Rattaan kierto

Muutot ja viimeiset viikot menevät jotakuinkin ahdistuneena, en saa itsestäni irti mitään yhdentekevää (tai toisaalta perustavanlaatuista) suorittamista kummempaa. Ja sitten eräänä päivänä käännän paksun kirjani sivua ja siinä se leijuu kuin futuristisin avaruusalus: pieni yksisoluinen fytoplankton Emiliana huxleyi. Se rakentaa itselleen eksoskeletonin kokkoliiteista, pyöreistä kalsiumkarbonaattilevyistä. Jokainen kokkoliitti koostuu 30-40 kalsiittikiteestä, jotka solu mineralisoi soikean levyn muotoon kuin rattaan puolia.

Katselen elektronimikroskooppikuvaa vaikka kuinka pitkään ja palaan siihen päivienkin päästä. Miljoonien vuosien ajan planktonit rakentavat kuorensa, elävät ja kuolevat. Kuolleet kuoret ovat sedimentoituneet meren pohjiin kalkkikiveksi, joka joskus myöhemmin kaivetaan toisaalla ylös ja louhitaan temppelien seiniin tai veistetään patsaiksi ja lopulta hapan sade syövyttää ja valuttaa pylväät ja jumalten silmät ja varpaat takaisin mereen.


--
(Kuvaksi ei valitettavasti voi laittaa oikeaa mikroskooppikuvaa, koska tekijänoikeudet ovat niin tiukkoja. Minusta on vastenmielistä, että kuvia voi nähdä, kun ostaa 70€ kirjan, mutta ei muuten, ja eihän niitä sieltä kukaan katsele. Tenttikirjasta.)

palasia

lauantai

Vanha asunto lakkaa olemasta koti ja alkaa vierautensa sillä hetkellä, kun viimeiset pussukat kannetaan ulos ja imuri alkaa hurista ja sankoon lasketaan vettä lattianpesua varten viimeistä kertaa. Loppusiivous ei ole enää kodin siivoamista, vaan suoritettava työtehtävä, mieli on jo muualla. Tyhjä asunto on vain tyhjä asunto, mikään siinä ei näytä tutulta.

Uusi asunto taas ei ole vielä mitään. Siellä ovat tavarat laatikoissaan ja tunnen suurta vastahankaa koko muutosta kohtaan. Talo haisee kummalliselta.


tiistai

Marraskuuni on mennyt, mutta päivät käyvät yhä pimeämmiksi. Valon taitteeseen on vielä aikaa, alkutalvi on pitkä luisu kohti mustaa unta. Siinä on jotakin syvästi houkuttelevaa.

Muuton jälkeen on inhottavaa olla irrallaan. Mikään ei kasva kiinni, eikä pysty lepäämään.


keskiviikko

Pestyt tyynyt ja peitto ja puhtaat lakanat. Tyhjennän loput laatikot. Laitan etikkaämpärin komeroon, koska siellä haisee viemäri.

Tavarat pyörivät seinien vierillä orpoina ja pienemmät kappaleet ja jatkojohdonpätkät kerääntyvät jalkoihini kyhjöttämään, kun silitän verhoja. Kun lipaston päälle nostaa pienen tuolin, yltää aina katonrajaan asti. Sinne, minne pölykin kiipeää lattiamoppeja karkuun.


torstai

Toimeliaana menen liittymään kuntokeskuksen juoksupyörien pitkäaikaisoravaksi. Spinningissä soi Knight Rider ja olo on epätodellinen. Ajattelen Bridget Jonesia putoamassa pyörältä ja Bill Murrayta juuttumassa japanilaisen hotellin cross traineriin. Kilpailunhaluinen vaalea tyttö mulkoilee salin perältä ja polkee seisten tauotkin. Ei liene maksa vaivaa olla kaunis, jos on tuollainen sisäinen maailma.

Pintakulttuurista kävelin kaksisataa metriä kaupunginkirjastoon, ja kaarsin matkalla kiinalaiseen ravintolaan. Kaikkea muuta on siis ruokittu paitsi sydäntä tänään.

Vielä kaksi tenttiä ja syksy on ohi.

pinoissa

Täällä istun muuttolaatikoideni keskellä ja odotan, että aika kuluu.

