Valo on niin kirkasta ja varjot pitkiä ja viiltävän teräviä, tummansinivioletteja. Astuin kevätlätäkköön ja huomasin kengän kannan irvistelevän toispuoleisella ja repaleisella virneellä. Ilma on muuttunut pehmeäksi.

Puut ovat parhaimmillaan: männyissä on majavanruskeat rungot ja jäniksenharmaata huurretta neulasissa, leppien kärjet punertavat kuusien talvivihreää vasten ja 30-vuotiaat nuoret lehmukset ovat musteenmustia siveltimenvetoja sinisensinisellä taivaalla. En jää ihailemaan mitään, vaan liukastelen eteenpäin, kunnes vilkaisen valkeaa kuuta ja sen varjoisia meriä, ja jalat luistavat alta. Sivuaskel, enkä kaadu. Luiskahtelen, narskahtelen, hyppelehdin eteenpäin ja olen aika iloinen, että pyörästä puhkesi rengas jo monta viikkoa sitten. Saan kulkea näin.

Tänään olen leikkinyt. Tein spagaatin ja lähes täydellisen sillan, ja miehet näyttivät hurjia temppuja ja akrobaattisia sarjoja. Huusimme "Vau!" ja nauroimme vain. Yritimme toistemme erikoistaitoja, eikä kukaan osannut sitä, mitä yksi.

Siltaa en ole kokeillut moneen vuoteen, mutta päätin yrittää. Nostin hartiat maasta, ojensin kädet suoriksi ja aloin ojentaa polvia. Ruoto venyi. Okahaarakkeet napsuivat yhteen kuin hammasrattaat nak nak nak. Mietin kaikkea, minkä pitää antaa periksi, että voi taipua. En tavoittanut sitä, ja taivuin.

Yhteen liikkeeseen olisin tarvinnut jokaisen ojentajalihaksen saumatonta yhteistyötä, jota ei ole olemassa. Pinnistelin itseäni kasaan, mutta mikään ei totellut. Polte levisi pitkin selkää siipimäisenä ja symmetrisenä, puristuin itseni välissä litteäksi. Tunsin pelkkää tyhjää ja pimeää.

Ja sitten koitti se päivä, kun taivas oli keväänsininen ja korkea. Märkä lumi roikkuu oksanhangoista paksuna ja raskaana. Ilma on kaikesta sulamisesta ja satamisesta niin kostea, että makuuhuone tuntuu kasvavan kylmää sientä seinistään. Piirrän sormilla viuhkoja ikkunan alle, ja muutaman vuoden päästä sinne tummuu haromisen jälkiä ja hienon hienosta talista pyrstöjä ja harakanvarpaita. Juuri sellaisia, joita uudessa asunnossa inhoten katsoo ja hankaa irti ja huuhtoo ja hankaa.

Tiaisen tityy lupaa pajunkissoja ja sulavia ojia ja ensimmäisen ruskean sammakon ja kulleronkeltaiseksi taittuvaa valoa, vaikkei niitä enää ole.

Talon nurkalta huojuu kaukojuna etelään ja lyö sinistä kipinää myöhenevään hämärään. Sen pyörät viheltävät hiljaa.

Auto päästää väsyneitä ääniä, eikä käynnisty. Sen jälkeen olen saanut tietää irrallisia tietohippuja lämmitystolppien sulakkeista, kaasuttajasta, lohkolämmittimen oikosulusta, bensaputkista, kondensaatiovedestä ja syöttöilmasta. Eikä vika ole niissä.

Rakenteet resonoivat ja muovi murisee polttomoottorin nakuttavassa tahdissa. Moottori näyttää metallisydämeltä, se heilahtelee yrittäessään käynnistyä, tärisee ja hyppii, vaan ei pysty. Vilkaisen koneen osia, sen mutkaisia muovisuolia ja tunnen laimeaa kiinnostusta. Enemmän vihloo säälimätön tuuli niskassa ja lauhassa lumessa kastuvat kengät. Suljemme konepellin kuin arkunkannen. Vielä tulee kevät.

Tänään vanha mies osti lakritsipatukan ja antoi sen myyjätytölle. Myyjä arveli olevansa sievän sijaan nälkäisen näköinen. Hän ei hymyillyt.

Mymskä (one lovely blogger) ja Veloena (miss Sunshine) ovat vähin elein piilottaneet blogiinsa yllätyksen.

Ennen näitä kiertopalkintoja ajelehti laajemmin blogeissa, mutta kun kertoo muutaman kerran viisi uutta satunnaista asiaa itsestään, huomaa pian, ettei niitä faktoja ole niin montaa edes olemassa. Kengänkoko, sormenpään leveys, muutama lempiruoka, pari omituisuutta, kourallinen lapsuusmuistoja ja pieniä paheita, kuin suolanmuruja niin tutussa vellissä.

Silti tämä ei ole huutelua tyhjyyteen, muistaminen tuntuu kovin lämpimältä. Olen olemassa.

