keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Unessa joku etsii unimaailmassa jotakin, eikä asia tuntunut minun sivusta seuratessa etenevän oikein mihinkään. Kysyin vieraalta, meneekö sulla vielä pitkään ja hän vastasi, että menee. Minä sanoin, että autan sinua, "Herää nyt." ja napsautin sormiani. Ja heräsin itse.

Joulukuussa töitä on vähemmän ja aion käyttää vapaa-ajan todellakin lepäillen eli varmaankin lattioita luututen ja pälyilemällä kaikenlaista kuntoon laitettavaa kotona. Suunnittelin ja ruuvailin tarkasti mitatut hyllyt keittiösaarekkeen takapuolelle ja surautin ruuvit saarekkeen sivulevystä läpi. Hengittelin taas vähän aikaa syvään. Sitten ripustin siihen reiän ja kuhmun päälle taulun. Tietysti olin mitannut ruuvin ensin ja mallaillut sitä siihen levyä vasten, että eihän se läpi tule. Hah, uppokantaruuvi todellakin uppoaa kantaansa myöten, vaikka välissä olisi metallia. Hienoja oppimiskokemuksia.

Viimeksi repesi kallis uusi tapetti, kun porailin tauluille seinään reikiä ja ajattelin, että näinhän minä kerään kätevästi betonipölyn talteen, kun teippaan tähän maalarinteipillä muovia kiinni. Testasin tietenkin etukäteen, että eihän se tapetti lähde teipin mukaan, mutta kyllähän se silti tarttui siihen kiinni. Sitten liimailin decoupage-tekniikalla paikkapaloja jäljelle jääneestä tapettirullasta siihen tilalle. 

Samaisen taulu-urakan toisessa vaiheessa ajattelin, että kyllähän nämä toisen seinän kolme taulua menee paikoilleen sillä tavalla, että mittaan niille paikat sen sijaan, että teen paperimallit ruuvinpaikkoineen, jotka kohdistan huolellisesti ja sitten poraan reiät paperin läpi. Tästä suora linja narulla ja vatupassilla ja tuosta noin mitaten merkit, ja kas näin kolmas taulu roikkui kolme senttiä muita alempana. Väärin tehty reikä jäi sitten taulun alle korjatessa.

Kävihän tuossa kesällä niinkin, että kokosin taas yhtä lipastoa, kun pora lipesi ruuvista ja ryykäisi parkettiin reikää. Itse kun tekee, saa juuri mitä tulee. 

Toista tasoa kasatessa toinen jalkapari meni väärään kohtaan, ja nyt taso on "moderni" ja epäsymmetrinen. Väliäkö sillä nyt niin, onhan se päältä kuitenkin tasassa.

Naulakkoa kiinnittäessä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Seuraavaksi aion rakentaa suunnittelemani kasvilamput; kiinnitysmekanismina on nipistimet porareikien sijaan. En ennakoi katastrofia, mutta voihan sellaisen saada aikaan myös valmiista lampunjohdosta (3 m), lampunvarjostimesta, klipsistä, ajastimesta ja päivänvalolampusta.

perjantai 13. marraskuuta 2020

 Yritin lukea Rakkaudenhirviötä, mutta se oli sekava kokonaisuus. Tajunnanvirraksi liian kasassa, hyväksi romaaniksi taas liikaa levällään. Yksityiskohtien paljous ei palvele tarinaa, mikään ei nouse kumppareiden, mummon verhojen, raamattukerhon tai munkkien seasta esiin. Minulla on vain tämä yksi elämä, en jaksa lukea sotkua, joka ei tule mistään, eikä johda mihinkään. Olen samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja matkustellut paljon yksinään, ja pitänyt my little ponyistäkin, mutta silti mitään samaistumispintaa ei ollut.

Sama hylkääminen uhkaa myös Karen Blixenin Out of Africaa, joka ei tunnut etenevän sitten millään Ngong -vuorien rinteiltä yhtään minnekään. Koska kyseessä on kuuluisa lahjakas tarinankertoja, sinnittelen varmaankin ainakin siihen asti, että ainakin elokuvassa komea Denys saapuu paikalle.

Ehkä lukemisen ongelma on se, että minulta puutuu lukunojatuoli. Sellainen muhkea, jossa on korkea selkänoja, ja lukulamppu. Ja silmälasit.

Valitettavasti olen oppinut nyt, miltä haisee viikon pienessä vesitilkassa lillunut keitetty parsakaali. En tiedä, milloin voin syödä taas parsakaalia. Elämässä on niin paljon kovia kokemuksia. En edes tiennyt, että kurkku voi muuttua vaaleaksi, jos sen vain antaa olla todella pitkään ihan omassa rauhassa pöydällä.

torstai 29. lokakuuta 2020

Pimeä lokakuu on johtanut siihen, että olen taipuvainen hirtt... siis ripustautumaan jouluun. Ostin kahdeksan joululehteä ja mietin koristeiden askartelua. Tänä jouluna saattaisin paistaa kokonaisen ankan. Viime jouluna paistoin hanhen ja sitä ennen kalkkunan. Töissä keskustelin niin hartaasti kinkunpaistosta oululaisen hoitajan kanssa, että toinen hoitaja ilmoitti voivansa pahoin.

