tiistai 20. tammikuuta 2015

Tänään lämpövoimalan piippu puski grafiitinharmaalle iltataivaalle vaaleaa höyryä. Suorana ylös kohoavan savupatsaan takaa pilkotti yksinäinen kirkas tähti.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Tykkylumiset koristesypressit näyttävät surkuhupaisilta. Pieni luonnonmullistus kukkaruukussa.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Vuosi vaihtui leppeän lauhassa säässä, joka voiteli lumipinnoista kiiltävää luistinrataa. Ilotulitteita oli enemmän kuin koskaan ja taivas kukki punaista ja kultaa. Pienen laakson rinteillä taloissa paloivat valot ja korkeiden mäntyjen ja kuusirivien takaa välkähteli kaupungin raketteja.

Töissä meni myöhään, mutta pidän ahertamisesta. Istun ja naputan tyytyväisenä tekstejäni. Välillä mietin, onko minun rauhallisuuteni vain tietämättömyyden tuomaa autuasta lumetta, vaan kun tuollaista pohdintaa ei voi näillä tiedoilla ratkaista, palaan tyytyväiseen olotilaani nopeasti. Kuorin klementiinin ja selaan papereitani lisää.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kova treenaaminen on ollut tauolla pari viikkoa. Palaan siihen hetken päästä, mutta juuri nyt lepään ja syön vähän enemmän. Ajatuksia kerääntyy hiljakseen kuin vielä muodotonta riitettä ikkunoihin.

Kaunis talvi on tullut jäädäkseen, lumiset tiet hohtavat omaa valoaan ja puut seisovat aloillaan kohmeisina. Lumipeitteisissä oksissa on aina jotain ihanan graafista: muodon ja vain parin sävyn vaihtelua, hienopiirteistä viivaa metsän täydeltä. Aattoaamuna pilvet ja tehtaiden piippujen päästämät vesihöyrymassat vyöryivät hitaasti niin matalalla, että ne tuntuivat pyyhkivän kuusten latvoja. Silti päivä pitenee jo, ja toisinaan näkyy sinistä taivasta.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Tänään satoi paksua ja pehmeää lunta. Talutin myöhään pyörää kotiin, askeleiden äänet vaimenivat lumipeittoon ja pyörät piirsivät kaartelevaa viivaa tiehen.

Minussa käy sellainen riehuva muutos sisällä, ettei sille ole sanoja - ja on käynyt jo pitkään. Kaikesta entisestä tuntuu olevan jo tuhansia vuosia aikaa. Kun joskus sanoin olevani tyhjä, ettei mitään ole enää jäljellä, niin nyt olen täynnä hitaasti kertynyttä lupausta, joka etsii tietään ulos.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Märkä ja pimeä joulukuu astui märän ja pimeän marraskuun tilalle. Tiskaan samoja astiakasoja aina uudestaan, ja pian huomaan, etten ole kastellut yrttejä viikkoon ja ne kaikki kuolivat ikkunalaudalle. Alan tuntea itseni yhtä kuluneeksi kuin tämä vanheneva vuosi. Aivokasvainopetuksessa nukahdan autuaasti istualleni, korviini kantautuu kaukaisena benignejä ja maligneja ekspansoituvia massoja.

Pysäkillä ulkomaalainen mies heiluttaa käsiään ohikulkijoille ja kävelee kohti. Vasta kohdalla huomaan, että suomea puhumaton mies osoittelee penkillä kumarassa istuvaa toista miestä, jonka käsien välistä noruu tummaa verta tielle. Jaloissa pyörii viinapullo ja otsa on kolahtanut tiehen ja auki. Soitan ambulanssin paikalle ja odottelen sitä parikymmentä minuuttia. Ensihoitajia ei humalainen kiinnosta.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Tämä on ensimmäinen syksy moneen vuoteen, kun en ole marraskuun tasalla. Pitkä pimeys tuli niin yllättäen, päivänvalo on hataraa ja harmaata ja taivas näyttää matalalta. Pohjoinen on painunut kyyryyn talvea vasten. Vanha kalanruotokuvioinen villakangastakkini roikkuu väljänä ympärillä ja kauluksesta tuulee sisään, hansikkaat ovat punaiset ja lapaset niiden päällä vihreät, kaikki on vähän eriparista ja kulunutta.

Isä on alkanut hiipua. Enää ei pysy vasara kädessä, keittiön lattia jäi kaksi vuotta sitten kesken ja lattialuukun reunat viimeistelemättä. Muistiin ripsahtelee reikiä hiljalleen kuin vanhaan hiutuneeseen kankaaseen,  Ennen niin sosiaalisen kuoren rapistessa pois jäljelle jää vain isän vuosikymmenien yksinäisyys.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kehollisuus on vienyt sanani. Ehkä motorisen aivokuoren pienen homunculukseni olkapää tai hartia on syrjäyttänyt jonkun ennen niin kukoistavan kolkan harmaissa soluissa, jossa silloin kasvoi sanoja. Hermoratojen äänettömyyden täyttävät mykät liikkeet, olkanivelen ikuinen ja aina muuttuva pyörähdys.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tänään heräsin sateen ääneen ikkunan takaa. Ensimmäinen vapaapäivä pitkään aikaan. Villasukissa on polveen asti varret ja peitto on niin paksu, että reipas rapina peltipinnoilta kuulosti vain kotoiselta. Ajattelin yhdentekeviä ajatuksia, jotka unohdin sitä mukaa, kun ne mieleeni ajelehtivat.

Keitän puuroa, jonka syön niin hitaasti, että minulle tulee kiire, ajan loskaisella kadulla liian lujaa ja kaadun. Nousen ylös, nostan pyörän ylös, ja jatkan matkaani. Lapaset ovat läpimärät ja oikea puoli takista tiputtelee vettä. Ainahan on ylös noustava.

On vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiselle. Piirtämisen ja kuparigrafiikan olen jättänyt jo pari vuotta sitten. Ne ovat kaikki asioita, jotka tarvitsevat paljon tyhjää ympärilleen. Ja nykyään minulla on tyhjää vain pääni sisällä. Muuten treenaan yhdeksästä kolmeentoista tuntia viikossa, hoidan eri yhdistysten asioita, opiskelen siinä sivussa. Yhdentekeviltä kuulostavia asioita, pois tästä maailmasta. Valtava avara tulevaisuus roikkuu kaiken yllä kuin painava, väritön taivas. Puristun sen ja menneen välille.

torstai 2. lokakuuta 2014

Aamuin illoin radanvarren metsiköstä ryömii kotiloita tielle ja aloittaa matkansa asfaltin poikki kuka tietää minne. Korkeat kotilot huojuvat rauhalliseen tahtiin. Perään jää limavana.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

On sunnuntaiaamu, eikä minulla ole kiire mihinkään. Viikko sitten satoi lunta vaakasuoraan ulvovan tuulen saattelemana, mutta tänään syksy on rauhoittunut hitaaksi ja aurinkoiseksi. Lehdet punertuvat hiljalleen.

Ehkä menen juoksemaan portaita. Kesän jälkeen ne menevät melko kevyesti, ja yläpäässä odottaa näkymä aina järvelle asti. Tummansiniset kaukaiset rannat, vielä tummemmat metsät ja siniseksi uduksi liudentuva horisontti. Sitten voi laskeutua alas - ja juosta uudelleen.