Älä siitä huoli, näinhän täällä käy

Paluumatka aikidoleiriltä Vantaalta oli melkoinen kauhunäytelmä. Huonekaveri sairastui voimakkaaseen mahatautiin perjantai-iltana, ja minulla särki päätä lauantain ja sunnuntaina ruokahalu oli huono. Jyväskylän asemalla sain onneksi ilmaisia poletteja vessaan, kun juna myöhästyi tunnin ja lopulta en uskaltanut lähteä pois vessasta. Paniikissa katselin jotakin mukaan otettavaa ja päädyin tonkimaan vessan roskista ja harkitsemaan sen tyhjentämistä muovipussia varten. Pussin alla oli kuitenkin käyttämätön rulla, joten varastin sen ja juoksin junaan. Seuraava pari tuntia menikin sitten intianmatkatunnelmissa junan vessassa pää polvien välissä oksentaen kahvattomaan läpinäkyvään vaaleansiniseen pussiin, jota tyhjensin välillä pyttyyn. Junanvaihto oli karseeta. Vielä karseampaa oli seuraavan junan passiivisaggressiivinen kanssamatkustaja, joka mykkänä rynkytti ja takoi vessan ovea, eikä vastannut puhutteluyrityksiin tai suostunut lähtemään etsimään toista vessaa, ennen kuin kasasin itseni vessasta ulos ja näytin pussivarastoani. Vapaa vessahan ei tietenkään enää kelvannut, vaan nainen lähti puhisten käytävää pitkin ja jupisi selkä käännettynä, että "pakkoko on tulla junaan oksentamaan.". Onneksi olen kai vähän liian rauhallinen, koska mieli teki käydä länttäämässä kädet naisen kasvoille ja karjaista jumalan kirous ja rangaistus silkasta pahuudesta. Asemalta otin taksin kotiin ja mielenterveys rakoili kotiin päästessä jo pahasti.

Tämä voitti karmeudessaan ruokamyrkytyksen ja pyörtymisen eräällä reissulla vuonna 2004 ihan 10-0, ja häpeässään sen, kun kuukautiset tulivat kerran läpi valkoisista harjoitushousuista reisiin asti ja pestessäni niitä yleisen pukuhuoneen lavuaarissa se meni tukkoon ja alkoi tulvia veristä vettä - ihmiset tulivat pesemään käsiään ja kääntyivät inhoten pois.

Akvatinta

Siinä se nyt on: ihkaensimmäinen kuparipainotyö, viivasyövytystä ja akvatintaa (10x10cm).

Kaikki se hiominen, puhdistaminen, pohjustaminen, raaputtaminen, lakkaaminen, syövyttäminen ja uudelleen puhdistaminen ja hartsin kiinnitys polttamalla ja uudelleen lakkaaminen ja syövyttäminen monta kertaa oli aika jännittävää. Viivan tihrustaminen lakatessa oli työlästä ja pajan tilat ovat hyvin ahtaat. Muut kurssilaiset ovat kuitenkin hyvin mukavia ja puheliaitakin Tampereeseen verrattuna, ja olen saanut esitellä pahvipainomenetelmiä lähes kaikille. Heitä kiehtoo lakatun pahvin helppous ja nopeus ja minua taas hämmentää metalligrafiikan karhea käsityö, pitkät välivaiheet ja tarkkuus.

En osaa ajatella kuvan tekemistä niin tarkasti, minä vain teen ja tuolta se sitten näyttää (minulla on jonkinlainen onnellinen tähti grafiikan suhteen). Tähän tummaa ja tuohon vaaleaa ja väri voisi olla sellainen tumma siniseen vivahtava turkoosi... Mahdollisuudet ihan uudenlaisiin valöörin vaihteluihin ovat kuitenkin aika suuret, värivalintoja varten on syövytyskarttoja, ja tekniikka ylipäätään pakottaa suunnitteluun. Melkein tunnen, miten uudet yhteydet päässäni yrittävät haparoida linkkejä toisiinsa ja sekalaiseen höttöön erilaista opittua. Käsittelytavan laajeneminen on kuin seisoisi pienellä mäellä ja alla leviää metsät latvoineen ja kiemuraisina juurineen, ja juuri kun yrittää tarkentaa yksityiskohtiin, kantautuu kauempaa meren tuoksua ja välineuronit alkavat iskeä kipinää.

