Lehdet puhkesivat viikossa hopeisista pisaroista nuoriksi lehdiksi. Vielä hetki ja oksat katoavat näkyvistä. Toukokuun kuu näkyy keskellä päivää valkoisena ja ihanana.

Kaikesta tekemisestä ei ehdi toipua edes silloin, kun se kaikki on jo ohi ja istumme milloin milläkin porukalla sairaalan kahviossa hämmentämässä ryöstöhintaista teetä. Kolme vuotta jo tätä, uusia ystäviä ja uusia asioita. Tuntuu oudolta vain nuortua vuosi vuodelta, aika kulkee takaperin ja minua naurattaa. Sekin, kun juutun ovenkahvaan kiinni taskustani tai hihastani - aina uudestaan ja uudestaan.

Ostin uuden pyörän. Kuvittelin, että ongelmani pyöränhuollossa loppuvat ainakin vähäksi aikaa ja että levyjarru kuulostaa kätevältä. Kävi ilmi, että säätäminen ei suinkaan loppunut, vaan sain opetella sitä lisää. En heitellyt ruuvimeisseleitä pitkin seiniä, mutta kirosin ja kirosin, ja tunsin valtavaa vitutusta jatkuvasti, kun kuulin jarrun laahaavan äänen polkiessa. Sitten eräs ilta raahasin pyörän sisälle, istuin eteisen matolle ja aloin säätämään. Onhan se hienoa ja itsenäistä olla nainen, joka osaa ainakin yrittää, mutta typerä valintahan se on maailmassa, jossa on niin paljon ihania miehiä meisseleineen vain odottamassa sitä hetkeä, jolloin naista saa auttaa.

Tänään olen seissyt karikevuoren vieressä ja vain aistinut hurjaa pihkaista mäntyhyökyä.

Juostaan paljain jaloin terassilta kylmälle kevään nurmelle ja pihatien sepelille. Pihalla tuoksuu märkä multa, aurinko on laskenut kauan sitten. Jalkapohjia hyytää, mutta hauskaa on juosta ja juosta vain.

Tämä kevät on seepian sävyinen, kuten vanhat valokuvat. Aurinko paistaa välinpitämättömästi, vain välillä väläyttää kultaista lämpöä kuin laiska hymyä. Murueskimo on viileällä kadulla kävellen parasta syötävää, sillä suklaa ei vielä sula liian nopeasti, eikä kukaan kävele vastaan. Linnut laulavat kevätlauluja tyhjissä puissa, koivikossa seisoi veturi hiljaa pitkän aikaa. Illalla uimahallin valot valaisevat kylmää nurmea, eikä oksissa ole vieläkään silmuja.

On olemassa ihania tyttäriä. Varmasti on olemassa ihania poikiakin, mutta minä olen aina ajatellut tytärtä. Se on kaukainen ajatus, ja voi olla ettei se koskaan muutu todelliseksi. Hänellä on punertavan ruskea tukka ja harmaat silmät; näen hänestä harvakseltaan unta. Ehkä hän ei ole hän, vaan minä itse, sillä hän on ihana ja onnellinen. Häntä odottaa hyvät asiat.

Hidas kevät käy kepeäksi, eikä se silti antaudu vihreälle helposti. Pienenevistä kinoksista vuotavat sulamisvedet näyttävät talven varjoilta. Siellä täällä luikahtaa kadun poikki tumma läikkä, joka jäätyy yöllä peilikirkkaaksi jääksi.

Unessa toinen veljeni on kuollut. Ehdin nukkua kaksi tuntia ja nousen tenttiin. Kumpparit jätän luentosalin rappusille ja loppuajan istun ja katson, miten käsialani huononee tehtävä tehtävältä.

Sää jatkuu harmaana. Tien pinnasta ja ojien pohjalta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia saven ja ruskean sävyjä, eikä palaakaan kevättä. Naapurit potkivat toisinaan pyöräni kumoon. Katoksessa käy täysi taistelu elintilasta. Paikkaan murtuneen ketjunsuojan ilmastointiteipillä ja väännän vääntyneen jarrukahvan suorempaan.

Sataa lunta, räntää ja vettä. Kinokset sulavat kylmästä huolimatta kuitenkin vauhdilla, ja sulavedet jäävät järviksi kaduille talojen väliin. Kaarnalaivojen sijaan niissä voisi uittaa pienoisjäävuoria.

Viimeisellä taiji-tunnilla mieli pakenee liikkeeseen, joka töksähtelee ja törmäilee omiin olkapäihini, väärin kääntyviin käsiin ja huteraan tasapainoon. Selkä tuntuu jäykältä ja lantio kireältä. Lyhyinä hetkinä, kun ei tarvitse keskittyä, mietin koko ajan, mitä minä haluan elämässäni tehdä. On kaksi suuntaa: mennä sisäänpäin tai ulospäin, ja luulen, että nämä monet vuodet ovat olleet kuin pitkä ja tuskallinen sisäänhengitys, ja että olen aivan täynnä. Olen niin täynnä, että olen tyhjä, ja minun tarvitsee päästä ulospäin, ennen kuin voin hengittää uudestaan sisään.

Unessa korkeaholvinen kellari muistuttaa kauhuelokuvien teurastuspaikkaa, mutta lihan sijaan oviaukosta leviää kullanrapeita leipiä ja patonkeja kuin syövän satelliittisoluja keskilattialle. Ihmiset pakkaavat niitä kiireessä laatikoihin, osa tippuu lattialle. Jatkan matkaa ja puoliksi sortuneessa huoneessa kuivataan kulunutta pyykkiä, etsin vaatettani, mutta en löydä. Pölyiseltä sohvalta nousee kaksi nuorta vetäen housuja jalkoihinsa, en katso heihin, vaan matalan katon rajassa olevasta ikkunasta ulos. Siellä on lunta ja sotkuinen tuntematon kampusalue.

Teatteriaukion grillin katolle ilmestyivät pienet muoviset Suomen liput pari vuotta sitten. Grilli julistaa olevansa nykyään Suomi-grilli, ilmeisesti vastavoimana torin maahanmuuttajayrittäjille, jotka kurvaavat iltaisin paikalle makkarakojuineen. Kerran ostin grilliltä yöllä lihapiirakan, hoipertelin kotiin ja oksensin syömäni sankoon. Se oli sitä Suomi-meininkiä.