, ja heräsin.

burn, baby, burn - disco inferno!

Lusikat

Näin unen.

Hämyisessä metsässä oli tumma joki, jossa kolme vedenneitoa elivät ja leikkivät kivellä iltaisin. Kerran tuntematon mies sattui joelle ja neidot vetivät hänet mukaan leikkiin. Vedenneidot olivat silminnähden tukevia, hyljemäisiä ja todella reheviä ja heillä oli sinimustat tukat. Mies ihastui keskimmäiseen ja tahtoi hänet omakseen. Valkea jumalatar ilmestyi ja kysyi, mitä tähteä mies tahtoo seurata. Mies katseli taivaalle ja vastasi tähtiryhmää osoittaen: "Orfeusta.". Jumalatar suostui pyyntöön ja matka jatkui yöstä päivään, metsästä kukkulalle, jossa meren kansa yritti estää etenemistä ampumalla mereltä valkoisia nuolia. Vaikeasta matkasta huolimatta matkalaiset saapuivat kukkulan loppuun, jossa oli jyrkänne ja pudotus taianomaiseen lahteen, josta aallot kulkivat rannasta ulapalle. Ylänkömaan lahden ja meren erotti korkea vesiputous.

Tässä kohtaa jumalatar kertoi Kuoleman tarinan miehelle ja vedenneidoille. Lahti oli uudestisyntymän tyyssija ja jumalatar oli saattanut Kuoleman matkaan tältä samalta jyrkänteeltä. Kuolema ei ollut vielä Kuolema ennen kuin omasta halustaan. Kuolema teki päätöksensä ja hyppäsi lahteen. Pintaan tullessaan Kuolema oli muuttunut. Korvaukseksi kamalasta työstään Kuolema sai paljon lahjoja: näkymättömyyden, lentotaidon, ilman kanssa kulkemisen ja toiseen käteensä Lempeyden.

Nyt oli vedenneitojen vuoro valita jatkaako elämäänsä niin kuin ennenkin vai hypätä uuteen miehen tahdon mukaisesti. Mies ja neidot hyppäsivät alas tyrskyihin ja vajosivat pohjaan. Samalla hetkellä, kun neidot koskettivat pohjahiekkaa, he muuttuivat kolmeksi lusikaksi: kultaiseksi, hopeiseksi ja vaskiseksi. Mies ehti nähdä, että hänen tyttönsä oli kultainen, mutta lusikat vaihtoivatkin väriä: hopeisesta tuli kultainen ja kahden muun muuttumista mies ei nähnyt. Epätoivoinen mies keräsi lusikat pohjasta ja nousi pintaan. Hän ei enää tiennyt, mikä näistä kolmesta oli hänen toiveensa. Lusikat olivat eläviä, tuntevia ja kuulevia, mutta puhua ne eivät voineet.

Lahden rannalla oli aavikkomarkkinapaikka, jossa myytiin ihmeellisiä asioita. Mistään ei ollut miehelle hyötyä, koska hän oli kadottanut rakkaansa. Mies möi kultaisen lusikan ja alkoi elämänsä kulkurina, kuljettaen mukanaan hopeista ja vaskista lusikkaa.

--
copyright Annikin New Age -unet

Masennustoipilaan toimelias torstaipäivä

Nukuin painajaisia nähden kello puoli kahteen iltapäivällä.

Painajaisessa seurustelin taas eksän kanssa ja kävimme katsomassa opiskelijaperheasuntoja, joista uusimmat olivat pieniä sieviä taloja kauniilla puistomaisella asutusalueella (kiitos tästä Matti Vanhanen). Talot olivat kalustettuja alusta loppuun ja niissä oli kaikki valmiina astioista lemmikkieläimiin. Kurkistelin lintuhäkkiin huolestuneena, onko niillä ruokaakaan, kun edelliset asukkaat olivat muuttaneet pois. Niiden häkissä oli roskia ja kahvikeksejä kasoissa, kai ne niillä toimeen tulivat. Hyörin ja suunnittelin samalla tuntien, että jokin oli pahasti vinossa. Mietin, kuinka sieltä pääsee kouluun, sillä asutusalue sijaitsi 20 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Kaupunkin muistutti Jyväskylää olematta kuitenkaan se. Uni oli idyllissään vinksahtanut painajainen ja heräsin kylmässä hiessä.