Maasta ja ilmasta

Rumia, rikkinäisiä päitä tuntuu pistävän sormista esiin, jos kynän pakotan käteen.

Unessa Hangossa on hirmumyrsky hyökyaaltoineen. Turkoosi meri on tullut kuin keskiluokan Karibialta asti ja peittänyt puutalot. Eteläinen Suomi evakuoidaan kohti pohjoista. Ennen niin tyhjillä maalaiskuntien juna-asemilla on tungosta. Leppeät tuulet puhaltelevat keväisissä kuusissa.

Aamulla luminen puisto oli täynnä vaahteran siipiä, siemenkotia viirit maata vasten. Kadulla lojui vaaleanpunainen kympin seteli, laitoin sen lapaseen. Sadan metrin päässä kuusen alla oli piilossa 750 euron matkalahjakortti, mutta sitä en löytänyt minä - kuulin siitä radiosta. Oikulliset ilmavirrat heittelevät aarteita ja kultahippuja ja puista palasia. Kotimatkan kuljen jo sankassa sinisessä pimeässä. Puistoa kiertää seuralaiseläinten tarkkaan aidan viereen tallottu ulkoiluttamispolku, josta en osaa sanoa, onko se huvittava vai vain säälittävä. Siinä ne kulkevat ringissä luonnonomaisissa olosuhteissa ja kakkovat kuin koruja hankeen piirrettyyn nauhaan.

--

En ole paljoakaan ajatellut avaruutta. Silloin tällöin ja satunnaisesti. Enimmäkseen riittää, kun muistan valonnopeuden, ympyrän pinta-alan ja käsillä on taskulaskin. Niillä tehdään hämmästyttäviä temppuja. Mikään ei kuitenkaan pysy paikoillaan, ja historia on todella pidempi kuin popkulttuuri.

Maapallo ei kuulemma enää säteile avaruuteen radioaaltoja, kun maailma digitaalistuu ja tiheä satelliittiverkkokin kuiskii vain maata kohti. Hetken mölähdys, radioröyhtäys oli tekniikka lennätinlaitteen ja matkapuhelimen välillä. Nyt planeetta kääriytyy hiljaisuuteen ja näkymättömäksi kaukaisuuksille. Jossakin 466560000000000 kilometrin päässä seilaa vielä I Love Lucy (and she loves me), ja sen molemmin puolin vielä yhtä leveä raita mustavalkokuvaa, kahdeksankymmentäluvun romantiikkaa ja yöradiota, kunnes tyhjä alkaa. Jokin projekti alkaa varmaan lähetellä poliittisesti korrekteja alkulukuja noiden tahattomien töräytysten sijaan, mutta auttamatta tämä kaikkeuden osa hiljenee ehkä iäksi. Kakofonia ilmakehän alla kyllä lisääntyy, mutta kaikki se on kuin savua saippuakuplassa.

mmm, salaisuus

Tiina haastoi paljastelemaan.

Säännöt:

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännessä kansiossa oli vain kolme kuvaa, joten otin viidennestä kansiosta viidennen. Kuvassa on italialaisen hääkeiton nimellä kulkeva lihapullakeitto. Pinaattia, selleriä, minipastaa, porsaanjauhelihaa ja mausteista makkaraa kasvisliemessä.

Harmi, että tämä ruokakuvausharrastus on paljastunut jo aikapäiviä sitten, ja että ne skandaalikuvat olivat kuin olivatkin siinä neljännessä kansiossa, jossa ei siis ollut neljää kuvaa. En taida haastaa ketään, kyllä teidän salaisuudet muutenkin tiedetään.

Raapimajäljet

Menneisyyden silmukointi on alkanut. Petrimaljoissa kasvaa näytteitä, siru surusta tuohon ja yksinäisyydestä toiseen ja jo kahdessa viikossa saadaan karvaisia viljeltyjä tuloksia. Järkeäni tarkastellaan kuin vinoumaa, joka on ahjossa pakottaen syntynyt, karaistu ja kiskoontunut teräväksi luonnottomasti. Mitä siihen sanoisi, ehkä se on niin. Ei se siltä tunnu.

