Pehmeän karvainen kuu enteili ilman lämpenemistä, ja yhtäkkiä pakkanen laski 20 astetta. Seisoin hämmentyneenä täyspitkässä ylös asti napitetussa takissani; olin pukeutunut kuin hankipakoa varten isonvihan aikaan. Etelästä puhalsi vaimean viileä tuuli.

Kerran ostin itselleni pienen muistikirjan ideoita ja oivalluksia varten – se jäi lähes tyhjäksi, ja lojuu tarpeettomana laatikon pohjalla. Olen piirtänyt siihen luonnostelman Japanissa näkemästäni rypäletarhasta, jossa pensaat oli kasvatettu tiukasti suorakulmaiseen ja matalaan ritilään kiinni. Yksikään oksa ei pistänyt verkon ulkopuolelle ja kasvit tyytyivät kasvamaan sotilaallisessa ojennuksessa aina seuraavaa satoa odotellen. Häkkirypäleitä.

Sitten on tyhjää, ja kaavio japanilaisen bussin matkan- ja hinnanseurantataulusta, jollainen jokaisen bussin etuosassa on. Juuri ohitettu pysäkki napsahti palamaan tauluun ja alin matkahinta sen alle, edellinen pysäkki siirtyi askeleen ylemmäs ja ehkä jo seuraavaan hintaluokkaan. Lähtiessä pudotettiin läpinäkyvään rahalippaaseen täsmälleen matkan hinnan verran rahaa, 100 jeniä, 200, 500... kaivoin lompakkoa (minulla on vieläkin sama lompakko) ja etsin kolikoita. Viidenkymmenen sekä viiden jenin kolikoissa oli pyöreä reikä keskellä. Huoneeni parvekkeella oli pyöreä ikkuna, laitoin sen linjaan kolikon silmän kanssa ja katsoin.

Sitten on tyhjää.

tyhjää.

Paksut, kalliit, haponkestävät sivut kellertyvät, eikä ajatuksia enää tule.

Ruuvit kiristyvät vastakkaisiin suuntiin: ulkona kylmenee, minä kuumenen. Kuiva nahka kiertyy kireäksi pakkasenkuoreksi. Silmämunat kuivuvat sameiksi, räpyttelen. Uutisissa Romulus ja Remus roikkuvat suden nisissä, pienet pronssiset polvet ja takapuolet lumen peitossa.

Katson, kuinka lanka kulkee sormien läpi. Mustat sileät sukat polviin asti ja harmaa moninkerroin kiedottava huivi tulevat käyttöön välittömästi.

Laskin vatiin kuumaa vettä ja työnsin jalat pohjaan asti.

Yritän olla paikoillani, hiljaa ja sairastumatta. Kovat pakkaset ovat kirkastaneet taivaan, kuume kiiltää kilpaa hauraiden hankien kanssa. Lämmitysjohdon muovi lohkeaa kepeästi, kun kiinnitän napanuoraa autoon. Liekö lämpeää. Turrat sormet lipsuvat töpselistä.

Silmät ovat veripeili tai avaimenreikä, eikä sinne katsomalla näe puutarhaa, vaan kuumaiseman ja sen keskellä salamoivan ja pulsoivan tähden, suonikkaan kukan nupun ja välähdyksen.

Verhot huojuvat hiljaa. Patterin ja ikkunan välissä kohoilee ohut ja lämmin ilmapatsas, niin kapea, ettei se yllä huoneeseen verhon läpi, mutta liikuttelee sitä oman elottoman hengityksensä tahtiin. Katson värisevää kangasta ja minua inhottaa.

Samat suppeat ajatukset kiertävät hidasta rataansa, pysähtyvät natisten ja palaavat taas uudestaan. Japanin varis sanoo kaa kaa, meidän kraa kraa. Tuleekohan variksen raakuntaan R meidän kielestämme, vai R meidän kieleemme varikselta. Minusta se ei ole ollut ollenkaan selvää sen jälkeen, kun kuulin variksen Kanazawan keväässä, eikä se raakkunut.

Naakan ääni on rasittava, koska en pysty sitä konsonanteilla ja vokaaleilla kuvaamaan. T:ssä tai K:ssa pitäisi olla sakara, kuten ŋ-äänteessä. Naakkavokaalissa on kaikki, paitsi O.

Kerran oli jokin uusi ajatus. Sitten menin nukkumaan ja heräsin vanhoihin ajatuksiini. Tosin tämäkin ajatus minulla on ollut jo aiemmin.

Sataa jo toista viikkoa pehmeää ja kevyttä lunta. Hyvää unien lunta.

Pihlajanmarjaterttujen tyhjät rangat ovat muuttuneet filigraanikoristeiksi, ja oksien päissä kohoaa untuvaisia lumikukkia. Kiinalainen uusi vuosi osuisi lempeään aikaan tänä vuonna. Täkäläinen uusi vuosi on kylmä ja raaka, pimeä ja myrskyinen. Mars savusi tulenkarvaisena taivaalla. Katsoimme tähtiä, joita kukaan ei tuntenut, ja tuuli kynsi posket karheiksi.