Sormien polttamisesta sulaan sokeriinkin on taas niin monta vuotta aikaa, että saatan tehdä piparkakkutal... kylän, tai taikametsän.  Sydämen polttamisesta ei ole ilmeisesti tarpeeksi monta vuotta aikaa, koska en halua vieläkään polttaa näppejäni. Olen jäänyt jotenkin lapselliseksi ja ajattelen muiden motiiveiksi aina jotakin hyvää. Pahantahtoisuus yllättää aina yhtä paljon kerta toisensa jälkeen. Eihän sähköpaimenenkaan kevyeen kosketukseen totu.


keskiviikko 14. lokakuuta 2020

 Eräänä päivänä olin virtuaalimaailmassa opettelemassa jousella ampumista pilvien lomassa taivaalla kelluvassa temppelissä, kun törmäsin todellisuudessa nurkassa seisovaan limoviikunaan. Sellaista tämä elämä on.

lauantai 10. lokakuuta 2020

 Tuntematon jämsäläinen mies lähestyi minua somessa kyselemällä ensin yksityisviestillä kuulumisia ja lähettämällä sen jälkeen vielä puolukkaämpäristä kuvan. Voihan jämsäläinen mies olla olemassa tässä maailmassa. Tavallisimpia lähestyjiä ovat amerikkalaiset sotilaat, afrikkalaiset prinssit ja mystiset perijät. Ehkä uusi unelmien auervaara onkin rehti ja reipas marjastaja, joka vaatimattomasti asettelee syötiksi vähän kotimaisia marjoja, uskottavan sienisaaliin ja lopuksi jonkin kalan. Poimi talteen tämä viaton luontokappale metsästä irrallaan vaeltelemasta.

tiistai 6. lokakuuta 2020

 Syksy on edennyt miellyttävään vaiheeseen, jossa on sysipimeää aamulla herätessä ja kovasti hämärää kotiin tullessa iltapäivällä. Planeetta huojuu ja väpäjää kohti pimeää, aina vain vähemmäksi käy valo.

Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Vuosia sitten Bo Carpelanin Kesän varjoja lukiessani ajattelin kyllä, miten kauniisti siinä on lapsuusmuistoja kirjoitettu. Nyt vasta olen kuitenkin huomannut, ettei yhtä kirkkaita muistoja synny enää vanhempana. Lähivuosien kesät ovat tarttumatonta ohivirtaa, jota ei voi enää painaa mieleen, vaikka katsoisi kuinka tarkasti valon välkkymistä vedessä, silkkiuikkuja järvellä, vaaleanpunaisia silmuja ja aamusumua. Karibian rannoista pari vuotta sitten en muista juuri mitään, en edes meren tuoksua. Komujärven mudantuoksun sen sijaan muistan aina, ja sen, miltä rantakivet tuntuivat terävänä pienten paljaiden jalkojen alla ja miten mato-ongen koho huojuu aalloissa. Kohon alla oli pieni sylinterimäinen lyijypaino ja vanha haiseva koukku, johon matoa ujutettiin.  Kohon upotessa siellä oli aina särki kiinni, eikä koskaan komeaa ahventa.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Yötöiden jälkeen aamu on aina liian kirkas ja samalla valju. Aurinko on sokaiseva ja matalalla. Kotona laitan aamupalaa, mutta sammahtelen istualleni, sokerinen tee haalenee kupissa. Valoisassa on mukava mennä nukkumaan, uni on pinnallista ja katkeilee, eikä juuri ravitse. Iltapäivällä herätessä särkee usein päätä. Vegetatiivinen olotila jatkuu seuraavaana uneen asti, mutta sitten kun herään uuteen päivään, on kaikki taas hyvin ja normaalisti. Niin pitkään kuitenkin kuin tämä välitila jatkuu, tunnit kuluvat hitaasti löyhinä kierteinä ja ajatukset vieläkin hitaammin pinnan alla tarttumatta mihinkään. Päivä on kuin pitkä riippusilta sumussa, roikkuu painavuudessaan vakaana tyhjän päällä, eikä alkua tai loppua näy.

lauantai 12. syyskuuta 2020

 Näin tänään pitkästä aikaa kuvan Cuevas de las manoksen luolamaalauksista, niistä kymmenistä käsistä värien sisällä. Onko olemassa ihmistä, joka ei haluaisi laittaa kättään jälkien päälle?

perjantai 11. syyskuuta 2020

 Tänään opin netistä, että joku miljonääri on ostanut alkuperäisen London Bridgen ja siirrättänyt sen kivi kiveltä Arizonaan perustamaansa kaupunkiin.

Syksy on alkanut aasialaisilla rankkasateilla, mäki sairaalalle oli aamulla kuin sadusta Alas paskavirtaa. Koska voin tehdä valintoja elämässä, en jättänyt autoa ilmaiseen parkkiin mäen alle, vaan kynnin renkaat loiskuen suoraan parkkihalliin ja päivä sujui mukavasti kuivin sukin.

Sirkukseen oli haalittu kaikki eläkeikäiset taiteilijat esiintymään kuka mistäkin lyhyellä varoitusajalla. Vanhat klovnit köpöttelivät permannolla tukka suittuna tötteröille. Puolivälissä pimeälle lavalle käveli ikääntynyt akrobaatti valkoisessa puvussa, esitti lähes tyhjälle teltalle telineellä hallitun maailmanluokan käsilläseisontasarjan ja käveli sfinksimäisesti hymyillen pois. Hän olikin kuuluisa sirkustähti, Clown d'argentin muiden sirkuspalkintojen voittaja ja edelleen virheetön, elävä veistos.

lauantai 5. syyskuuta 2020

 Sirkus on tullut kaupunkiin. Lammen rannalle oli pystytetty sirkushevosten talliteltat mäntyjen varjoon, ympärillä siellä täällä matkailuvaunuja, joiden ovimatoilla oli ruukkukukkia. Minne sirkuslaiset menevät talvisin? Onko jossain olemassa kesäinen sirkusmaa, jonne väki vaeltaa kesän jälkeen. Siellä kasvaisi vettä ruiskuttavia kukkia, kaupoissa myytäisin popcornia ja hattaraa, ja ihmiset asuisivat värikkäissä jurtissa tyytyväisinä.