Vien pensaspalmukaksoset ja aralian kylpyhuoneeseen ja avaan ikkunan. Paperit lentävät pöydältä, savu piirtää valokeilat kattolampusta ja pakkasenhaju tarttuu tavaroihin. Kääriydyn vilttiin ja tuuletan 15 minuuttia. Tuntuu, ettei paksu paistinrasva lähde mihinkään, vaikka posliinit jäätyvät pöytiin kiinni. Tällainen rasvainen maakuoppa ruokineen, savumajakka. Vessasta liiskaan kimmeltäviä sokeritoukkia yksi kerrallaan.

Eräänä päivänä vain keksin, miksi näen unia veitsellä pilkottavista lapsen sormista. Lapset ovat tulevia asioita, toiveita ja unelmia, ja minä pilkon ne palasiksi, kädettömiksi, tai katson vierestä tekemättä mitään, kun niille niin tapahtuu. Se liittyy analysointiin ja jatkuvaan tarkkailuun. Avuton vikinä ja lasten voimattomuus vastustaa pilkkomista kuvaa, miten siltä raakuudelta ei säästy mikään, eikä kukaan.

Tuo tarkkaileva raakuus ja minä olemme lukeneet Kafkaa rannalla (Murakami) ja silpunneet sitä silpuksi sitä mukaa, kun se ilta illalta etenee. Olemme sitä mieltä, että osa tästä kirjasta on kirjoitettu jo Sputnik-rakastetussani ja osa Suuressa lammasseikkailussa. En ihan ymmärrä, miksi toisto ärsyttää minua toisissa kirjoissa ja toisissa se kuuluu taas asiaan. Kuitenkin se osa, jota ei ole kummassakaan, on hyvää ja mielenkiintoista. Vitsit ovat vähän vanhanaikaisia kikkailuja, mutta ehkä suhtaudun sittenkin kirjaan myönteisesti. Vielähän se ehtii lopuksi lässähtää. Ishiguron kirjat eivät lässähdä lopuksi. Ne ovat kammottavia, ja loppu totisesti riipii sielua kuin vihoviimeinen liidunveto taululla.

Kaikenlaista

Uudet asiat vyöryvät sillä tavalla elämään, etten tiedä millä tavaroilla - kengillä, tuoleilla, pöytätuulettimella - tuon eteisen oven pönkkäisi pelottavaa tulvaa vastaan. Oudot painajaiset jatkuvat, samoin lamaannus, mutta jotakin tihkuu läpi ja kerään aika päättäväisesti voimia tähän kaikkeen. Joskus minun pitäisi itseni vuoksi listata kaikki, mikä jo onnistuu, niin en lyttäisi aina sitä, mikä ei suju tai vie aikaa. Vähän vähempikin päättäväisyys ja piiskaaminen riittäisi.

Avasin vähän yli viikko sitten nettikaupan ylijääneille grafiikanvedoksilleni, joita kasaantuu kansioihin ja laatikoihin, ja ihan hyvin se on lähtenyt käyntiin: olen myynyt jo neljä. Täältä se löytyy: sumua on Etsy. Hinnan laittaminen jollekin, jota en oikein osaa pitää arvossa, on ollut vaikeaa, mutta se toi minut sen ajatuksen luo, että miksi minun tekemäni on niin halpaa, että vain polkuhinta tuntuu oikealta. Ahdistuneena hilasin hinnaston paikan keskiarvon alapäähän ja yritän tulla häpeäni kanssa toimeen.

Tapasin myös ensimmäistä kertaa vanhan blogi- ja facebook-tutun ja olin ruhtinaallisesti myöhässä kahvilasta, mutta minä - erakkomuikku - viihdyin erinomaisesti. Muusikotar oli juuri niin lämmin ja avoin ihminen kuin olin kuvitellutkin. Tilasin kaakaota. Se on melkoinen spektaakkeli joka kerta, koska tahdon, että se tehdään maitoon, ei veteen koneesta, joten minulla on aiheesta jo kokonainen näytelmä, jossa tarjoilijan epäusko voitetaan, henkilökohtainen vaivannäkö palkitaan kiittelyllä ja maitokaakao ilmestyy mukiin muutamalla täsmällisellä avaus- ja selitysrepliikillä. Edelläni tiskillä oli kaksi pikkutyttöä, joista toinen osti toiselle (vetisen kone-)kaakaon ja yhteiseksi tomaattileivän ja itselleen vettä. Raha oli kolikoina, ja sitä jäi yli niin paljon, että sillä olisi melkein saanut toisenkin kaakaon, mutta mietin liian pitkään ja tytöt lähtivät. Pienille tytöille pitäisi antaa aina puuttuva pikku raha kaakaoon.