Pihalla on harmaata ja sataa tihuuttaa kylmää kurjaa vettä. Haluni lähteä harjoituksiin polkemaan lopahti alkuunsa. Sen sijaan kaivoin puolukkasankon jääkaapista ja siivosin marjoja katsellen samalla salaista mieliohjelmaani, Eduskunnan kyselytuntia. Puolukoiden jälkeen pakkasin lattialla kypsyneet omenat vapautuneeseen sankoon ja kannoin ne talouskellariin. Pehmenneistä omenoista keittelen varmaankin illalla, tai huomenna, vielä hilloa. Kai se on pakko sitten myös paistaa lettuja. Valitettavasti.

Huomaatteko, kuinka olen siirtynyt masennuspotilaasta -toipilaaksi? Juu-u. Se onkin ihan uusinta uutta. Olo on alkanut olla viimeisen puolen vuoden aikana sen verran vakaa, että voidaan puhua jo hitaasta paranemisesta.

Eipä tosin hotsita yhtään parantua, kun putoan sitten ihan tyhjän päälle. Eihän minulla ole vielä ammattiakaan, koulu on kesken ja sairauden takia opintotuki on käytetty melkein loppuun ilman tuloksia. En varmasti pysty käymään töissä yhtäaikaa opintojen kanssa, saati sitten vielä ihan täysipäiväisesti opiskelemaankaan. Millä minä sitten elän? Sitä varten varaankin Kelasta ajan, että voin vähän suunnitella. Nyt olen vielä sairas, mutta en ole sairas ikuisesti, enkä tahdo syrjäytyä.

Oho, en ajatellut noista ajatuksista tilittää, mutta antaa nyt mennä. Mielessä ne ovat kuitenkin pyörineet.

ehkä kuolin

Näin sangen ikävää painajaista, jossa mieheni oli sarjamurhaaja.

"Muistatko, miten kauniilta suusi näytti, kun se oli veressä?", sanoin ja hymyilin.

"Olen kaikkea sitä, mitä haluatkin..", sanoi mies ja suuteli minua.

Myöhemmin olimme paossa poliiseja, ja makoilin itämaisella parvekkeella, käsi veltosti kaidetta vasten. Mies haki basaareista yrttejä. Hän oli hyvin hyvin paha, mutta toi minulle kamomillaa ja salviaa. Hetken päästä jäimme kiinni ja jouduimme vankilaan. Mies nauroi ja aikoi hirttää minut ilokseen tornikellon nyöriin.

Kerrankin oli oikein mukava herätä.

Päätin vaihtaa vuodevaatteet ja pestä tyynyt. Niissä on jo ihan riittävästi tuskanhikeä.

Lehmä

Olen tänään ennätysaikaisin ylhäällä, vaikka meinasin pyörtyä väsymyksestä, kun kello soi. Tänään odottaa kaamean aikainen, jo kello 12:n luento.

Näin unta, että matka-auto kaatui ja pienet lehmät pääsivät irti märälle maalaistielle. Koko ajan tuli autoja kovaa vauhtia ja pelkäsin, että lehmät jäävät alle. Otin yhdestä lehmästä kiinni (se oli sopivasti ehkä berninpaimenkoiran kokoinen) ja halasin tiukasti, ettei se lähtisi tielle. Kun havahduin hereille, huomasin halaavani itseäni. touché!

Aloin nauraa.

Mutta tiistaita ei vielä ajatella

Terapeuttini teki minulle inhottavan harjoituksen: laittoi kaksi tuolia vastakkain, minä menin toiselle ja toisessa se sanoi elämäni virheen istuvan.