Satunnaisia asioita:

1. Minun on vaikea pitää papereitani minkäänlaisessa järjestyksessä. Huolimatta kansioista ja lipaistoista ja rei'ittimestä ja nitojasta ja ankarista siivouspuuskista joka paikassa ajelehtii aanelosia, joille en tiedä mitä tehdä, ja joita ei kuitenkaan voi roskiinkaan heittää.
2. Minun on myös vaikea pitää nokkaani erossa muiden ihmisten asioista, pidän juoruilusta.
3. Juoruilusta huolimatta en pidä iltapäivälehdistä. Himoan tyylikästä juorulehteä, joka ei sortuisi skandaalikikkareiden levittelyyn, vaan pohdiskelisi iloittelevan pistelevästi kaikenlaisia asioita.
4. Tahdon tietää, miltä asiat oikeasti tuoksuvat ja kerään hajanaista hajurekisteriä satunnaisesti, mutta suurella kiinnostuksella. Vainajassa haisee mm. putreskiini, leikatussa ruohossa heksanoli ja mullassa geosmiini. Toisaalta pelkään hajuja kauheasti, niiltä ei voi suojautua oikein millään.
   
5. Ihan pienenä minulla oli lemmikkinä etanoita. Ne eivät säilyneet hengissä kovin pitkään purkissa.
   

Kehäkukista minulla ei ole paljoakaan sanottavaa. Siellä, mistä minä olen kotoisin, kasvaa punatiilitalojen seinustoilla vesikrassia ja toukkien syömää humalaa.

Pehmeän karvainen kuu enteili ilman lämpenemistä, ja yhtäkkiä pakkanen laski 20 astetta. Seisoin hämmentyneenä täyspitkässä ylös asti napitetussa takissani; olin pukeutunut kuin hankipakoa varten isonvihan aikaan. Etelästä puhalsi vaimean viileä tuuli.

Kerran ostin itselleni pienen muistikirjan ideoita ja oivalluksia varten – se jäi lähes tyhjäksi, ja lojuu tarpeettomana laatikon pohjalla. Olen piirtänyt siihen luonnostelman Japanissa näkemästäni rypäletarhasta, jossa pensaat oli kasvatettu tiukasti suorakulmaiseen ja matalaan ritilään kiinni. Yksikään oksa ei pistänyt verkon ulkopuolelle ja kasvit tyytyivät kasvamaan sotilaallisessa ojennuksessa aina seuraavaa satoa odotellen. Häkkirypäleitä.

Sitten on tyhjää, ja kaavio japanilaisen bussin matkan- ja hinnanseurantataulusta, jollainen jokaisen bussin etuosassa on. Juuri ohitettu pysäkki napsahti palamaan tauluun ja alin matkahinta sen alle, edellinen pysäkki siirtyi askeleen ylemmäs ja ehkä jo seuraavaan hintaluokkaan. Lähtiessä pudotettiin läpinäkyvään rahalippaaseen täsmälleen matkan hinnan verran rahaa, 100 jeniä, 200, 500... kaivoin lompakkoa (minulla on vieläkin sama lompakko) ja etsin kolikoita. Viidenkymmenen sekä viiden jenin kolikoissa oli pyöreä reikä keskellä. Huoneeni parvekkeella oli pyöreä ikkuna, laitoin sen linjaan kolikon silmän kanssa ja katsoin.

Sitten on tyhjää.

tyhjää.

Paksut, kalliit, haponkestävät sivut kellertyvät, eikä ajatuksia enää tule.

Ruuvit kiristyvät vastakkaisiin suuntiin: ulkona kylmenee, minä kuumenen. Kuiva nahka kiertyy kireäksi pakkasenkuoreksi. Silmämunat kuivuvat sameiksi, räpyttelen. Uutisissa Romulus ja Remus roikkuvat suden nisissä, pienet pronssiset polvet ja takapuolet lumen peitossa.

Katson, kuinka lanka kulkee sormien läpi. Mustat sileät sukat polviin asti ja harmaa moninkerroin kiedottava huivi tulevat käyttöön välittömästi.

Laskin vatiin kuumaa vettä ja työnsin jalat pohjaan asti.

Yritän olla paikoillani, hiljaa ja sairastumatta. Kovat pakkaset ovat kirkastaneet taivaan, kuume kiiltää kilpaa hauraiden hankien kanssa. Lämmitysjohdon muovi lohkeaa kepeästi, kun kiinnitän napanuoraa autoon. Liekö lämpeää. Turrat sormet lipsuvat töpselistä.

Silmät ovat veripeili tai avaimenreikä, eikä sinne katsomalla näe puutarhaa, vaan kuumaiseman ja sen keskellä salamoivan ja pulsoivan tähden, suonikkaan kukan nupun ja välähdyksen.

Verhot huojuvat hiljaa. Patterin ja ikkunan välissä kohoilee ohut ja lämmin ilmapatsas, niin kapea, ettei se yllä huoneeseen verhon läpi, mutta liikuttelee sitä oman elottoman hengityksensä tahtiin. Katson värisevää kangasta ja minua inhottaa.

Samat suppeat ajatukset kiertävät hidasta rataansa, pysähtyvät natisten ja palaavat taas uudestaan. Japanin varis sanoo kaa kaa, meidän kraa kraa. Tuleekohan variksen raakuntaan R meidän kielestämme, vai R meidän kieleemme varikselta. Minusta se ei ole ollut ollenkaan selvää sen jälkeen, kun kuulin variksen Kanazawan keväässä, eikä se raakkunut.

Naakan ääni on rasittava, koska en pysty sitä konsonanteilla ja vokaaleilla kuvaamaan. T:ssä tai K:ssa pitäisi olla sakara, kuten ŋ-äänteessä. Naakkavokaalissa on kaikki, paitsi O.

Kerran oli jokin uusi ajatus. Sitten menin nukkumaan ja heräsin vanhoihin ajatuksiini. Tosin tämäkin ajatus minulla on ollut jo aiemmin.