Vaihtelun vuoksi kävin myös huristelemassa jäätelöautolla kokonaisen päivän ja kiisimme pikkusiskon kanssa ristiin rastiin Pohjois-Savon maaseutua ja sen jäisiä kyläteitä. Auringon vaalea keltuainen kellui ohuessa ilmassa ja kuukin näytti korkealta kylmää reunaansa. Tykkylumi teki kuusista pahkuraisia ruikkuja ja koivut riiputtivat voipuneina oksiaan sähkölinjojen päällä. Pitkät riippaoksat näyttivät pitkiltä karvaisilta madoilta, valkoisilta nakeilta, kuolleiden sormilta. Jääpaiseita kasvoi rungoilla, tolpissa, pysäkkimerkeissä. Sonkajärven Nesteen haarukoissa oli keltaisia roiskeita ja lautanen oli likainen. Vedin sormea pitkin lautasen reunaa ja aloin sahata paistettua kengänpohjaa, jota piristi tölkkiananasrengas ja näivettynyt appelsiiniviipale.

Erätaipaleella näkyi yhtäkkiä karvainen ruskeankirjava hahmo tiellä: "Mikä tuo on!?" ja jäätelöauto pysäytettiin niille sijoilleen. Se oli pystykorvainen tuuheaturkkinen koira, joka nousi kolmella jalalla pystyyn, kun sisko lähestyi sitä. Sen toinen etutassu oli jäänyt kiinni kaulapantaan ja eläin oli nilkuttanut kolmella jalalla jo pitkän matkan ja jäänyt sitten makaamaan maahan. Se näytti aralta ja luikkasi metsään umpihankeen karkuun. Kolmijalkaisena se ei jaksanut pitkään siellä rämpiä, vaan palasi tielle väsyneenä. Hyppäsin itsekin autosta ulos ja houkuttelin koiran tulemaan luokse menemällä kyykkyyn ja kutsumalla. Sillä oli yksi varvas kiinni pannan ketjussa, joten nostin sen irti ja tarkistin, oliko jalassa mitään vikaa. Koira piristyi silmin nähden. Pyyhin tassuista lumikokkareet ja kuonosta riitteen, mutta lähellä ei ollut yhtäkään taloa, minne viedä se. Talutin sitä vähän matkaa pannasta, mutta pellon kohdalla se pyrki taas hankeen, joten päästin sen menemään. Koira tarpoi päättäväisesti etemmäs.

Kaksi ikkunaa

Olen alkanut nähdä painajaisia kevään tulevista. Heräsin tänäänkin unen painavasta umpiosta kuin suohaudasta ja sanoin itselleni ääneen: "Ei se ollut totta!" ja puristelin puutunutta kättä nyrkkiin. Yksitellen olen laittanut sähköposteja, käynyt virastoissa ja soitellut hitaasti liikkuen kuin talven kylmettämä päästäinen. Sain kuin sainkin itseni ängettyä kaikkien jonojen ohi kevään täyteen tupattuun grafiikkaryhmään soittamalla opettajalle ja selittämällä ummet ja lammet Tampereen kursseistani. Olin niin myrtynyt, kun kurssit olivatkin täynnä, ja nyt niin pollea, kun sain jalkani oven väliin siitä huolimatta. Saan oppia metalligrafiikkaa ja kuparipainotekniikkaa. Se on niin mielenkiintoista - ja minä hankin sen itselleni kehnoilla puhelintaidoillani.