Olen huokaillut koko syksyn, että tarvitsen lomaa ja tässähän sitä nyt on. Asunto on riisuttu verhoista ja tauluista, kirjahylly seisoo luurankona ilman kirjojensa lihaa, lattia on laatikkolabyrintti. Odotan sitä hetkeä, jolloin tämä huone lakkaa olemasta koti ja muuttuu vieraaksi asunnoksi. Mieli ei irtoa näistä seinistä ihan heti, ei edes nyt, vaikka ne ovat tyhjät. Asunnoista lähdetään niin kuin niihin tullaankin: paljaana ja väsyneenä.

Stressiunet ovat melko kamalia: en tiedä, mistä olen saanut päähäni sellaisen painajaisen, jossa suurella tarkkuudella pilkotaan pienten lasten pieniä sormia terävällä kokkiveitsellä kuin kevätsipulia viipaleiksi. Avaan yöllä silmät, enkä uskalla sulkea niitä uudestaan. Lasten itku ja vikinä kuuluu korvissa. Mitä ne sormet tarkoittavat?

Nukun silti pitkään, yli puolen päivän ja nukkuisin vieläkin pidempään, jos antaisin itselleni luvan. Puuhastelen kaikenlaista ajankuluksi, piirtelen, letitän tukkaa, käyn joka päivä kaupassa asti miettimässä, mitä söisin. Otan kattilan muuttolaatikosta, keitän nakkeja, pesen kattilan, laitan sen takaisin laatikkoon. Pesen tyhjät kaapit ja hellan, ja sotken hellan uudelleen. Sitten taas pesen sen. Jauhan kummallista puolielämää kuin vieterilelu ja ajattelen lepääväni tässä, kun en tee mitään. Kovin raskasta on tämä lepo.

Eilen

Seulaluun läpi

Lukukauteni viimeiset viikot kulkevat kummallsesti nytkähdellen eteenpäin. Toisinaan menen mukana ja tuskin huomaan ympäristöä, mutta toisinaan

Istun ruokalassa eräänä kosteana iltapäivänä ja ihmisten haju tulvii ympärilläni. Marraskuun tyyni sade uuttaa ominaishajuja vaatteiden ja hajusteiden läpi. Kosteat ihmiset haisevat koirilta, märkä ja paksu rasvan tuoksu makaa matalalla. Hampaat vilkkuvat kitojen edessä, haarukat lappavat, puhe käy vieressä laiskana ja tylsänä, kauempana kohisee kymmenien samanlaisten puheiden tasainen virta. Jos ruoka joltain tuoksuukin, niin se uppoaa noihin suihin ja pian suodattuu hiostavan ihon läpi sakeaksi sumuksi. Luentosaleissa se leijuu ja pyörteilee. Reikiä siihen puhkoo vain vierustoverin pistävä tuskastunut hiki tai toisen istujan laimea hajuvesi. Kovin monen hiukset eivät ole puhtaat, päänahat uhkuvat lämpöä, höyrystävät lisää tähän tilaan. Ja juuri silloin, väliajan jälkeen alkaa automaattikahvin makea hengitys huoneilmaan. Ihmiset särpivät sitä pehmeistä muovimukeistaan, sitä on montaa lajia ja ne kaikki tuoksuvat samalta. Ihmiset särpivät ja hengittävät sitä ilmaan, kaikki ne suut puhaltavat imeliä pilviä hampaiden takaa.

Vessan kaakeleista huokuu ammoniakki, ummehtunut metaani ja rikki. Mikään määrä sitä kirkasta puhdasta vettä pytystä ei huuhdo tuota tuoksua yleisistä tiloista. Ei siisti vaahtoava saippua kadota, ja hajuepiteelistä on lyhin matka aivoihin vain seulaluun läpi kulkevat aksonit hajukäämiin ja tuo haju tulee, tarttuu limaan ja kulkee päähän suoraan.

Ulkona kylmä painaa hajut hetkeksi maahan, mutta minulla on kiire elokuviin. Kaupungilla kiireisten miesten partavedet ja naisten parfyymit jättävät komeetan lailla hajuvanan jälkeensä. Elokuvateatterin salissa ei ensin tuoksu mikään, ei edes vanhat penkit, mutta pimeän tultua avautuvat popkornisuut ja makeisrasiat. Paksu hengitys kulkee huokauksena salin halki.

viimeisiä päiviä

On satanut lunta. Maa parka on hiljennetty toistaiseksi.

Kävin sovittamassa kenkiä talveksi ja tunsin tuskastunutta epätoivoa. Ei riitä, että on muutenkin epäsopiva, kun jalatkin ovat vääränmalliset: pienet ja leveät ja jalkaholvista korkeat. Pohje on paksu ja sääret väärät. Sitäpaitsi kengät olivat rumia, kamalia pökkelöitä tai sellaisia korkosaappaita, ettei niillä talvisin tee muuta kuin taita niskansa.