Ilta-autiolla lumisella kadulla lähestyimme samaa risteystä vastakkaisista suunnista, karvalakkipäinen ukko ja minä. Liikennevalot näyttivät jalankulkijoille punaista, eikä autoja näkynyt missään. Katsoin kahden vaiheilla oikealle ja vasemmalle, ja olin juuri astumassa tielle, kun ukko marssi päin punaista. Hypähdin aikomani askeleen ja pysähdyin. Tullessaan tien yli ukko loihe selittämään ratkaisuaan kävellä päin punaista lavealti ja vakuuttavalla äänellä, oli kysynyt tuomarilta ihan, saako yli kävellä, jos ei häiritse liikennettä ja järjen käyttö oli sallittu. Siinä monologia kuunnellessa valot vaihtuivat ensin vihreäksi ja sitten taas punaiseksi. Sanoin joo-o, ja jatkoin matkaa. Minun vihreäni oli jupistu pois.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että alkaisin selittää, miksi oikeasti pysähdyin, kun toinen jatkoi. Testasin omaa triggeriherkkyyttäni noudattaa ryhmäpaineen luomia impulsseja; katkon sellaisia refleksinomaisia tottumuksia mielelläni. Jokaisella on triggeriluku, jolloin tekee, kuten muutkin. Joillakin se on yksi ihminen, joka kävelee päin punaista, toisilla kaksi, kolme ja niin edespäin. Koulin omaani kytkeytymään pois päältä ja mieltäni itsenäiseen päätöksentekoon, ja pysähtelen ja jään seisomaan sattumanvaraisesti ja arvioin muita kulkijoita. Kun näin ukon astuvan tielle, vaihdoin lennosta suunnitelmaani ja jämähdin niille sijoilleni.

Lopultakaan en tiedä, kumpi meistä oli oudompi. Dialogina tämä olisi lähennellyt arkista hulluutta hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Tunsin itseni suunnattoman kekseliääksi, kun keksin kiertää takapihan kautta lukittuun porttikongiin. Sain pyyhkeeni takaisin, vaan en itsekunnioitusta. Nykyiset humujuhlat ovat sellaisia, että syödään kaupungin hienointa ruokaa helvetinmoisessa humalassa, kompastutaan sukkahousuissa lumihankeen ja voidaan pahoin useita päiviä, maataan kotona ja oksennetaan sankoon. Lifestyle on kohdallaan.

Enimmäkseen on kuitenkin myrskyn kiillottamia teitä, toisinaan kolaamista ja monesti kyykkyjä niin paljon, että reidet pakkautuvat täyteen nestettä ja muistuttavat kaksi päivää erehdyttävästi ruiskusuolattua joulukinkkua. Eräänä kinkkuisena päivänä vetäydyin peiton alle lukemaan ja nukkumaan. Viruin lämpimässä, kipu lakkasi ja luulen muuttuneeni kinkusta lämpimäksi loheksi, sillä tunsin sellaista onnea ja vapautta, että vain ikkunan takana ryntäilevä myräkkä teki sille oikeutta.

Vanhoissa pikajunissa on kuulemma se ongelma, että juna ei lähde liikkeelle, ennen kuin kaikki ovet ovat kiinni, ja viimehetkisillä matkustajilla on tapana kiskoa satunnaisia ovia auki ja jättää ne auki. Sellainen teettää työtä ja vie aikaa, mikä ei ole nykyaikaa.

Onneksi vanhat vaunut ovat vielä olemassa. Niissä on muhkeat penkit ja pöhisevä lämmitys. Niinpä vaihtaessani Kouvolassa siniseen nukahdin paikkani mukavuuteen välittömästi. Lämmitin puhalteli ikkunaa vasten ja aamuyön kello viiden toistuva mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä, pitäiskö mun jatkaa, vai onko menty jo hukkaan kääri voimattomaan horteeseen. Pää roikkui miten sattui.

Perillä huomasin käveleväni reippaasti, ja etteivät matalat talot vaivaa minua enää hiukkaakaan. Hyvät tiet, hyvät kurat, hyvät nuhjuiset maisemat.

Yöllä tuulee vaakasuoraan lumipölyä, nurkissa ulvoo, paukkuu ja viheltää. Luen kirjaa matkasta Silong-vuorelle. Kirjassa tuulee vaakasuoraan, aroilla ulvoo, paukkuu ja viheltää. Sitten suljen silmät, ja näen unta toukokuun valosta.

Päivä on harmaa. Se käy hitaan liu'un aamun tuhkanväristä keskipäivän helmiäiseen, ja sammuu. Olemme jälleen katulampun kanssa kahden.

Vaihdoin uuden lakanan ikkunaan. Jännityksellä odotan milloin minulla on oikein varaa pimennysverhoon. Näissä likeisissä taloissa elämme kuin pikku akvaarioissa. Lamput palavat joka huoneistossa ja houkuttelevat katseita lepattamaan ohuiden verhojen läpi.

Makuuhuoneesta näen kapeaikkunaiseen vanhaan tehtaaseen, jossa nykyään leikataan kankaita pitkillä pöydillä, kävellään edestakaisin ja seisotaan selin. Mallinuket ovat kerääntyneet ikkuinoihin. Ja minun ikkunassani, siinä roikkuu hamekangas, valkoista puuvillaa.

Joukko nuoria istuskeli kaupan aulassa odottamassa elämän alkamista, pitkät raajat koukussa liian matalilla ikkunalaudoilla. Tyttö haroi pojan pipoa kiusallaan ja kääntyi juttelemaan muille. Kukaan ei huomannut, kun poika oikaisi ensin pipon ja otti sen sitten kokonaan pois. Ehkä hän toivoi, että sormet osuisivat lyhyeksi leikattuun tukkaan. Sitten kun. Ja sitten.