lauantai 13. joulukuuta 2014

Tänään satoi paksua ja pehmeää lunta. Talutin myöhään pyörää kotiin, askeleiden äänet vaimenivat lumipeittoon ja pyörät piirsivät kaartelevaa viivaa tiehen.

Minussa käy sellainen riehuva muutos sisällä, ettei sille ole sanoja - ja on käynyt jo pitkään. Kaikesta entisestä tuntuu olevan jo tuhansia vuosia aikaa. Kun joskus sanoin olevani tyhjä, ettei mitään ole enää jäljellä, niin nyt olen täynnä hitaasti kertynyttä lupausta, joka etsii tietään ulos.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Märkä ja pimeä joulukuu astui märän ja pimeän marraskuun tilalle. Tiskaan samoja astiakasoja aina uudestaan, ja pian huomaan, etten ole kastellut yrttejä viikkoon ja ne kaikki kuolivat ikkunalaudalle. Alan tuntea itseni yhtä kuluneeksi kuin tämä vanheneva vuosi. Aivokasvainopetuksessa nukahdan autuaasti istualleni, korviini kantautuu kaukaisena benignejä ja maligneja ekspansoituvia massoja.

Pysäkillä ulkomaalainen mies heiluttaa käsiään ohikulkijoille ja kävelee kohti. Vasta kohdalla huomaan, että suomea puhumaton mies osoittelee penkillä kumarassa istuvaa toista miestä, jonka käsien välistä noruu tummaa verta tielle. Jaloissa pyörii viinapullo ja otsa on kolahtanut tiehen ja auki. Soitan ambulanssin paikalle ja odottelen sitä parikymmentä minuuttia. Ensihoitajia ei humalainen kiinnosta.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Tämä on ensimmäinen syksy moneen vuoteen, kun en ole marraskuun tasalla. Pitkä pimeys tuli niin yllättäen, päivänvalo on hataraa ja harmaata ja taivas näyttää matalalta. Pohjoinen on painunut kyyryyn talvea vasten. Vanha kalanruotokuvioinen villakangastakkini roikkuu väljänä ympärillä ja kauluksesta tuulee sisään, hansikkaat ovat punaiset ja lapaset niiden päällä vihreät, kaikki on vähän eriparista ja kulunutta.

Isä on alkanut hiipua. Enää ei pysy vasara kädessä, keittiön lattia jäi kaksi vuotta sitten kesken ja lattialuukun reunat viimeistelemättä. Muistiin ripsahtelee reikiä hiljalleen kuin vanhaan hiutuneeseen kankaaseen,  Ennen niin sosiaalisen kuoren rapistessa pois jäljelle jää vain isän vuosikymmenien yksinäisyys.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Kehollisuus on vienyt sanani. Ehkä motorisen aivokuoren pienen homunculukseni olkapää tai hartia on syrjäyttänyt jonkun ennen niin kukoistavan kolkan harmaissa soluissa, jossa silloin kasvoi sanoja. Hermoratojen äänettömyyden täyttävät mykät liikkeet, olkanivelen ikuinen ja aina muuttuva pyörähdys.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tänään heräsin sateen ääneen ikkunan takaa. Ensimmäinen vapaapäivä pitkään aikaan. Villasukissa on polveen asti varret ja peitto on niin paksu, että reipas rapina peltipinnoilta kuulosti vain kotoiselta. Ajattelin yhdentekeviä ajatuksia, jotka unohdin sitä mukaa, kun ne mieleeni ajelehtivat.

Keitän puuroa, jonka syön niin hitaasti, että minulle tulee kiire, ajan loskaisella kadulla liian lujaa ja kaadun. Nousen ylös, nostan pyörän ylös, ja jatkan matkaani. Lapaset ovat läpimärät ja oikea puoli takista tiputtelee vettä. Ainahan on ylös noustava.

On vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiselle. Piirtämisen ja kuparigrafiikan olen jättänyt jo pari vuotta sitten. Ne ovat kaikki asioita, jotka tarvitsevat paljon tyhjää ympärilleen. Ja nykyään minulla on tyhjää vain pääni sisällä. Muuten treenaan yhdeksästä kolmeentoista tuntia viikossa, hoidan eri yhdistysten asioita, opiskelen siinä sivussa. Yhdentekeviltä kuulostavia asioita, pois tästä maailmasta. Valtava avara tulevaisuus roikkuu kaiken yllä kuin painava, väritön taivas. Puristun sen ja menneen välille.

torstai 2. lokakuuta 2014

Aamuin illoin radanvarren metsiköstä ryömii kotiloita tielle ja aloittaa matkansa asfaltin poikki kuka tietää minne. Korkeat kotilot huojuvat rauhalliseen tahtiin. Perään jää limavana.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

On sunnuntaiaamu, eikä minulla ole kiire mihinkään. Viikko sitten satoi lunta vaakasuoraan ulvovan tuulen saattelemana, mutta tänään syksy on rauhoittunut hitaaksi ja aurinkoiseksi. Lehdet punertuvat hiljalleen.

Ehkä menen juoksemaan portaita. Kesän jälkeen ne menevät melko kevyesti, ja yläpäässä odottaa näkymä aina järvelle asti. Tummansiniset kaukaiset rannat, vielä tummemmat metsät ja siniseksi uduksi liudentuva horisontti. Sitten voi laskeutua alas - ja juosta uudelleen.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Alkavan syksyn iltataivas on samettisen tumma, kirkkaimmat tähdet tuikkivat harvakseltaan siellä täällä. Pihlajat nyykähtelevät marjakuormansa alla. Miten siitä voikin olla jo niin monta viikkoa, kun pikipaikat sulivat teillä ja vesi seisoi kuumeten järvissä. Hiljainen kylmyys on tullut jäädäkseen pitkäksi aikaa.

En käynyt kesällä kertaakaan uimassa. Sen sijaan kävin uimassa toukokuun alussa ja elokuun viimeisenä päivänä. Hyytävä vesi lainehtii hitaasti, veteen laskeutuminen puristaa keuhkoja ja saa haukkomaan henkeä. Uiminen tuntuu kaikkea muuta kuin vapauttavalta, mutta moni asia, mitä nykyään teen on rohkeuden keräämistä.

Kadun päässä tie risteää ja käännyn siitä aina miettimättä, kymmeniä ja satoja kertoja. Kahden vuoden päästä tie risteää, enkä pysty näkemään sen taakse. En tiedä, mihin suuntaan lähtisin.

maanantai 18. elokuuta 2014

Viikkoja kestäneen poutasään jälkeen valtavat pilvimassat vaeltavat kohti pohjoista. Varjoissa on jo syksyn viileyttä, vaikka kesä vielä jatkuukin.

Pieni tyttö kulkee isänsä kanssa katua pitkin ja osoittaa sormellaan aamutaivaalla kuultavaa kuuta: "Katso, se seuraa meitä!". Kuinkahan pienestä asti ihminen ymmärtää kuun ja auringon taivaan olennoiksi, jotka seuraavat katsellaan takaisin, niin kuin ihminenkin seuraa niitä.

Selaan nettipalvelun loputtomia kuvia autoista ja kalansaalista. Joku on ampunut mäyrän ja roikottaa sitä niskasta. Mies asettuu elättäjän rooliin ja näyttää resurssejaan. En osaa ottautua kaloihin, enkä audeihin. Sen sijaan yritän etsiä ystävällisiä silmiä. Suurta osaa vain peittää aurinkolasit. Ehkä kaloihin pitäisi suhtautua eri tavalla: perusasiat on kunnossa, kun voi ylläpitää autoa ja perata taimenia kesälomalla.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Nukun koko sunnuntaipäivän sohvalla limaisena kuin lohi, ja ikkunan takana vuorottelevat kaksikasvoisina ukkosmyräkät ja helteinen paiste. Varjoinen ilta ei viilennä viikkokausia paisteessa lämmennyttä kivitaloa. Parvekkeelta löyhyää lämpimän kosteaa ilmaa sisään ja ulos niin kuin kiduksista.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Järven yllä hehkuu helteinen autere, jota en voi pysähtyä koskaan katsomaan, etten luule lepääväni turhia tai kylmene kesken porrasjuoksun. Vilkaisen kirkkautta tauoilla, jotka lyhenevät sitä mukaa, kun jaksan paremmin. Illan sade ei viilennä enää, se vain jää höyryämään lämpimänä ilmaan.