Ruokakaupasta ostin suolakurkun ja paahtopaistia. Valitsin sammiosta pienimmän ja symmetrisimmän kurkun. Niitä oli vain yksi: muut olivat suuria ja möhkälemäisiä. Nyrpistelin niille ja sorkin ottimella lientä, kunnes löysin sen oikean.

Olen alkanut nähdä taas vilkkaita unia, mutta en muista niistä kuin aavistuksen aamulla. Elän unissani toisenlaista elämää, jossa on paljon ihmisiä, uusia rakastettuja, erilaisia huoneistoja, taloja muista ajoista ja paikoista. Ei enää sotia, ei tarueläimiä repimässä toisiaan palasiksi, ei kuolevia kotkia, eikä lahoavia sotilaita, jotka auttavat maailman jälleenrakennuksessa senkin jälkeen, kun ovat kuolleet ja hajoavat. Ei enää temppeleitä, joiden ympärillä virtailee kirkkaita vesiä tai järvien pohjissa asuvia valtavia sampia, pohjoisen metsiä ja lentäviä verenimijöitä. Tavallisia unia, paluuta ihmisten ja tavallisten tunteiden pariin.

Ulkoa kumajaa kirkon kellot. Parin viikon päästä uuden ikkunan takaa kuuluu aivan toisen kirkon kellot, mutta olen silti niistä pääsemättömissä. Olen muuttanut kahdeksan vuoden aikana kuusi kertaa, vaikka luulin asuneeni pitkiä aikoja joissakin kodeissani. Jokaiseen muuttoon on liittynyt samalla elämänmuutos ja jotain suurta ja uutta. En siis ollenkaan elä niin eristyneesti ja tapahtumaköyhästi kuin kuvittelen, vaan olen pyörinyt tuuliviirinä siellä ja täällä, kasseineni matkannut kaupungista toiseen ja maailmaan ääriin ja takaisin. Ja tässä olen taas: muuttamassa, muuttumassa.

Terapia on loppunut. Terapeutti tai siis kognitiivinen konsulttini tirautti kyyneleen, minä en. Lääkitys on loppunut jo vuosi sitten, ja enää jää vain elämä. Aukinainen, muotoutumaton elämä, joka värähtelee tässä jossakin ytimen ympärillä.

Oi ihana, kylmä Panama

Minä pidän marraskuusta. Ihan ilman kynttilöitä ja tätä iänkaikkista "käpertymistä". En minä käperry, enkä polta kynttilöitä, en en. Marraskuu itsessään on kaunis ja hiljainen. Tunnelmansa tekijä.

Loska ei pahemmin häiritse ja lumisade on yhdentekevää, sitä tulee tai ei tule ja enimmäkseen se sulaa pois, ja marraskuuta voi vielä katsella. Maa on vielä ruskea ja harmaa, siinä on kylmät sävyt. Se makaa puiden alla kaikessa rauhassa, kasvusta ja odottamisestakin vapaana. Mikään ei pyri mihinkään, maa vain on. Harvoin maata voi katsoa: enimmän osan vuotta se on joko kasvuston tai lumen alla, paljaana vain hetken. Nyt se levittää massansa pitkin kamaraa ja kaikki siihen koskeva toistaa sen värejä.

Keväällä kasvit pitävät meteliä: ne pukkaavat silmuja ja suhinasta kuulee jatkuvan nyt, nyt, nyt, nyt kohta, kohta, kohta, kohta. Marraskuussa puut ovat vihdoinkin hiljaa, kasvit juuriinsa piiloutuneina, ja maa puhuu. Ei se pälätä, ei kohkaa, ei visertele. Verkalleen se sanoo, jos sanoo, enimmäkseen painuu litteäksi ja leveäksi, on tyyni ja vaiti.

Vesikin painuu tiiviimmäksi ja kohmettuu. Sen huomaa järven pinta-aalloista, joista tulee lumoavia ja paksuja viipaleita, jotka kohoilevat hiljalleen. Vesi tekee liittoa maan kanssa; peilaa sen jähmeyttä, hiljenee ja tarttuu rantoihin. Huurtuu kiinni, kide kidettä vasten.