Liian lähellä. Tuon tuolin pitäisi olla hyvin hyvin kaukana.

"Kerro nyt tälle henkilölle se, minkä haluat sanoa. Hän on pyytämässä sinulta anteeksi ja sinun täytyy kertoa, mitä annat anteeksi."

Minä olen sanonut, että anteeksi en anna. En ikinä. Niitä tekoja.

En suostunut puhumaan tyhjälle tuolille. Sanoin, että minä en enää halua sanoa mitään tuolle henkilölle. Kaikki on sanottu, ja loppu on turhaa. Minun yksityiset ajatukseni ovat nyt yksityisiä ja tuolta henkilöltä suljettuja. Mikään, mikä on minun sisällä, ei ole enää hänen, eikä tule olemaan. Olen antanut jo tarpeeksi, liian paljon ja jos vielä antaisin yhdenkin sanan tuolle ahneelle oliolle, en koskaan saisi mitään itselleni. Minä olen minun, ja minua en jaa.

Niinpä tuoli vietiin pois, eikä se henkilö ollut enää kuulolla. Sitten sain sanoa, mitä tahdon asiasta, mutta asiat menivät jo sekaisin, puuroutuivat, eikä sille ollut alkua eikä loppua. Alan unohtaa, eikä ajatus pysy enää koherenttina. En muista enää asioita, paitsi joskus öisin. Saan pitkästä aikaa kauhukohtauksia menneistä. Puristan ilmaa ulos keuhkoista, kunnes kuuluu pihinää ja pihinän jälkeen vain kimeää ilman kiristymistä ja yhä vain kouristun äänettömään kirkumiseen.

Pelkään hieman. Pelkään tummia, hukuttavia vesiä. Vaikka näinhän se paraneminen etenee: aalloissa. Minä en huku, minä kellun.

--

Niin kova kontrasti uniini: niissä on värejä ja pehmeitä kankaita, ja minulla oli tytär. Pienen pieni, mutta terveen pullea vauva, jolla oli kullanpunertavat kiharat. Minä syötin lasta huolella, imetin, ja minulla oli avarakaulainen samettipuku. Mieheni oli tumma ritari, sotilas, ja minä olin tehnyt voimakkaan naisen kanssa sopimuksen. Sain pitää lapseni, mutta miestäni en. Olimmehan me yhdessä toki, mutta miehen mieli oli voimakkaan naisen oma, ja minulla oli vain lapsi.

Ja millainen lapsi - niin kaunis, pehmoinen pieni tyttö. (Arvasin, että minä ja tuo lapsi voitamme voimakkaan noidan.)

Elämä tuntuu niin tyhjältä tuollaisten unien jälkeen.

Alkovin hämärästä harmaaseen päivään

Nukuin hurmaavat 13 tuntia, vaikka heräilin muutaman tunnin välein mitä ihmeellisimmistä unista.

Oli maailmansota, ja talutin suvun lapsia paikallisen ostoskeskuksen väestönsuojaan, jossa meidän piti sitten elää useita kuukausia.

Pian olinkin naamioitunut vampyyri, joka nyrkkipyykkäsi lakanoita samaisen väestönsuojan kellarissa. Toinen tiedetty vampyyri alkoi kysellä tekemisiäni, ja jouduin selittämään, etten tunne pelkoa, koska sodassa sain kivestä päähäni ja tunnekeskukseni vaurioitui. Amygdala oli nimittäin vahingoittunut niin, etten tuntenut enää pelkoa. Vampyyri ei uskonut ja päätti hyökätä, joten jouduin irvimään omat hampaani esiin ja terästäytymään vastaiskuun. Revin sen toisen kappaleiksi. Vampyyrimieheni tuli paikalle, ja peittelimme jäljet ja raahasimme ruumiin läheiseen metsään. Kuollut vampyyri olikin naiseksi tekeytynyt mies - ihmekös se oli niin vahva. Ehdin pohdiskella transvestiitti-vampyrismin saloja vain hetken, kun uni taas muuttui.

