maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kesäiset kukkulat auringon laskiessa hitaasti haalean keltaisen horisontin taa.Yhtäkään ihmistä ei näy, asunto on korkealla ja avarana kuin pesä puussa. En laita valoja päälle, vaan odotan lyhyttä pimeän hetkeä.

Työläs viimeinen vuosi alkaa olla ohi. Muutot, tentit, 60 tunnin työviikot. Alan palata enemmän omaksi itsekseni, ehkä. Näin jonkun tutun peilistä viime viikolla.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Japanin juuri istutetut riisipellot ovat ylhäältä katsottuna kuin märkiä savitiiliä, kaikissa ruskean, harmaan ja okran sävyissä. Kirsikat ovat kukkineet jo aikaa sitten, mutta iirikset eivät ole vielä aloittaneet. On voimakkaan vihertävä tauko kevään ja kesän välillä. Shinjukun pilvenpiirtäjät näkkyvät puiston puiden yläpuolella, heijastuvat lammista. Limaiset, lihavat karpit tungeksivat matalissa vesissä. On niin rauhallista. Syömme jäätelöä ja katselemme vihreää: silmujen tuoretta keväänvihreää, mäntyjen vanhaa, pysyvää vihreää, kastanjoita, jalavia.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Unessa pihan betoni on kulunut muruille ja kasvaa kuivaa sammalta. Katson yötaivaalle, jossa näkyy kuin suurien linssien heijastamina valtavia vieraita galakseja. Kuvajaisia toisensa perään, sisäkkäisiä keltaisia aurinkoja ja purppuraisia tähtisumuja, vieraiden maailmoiden auringonlaskuja.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Vuoden pisin yö on tumma kuin mustepullon pohja. Tähtiä ei näy, mutta pohjoisviitta tuikkii levottomasti veden päällä ja piirtää kapeaa valosiltaa. Hyvä yö nähdä syviä unia menneistä, tulevista, olemattomista asioista.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Asunnon takaseinä on lattiasta kattoon lasia, näkymä korkealla järven yllä. Mikään sää ei ole ruma. Vesi on vielä sulaa, maa ja metsät lumettomia. Koivujen oksat piirtyvät myyränruskeina, rannan kaislikko vaaleanruskeana, okran sävyt ovat viikkoja sitten kuluneet pois. Tummat mäet kumpuilevat kauempana. Poukaman venesatamassa ei näy purjeveneitä, vaan rantaheinään vedettyjä kirjavia soutuveneitä pohja kohti harmaata taivasta. Iltaisin kaupungivalot hehkuvat kultaisena nauhana vastarannalla keskellä pimeää.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Tänään satoi sumuttaen vettä. Katselin kaupungilla ihmisten totisia kasvoja, ulkopuolisilta suljettuja. Päivät lyhenevät, niin lyhenee myös aika tässä kaupungissa. Lähdön lähetessä kaikki tuntuu olevan vain hyvin kevyesti paikoillaan, kivitalot juuri ja juuri pysyvät maassa, kadut kääntyvät vieraina ennen niin tutuilla reiteillä.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Lokakuun hämärä on hidas ja pehmeä. Naakat lentävät parvissa kattojen yllä ja kerran lyövät siipiään yhtä aikaa. Valkoiset sulat lävähtävät kuin lippu näkyviin hetkeksi, ja katoavat pimeään.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Tänään on ollut tyyntä. Lokit kelluvat kaukana järvellä kuin kymmenet valkoiset pienet poijut.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kotiin ajaessa taivaanrannan mustien kuusten takaa pilkotti palavan punaisena hehkuva kuu. Silloin lehdet olivat vielä vihreät, vaikka illat olivat jo pimeitä ja kylmiä. Outo liekehtivän värinen kuu muistuttaa minua siitä, miten paljon pidän avaruudesta ja sen harvaan sirotelluista kappaleista, ja miten elävä olen tässä maailmankaikkeudessa.

Viikkojen ajan elämä on käsittämätöntä hyörinää: kokouksia, kesäyön unelmaa naamiaisasuissa keskellä syksyä, pupuna esiintymistä, messuja, luentoja, buffeteja, lasikaupalla ilmaista viiniä ja jäätelöitä. 80 tuntia ylimääräistä vapaavalintaista hauskanpitoa sairaalalla, ja vielä 120 tuntia samanlaista luvassa.

Nyt olen toisessa kaupungissa, toisessa asunnossa, ja lehdet kellastuvat hitaasti. Ruskan kirjavoimat mäet kumpuilevat kauniina vastarannalla. Kahden kaupungin väliä kulkeminen on sellaista, ettei tunne olevansa kotona kummassakaan. Kauan aikaa sitten tiskatut astiat näyttävät kotiin palatessa hylätyiltä, ja väliaikainen asunto taas aina yhtä vieraalta. Posti on yleensä väärässä kaupungissa, ja laskut usein myöhässä. En kuitenkaan ole pahoillani, että alkanut lukuvuosi on viimeinen. On jotenkin tyydyttävää, että loppu ja alku ovat taas pian edessä.

maanantai 24. elokuuta 2015

Lääkäriys syö minusta koko ajan suurempia osia. Välillä mietin, ettei minua ole enää olemassakaan tämän kaikennielevän profession alla. Maailma kutistuu tulitikkurasian kokoiseksi, eikä ehkä enää koskaan laajene. Meidän ja muiden ihmisten välissä on tämä mykkä hiljaisuus, jota ei voi millään täyttää.

Elokuun auringon polttaessa keskipäivällä ei huomaa hikoileeko kuumeesta vai kuumasta kultaisesta valosta. Taivas kohoaa korkealle täydellisen sinisenä, ja hetkeen mikään ei muutu. Ilta pimenee kuitenkin jo varhain, ja varjoissa lymyää talven kylmää.

Unessa ruskealla pellolla seisoo sotaa odottaen maailmanpyörä. Toisaalla ihmisiä uhratessa kysyn huolissani, tarvitseeko joku anestesiaa ennen silpomista. Tokihan edes morfiinia ennen kuin jalat ja kädet lyödään irti.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kaksi viikkoa töitä jäljellä. Seitsemältä, 10 yli tai 20 yli ylös ja pyörällä matkakeskuksen ylikulkusiltaa pitkin kaupungille. Silta on lämpökäsiteltyä puuta ja se tuoksuu vieläkin savulta. Kuuden viikon ajan joka aamu sama mies tulee samassa kohdassa vastaan. Katuun on maalattu raitoja.Toisinaan en syö ollenkaan lounasta, toisinaan kuljen joka päivä kaupungille ja syön aina eri paikassa. Vettä sataa tai ei sada. Vanhainkodin syreenit kukkivat pitkään ja raihnaisesti, pidempään kuin yksikään syreeni koko kaupungissa. Puolet kukista on varissut heinäkuun alkuun mennessä, mutta vieläkin on pieniä sitkeitä kukkia vasten aina yhtä harmaata taivasta.