Ajatusten virtailu on verkkaista kuin meren pohjassa, jossa outojen eläinten ja vuokkokasvien suomut ja huokoset aukeilevat ja sulkeutuvat. Päällä on tuhansia kuutioita vettä, mutta pohjan eläimet kelluvat, silmät liikkuvat ja pienet aukot aukeavat, päästävät nesteen liruja ja kaasupallosia ja painuvat kiinni jälleen. Turhaan yritän kerätä paenneita kuplia, kun ympärillä on äärettömyys ja vesien peti. Ja kuitenkin silmät liikkuvat, evät heiluvat ja kuplia kohoilee. Pohja on kuiskauksia täynnä.

Nieli kaunan

Ovessani lukee KAINULAINEN. En ole kainulainen, eikä edellinenkään asukas ollut, joten niillä kirjaimilla on pärjättävä. Ne on annettu, eikä niitä oteta pois. Vastapäisellä naapurilla lukee postiluukussaan "MOI".

Anagrammigeneraattori ehdottaa oveeni muun muassa seuraavia:

NIELUN KINAA
KIINAN NEULA
LUEN AINAKIN
LINNAKE UNIA
KANELIA UNIN
LAEIN NIUKAN
ALIEN KUNNIA
ALAINEN KUIN
LIEN KUNNIAA
ELIN KUNNIAA
LANKEA UNIIN
KEINUA LINNA
KAUNEIN LAIN
AUKENI LINNA
NAALIN KEINU
EIKUN NAALIN
UNIEN KAALIN
NAINEN LUKIA
IKINEN NAULA

Ei minun nimestäni tuollaiseen olisi. Onnekas ovi.

Nahka

Olen parkinnut nahkaani paremmaksi. Siitä on karvat raavittu ja rasvaa hierottu kerros kerrokselta. Välillä koetan tulosta, hieron karheaa kohtaa. Vaan nahka on kuiva ja vastustaa muokkaamista, hylkii rasvaa ja kasvaa piikkiä. Pähkinäöljyistä satularasvaan, hidas on nahka taipumaan. Suomut kiertävät polvia ja kyynärpäitä, kasvavat käsissä pitkin ulkolinjaa kämmensyrjään, jaloissa sääriluun sisäpuolta päkiään asti.

Tukka on virunut pitkäksi. Aina sen pää katkotaan, mutta jo kohta se kiemurtelee juuristaan esiin. Sen keratiiniköysi kiertyy öisin kaulan ympäri, aamuisin riippuu raskaana vettyneenä mattona, laahaa perässä, sähisee pakkasessa, pestynä tekee märän pesän niskaan ja palelluttaa. Se päättää jakauksistaan itse, ja laskee käärmevyyhtinsä kasvoille. Kuivat häntänsä se karistelee vilistäviksi lukeiksi lattialle.

Olen ollut väsynyt jo pitkään. Enimmäkseen en saa itseäni asunnosta ulos. Jokapäiväiseksi suunnittelemani liikunta vie neljä päivää toteuttaa. Pankkiasian hoitamisen valmistelu vie viikon. Soittoasia vie kaksi, kolme neljä viikkoa. Alan uskoa, että tuo käärmemäinen tukka ei ole mikään voiman lähde niin kuin Simsonin, vaan syö kaiken, minkä minäkin.

Odotan ja odotan, eikä odottamisella ei ole suomen kielessä ulottuvuuksia. Japanissa odottaminen kattaa kymmenisen erilaista verbiä riippuen odottamisen tavasta, ajankohdasta, sijainnista, kohteesta tai sen mahdollisuuksista lopputulokseen. Se voi olla yöllistä, päivän kestävää, toivotonta tai sijaita toisessa huoneessa. Minä en kuitenkaan tunnista omaa odotustani. Se vain makaa. Se on liikkumaton. Se makaa.

Ilma lauhtui vähän. Kävelin kaupungin viimeistä katua rantaan asti. Kaikki oli tupsutettu keskitalven puuterisudilla pehmeäksi: se, mikä on mustaa, oli sametinharmaata ja ruskea vaaleaa kauraa. Hopeapajut kannattelivat vaaleanpunaisia verkkoja taivasta vasten. Sama maitomainen laimeus peittää minuakin. Katselin hetken hämyistä jäätynyttä aavaa, eikä se tuntunut miltään.