Olin kummallisessa oppikoulussa ja kirjoitin taululle lauseita. Minua ei ujostuttanut moinen esiintyminen ollenkaan, ja ehdotin aina uudestaan, että voin tulla kirjoittamaan vielä lisääkin. Kun kirjoitin nopeasti, käsiala oli luokattoman huonoa. Opettajanainen laati tehtävän, jossa Brittein saarten kartta oli jaettu pienen pieniin koordinaattipisteisiin (väli taisi olla 1 mm), joista piti laskemalla selvittää näiden pisteiden yleinen kaava. Kaava muuttuikin monimutkaisemmaksi kesken laskemisen, ja jouduin aloittamaan alusta. Se oli muotoa

y=531*(670x + P(x,y))
y=0

ja juuri, kun tiesin, kuinka se lasketaan, uni vaihtui jälleen.

Nyt seurasin japanilaisen piirretyn nuorta pariskuntaa, jossa he olivat hankkineet itselleen netistä lonkeropornoa, mutta joka katseltaessa muuttuikin oikeaksi ja tunkeutui todellisuuteen. Pian mustekalojen toukkia oli kaikkialla ja pariskunta joutui pelastautumaan pilvenpiirtäjäasuintalon ikkunan kautta välitasanteelle, jolloin tarina muuttuikin salapoliisikertomukseksi, kun tarinaan astui mukaan yksityisetsivä.

Mutta uni palasikin vampyyreihin, ja aloin selvittää, minne vampyyriveljeni oli kadonnut jälkeä jättämättä.

Ehkäpä siksi koko loppupäivän oli enemmän tai vähemmän epätodellinen olo, ja katselin iltapäivän sateita ikkunasta ja luin kirjoja. Halusin lähteä juoksemaan, mutta en voinut, koska lauantain lenkin jälkeen polveni on ollut jälleen kipeä (joku oli taas tyhmä ja juoksi silloin edelleen, vaikka siihen koski). En tiedä, milloin minulla olisi varaa pronaatiotuettuihin lenkkikenkiin. Sitä ennen on vain juostava varovaisemmin - loistava ohje, jota en tunnu noudattavan takapakeista huolimatta.

Väsyttääkin taas, ja ihan ilman lääkkeitä. Uuteen, mukavaan sänkyyn onkin ihana kiivetä ja kaivautua peittoihin. Aion nytkin nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Kai silläkin on tarkoituksensa, varsinkin kun kaksi viimeistä vuotta on mennyt öitä tuskaillessa. Onni on ilmeisesti sittenkin löytänyt minut. Se on nimittäin sitä, että saa nukkua rauhassa.

Jälkeen

On pieni kiusaus jättää päivittämättä vaan kylmästi ja jättää tuo uuden historiani kuva vainoamaan lukijoita loppukesäksi - tai no loppuviikoksi.

Minulla on vielä yksi suuri tentti tulossa, ja koska olen nyt masennusteni kanssa sen verran pelästynyt olemattomista kyvyistäni, että luen siihen aika paineessa. Juu, kyllä: minä, joka en ole koskaan ottanut paineita yhtään mistään, otan paineita yhdestä kokeesta. Annettakoon se minulle anteeksi. Kun ei tuo paineensietokyky ole ollut kovin häävi pariin vuoteen, joten sitä pitää ihan harjoitella.

Näen öisin hyvin vilkkaita unia: öistä metsäisillä vuorilla, joissa täytyi sulkea ikkunaluukut, koska vertaimevät eläimet lensivät niistä sisään muuten. Ikivanhoista maanalaisista kylpylöistä, joissa oli höyryävää ja hieman likaista vettä. Yhdessä altaassa oli aukko suoraan syvän lammen pohjalle, jossa asusti valtava sampi. Kurkkasin sinne ja pelästyin sen valasmaista kokoa ja suurta litteää suuta. Sudet ja ihmissudet juoksivat risukoissa ja sammalmättäillä.

Aamuisin juon aivan liian sokerista teetä, enkä saa oikein syötyä mitään.

Ulkona on liian kylmä, jotta kaipaisin sinne.

Sisäinen

Näin unta pojastani.

Siis siitä pojasta (son), jota minulla ei vielä ole. Olen aina toivonut tyttölasta (ei sillä, että tässä olisi mitään lapsia tiedossa vähään aikaan), mutta nyt näin unta pojasta, jota imetin ja suojelin. Pojallani oli tumma tukka, samoin pojan isällä.

Rintani olivat raskaat maidosta, poika nukkui sylissäni. Jokin jahtasi meitä, ja pojasta oli tuleva jotain Suurta ja Uutta.

Olikohan kyse sittenkin Terminatorin juonesta. :P

No, ainakaan en ollut yksinhuoltaja, enkä leski. Eikä siinä ollut robotteja.

Mutta oli epävarmaa, sekasortoista ja vaarallista, ja minä kannoin tulevaisuutta.


--

Vaikuttaa sellaiselta elämäntilanne-unelta, plääh. Vaan kun tahtoisin kuvitella, että uni on totta. Minua miellyttää ajatus tummatukkaisesta pojasta.


--

Härregud, millainen kammotus olenkaan: kolmeakymmentä pikkuhiljaa lähestyvä sinkkunainen, jonka biologinen terroristikello on alkanut toimia. Iljettävä olento. Muutaman vuoden sisään epätoivoinen ja sen jälkeen jo naurettava.

Mitähän vielä. Aina on muka väärässä iässä.

Eijei, piilotan herkät toiveeni maailmalta ja tekeydyn suloiseksi olennoksi, joka lempeästi ilakoi elämänvirrassa.

Jahka koukku uppoaa ja repii sisuskalut syöttiin tarttuneelta.

hys, hys

hymm.

Poni

Näin unta nuorena kuolleesta serkustani.

Olin unessa nuorempi kuin nyt, ja serkku vanhempi kuin kuollessaan. Olimme noin parikymppisiä ja muutkin serkut ja pikkusisko olivat siinä.

Näin siis millainen aikuinen siitä pojasta olisi tullut. Ihan kivannäköinen, vaalea mies. Näytti ihan itseltään, mutta vanhemmalta. Ihan kuin olisi ikkuna auennut johonkin ihan toiseen todellisuuteen, jossa me kaikki olimme nuoria ja iloisia, ja elimme.

Luulen, että unessa kaikki muutkin ennen aikaansa kuolleet olivat elossa: sellainen tunnelma siinä oli.

Oli mukava tavata.

--

En monestakaan asiasta ole pahoillani, mutta siinä murrosiän korvilla, kun olin itse ehkä 13-vuotias ja serkku 12, se tuli sinä kesänä melkein joka päivä meillä käymään ja olisi tahtonut pelata sulkapalloa tiellä ja useimmiten kieltäydyin. Aina en jaksanut ja olin ihan nihkeä; minua eivät enää lasten leikit kiinnostaneet.

Serkku lakkasi käymästä, ja pari vuotta myöhemmin kuoli. Silloin tällöin mietin, että minun olisi pitänyt pelata sitä sulkapalloa sen kanssa enemmän. Serkku oli jotenkin yksinäinen sinä kesänä, enkä minä jaksanut kiinnostua.

Tuollainen pieni asia. Miten se jääkään pyörimään mieleen.

Sankarikissa

Jesh, miten analyyttistä mössöä.

hihi

Muistaako kukaan, kun kirjoitin siitä niin fantastisesta unesta, jossa olin kaunis ja mahtava valkoinen lohikäärme?

No viime yönä näin ilmeisestikin todellisen itseni: näin unta lihavasta pierulohikäärmeestä, joka räjähti.

hulvatonta, kerta kaikkiaan.

unia