Marraskuun valo on hento valkoinen tai harmaa, joka ei niinkään valaise kuin tekee tilaa pimeälle. Hämärään taas eivät edes kaupungin valot pysty: uhkeat katulamput menettävät tehonsa ja tiiviit pilvet, musta maa ja tummaksi laventeliksi taittuva ilma syövät sähkövalot herkutellen pimeässä. Nyt on tilaa kaiken tumman ja liejuisen tulla. Oksankarahkat pitävät tuulissa rivakoita riehumisia, putoilevat maahan ja kuivuneiden korsien kanssa painuvat ruskeisiin lehtiin. Toisinaan ei tuule, vaan sataa hiljaista sumuista sadetta, joka sekoittuu sellaisenaan pimeyteen. Marraskuun yö on kauniimpi kuin yksikään talvipostikortti. Se on kylmä ja pehmeä.

ja peitto ja pullea patja

Rakas päiväkirja,

Toissapäivänä opin koulussa, mitä mullantuoksu on. Se on sädesienten erittämä yhdiste nimeltä geosmiini. Aikaisemmin olen oppinut, mitä on ruohontuoksu, mutta sen minä olin jo ehtinyt unohtaa. Se onkin alkoholi: cis-3-heksenoli. Ilmankos siitä ihmiset pitävät.

Mutta minä tosiaan pidän geosmiinistä. Sitä ei laiteta hajuvesiin, vaikka ruohontuoksua laitetaan. En tiedä, haisisiko sitä sitten hautausmaalta, jos laittaisi korvan taakse mullantuoksua. Liinavaatteisiin jos laittaisi, niin voisi aina kuvitella nukkuvansa metsässä. Mukavassa metsässä, jossa on patteri ja paksu peitto ja pullea patja.

Kumartelujärjestys ja muita tarinoita

Minulla ei ole täällä käytössä skanneria, joten en ole piirtänytkään mitään pientä, vaikka tahtoisin.

Muilla asioilla on tapana järjestyä, ja kivi vierähti. Sinne jonnekin, minne kaikki kivet yksitellen vieriskelevät, kuka minkäkinlaisen ryminän tai kolahtelun saattelemana.

Kävin katsomassa neiti Kemistin kanssa Pixarin Upin, kolmedeenä, ja se oli hauskaa. Nenäni on liian pieni 3D-laseille, ja ne valuivat aina aivan nenänkärkeen asti. Sitten niitä piti nostaa ja samalla kurkata, miltä se elokuva näyttää ilman niitä. Tekstit leijuivat katsomon keskivaiheilla, ja olisi mieluusti nähnyt enemmänkin leijuvia tekstejä. Sarjakuvaelokuva olisi hieno kolmiulotteisena tasorakennelmana, jossa puhekuplat leijuisivat siellä täällä. Nyt piti tyytyä vain siihen pieneen pätkään tekstitystä, joka kiipesi valkokankaalta syliin.

Kirjakaupasta hain uuden paksun kirjan, se käsittelee mikro-organismeja. Syksy soluavaruuksissa on ollut mielenkiintoinen. Ei vain asian takia, vaan siksikin, että eri kursseilla luonnontieteiden sisäinen hierarkia on tullut selväksi: biologit tuntevat alemmuutta kemisteihin ja fyysikoihin, kemistit fyysikoihin ja fyysikot matemaatikoihin. Paitsi ettei matematiikka ole enää luonnontiede. Tämä käy ilmi siitä, miten kursseilla kerrotaan oma tapa laskea tai ymmärtää ja samalla poikkeuksetta pyydetään anteeksi ylemmältä taholta yksinkertaistavasta lähestymistavasta:

"Meillä biologeilla on tapana x, mistä varmaan fyysikot tai kemistit ajattelevat y."

"Niin täällä meillä kemiassa z, mutta fyysikot varmaan y, mutta näin meillä kemiassa kuitenkin."

"Niin tässähän raiskataan a ja b käsitteitä rankasti ja matemaatikot varmaan itkevät verta, mutta niin meillä fysiikassa on tapana. Lähdekirjan on kirjoittanut fysikaalinen kemisti... mikä ei tarkoita, että kirja olisi huono."

Nämä samat ruokarukoukset käydään läpi joka ikisellä kurssilla (ja käytiin silloinkin, kun itse aloitin opinnot n vuotta sitten), ja arvailtavaksi jää, miten ne muokkaavat opiskelijoiden käsitystä omasta alasta ja muista. Ne sanotaan, vaikka siinä tilanteessa sillä ei olisi edes sisältöä, vaan vain muodollisuus.

"Ummmm oi Ikiaikainen, suojele aihettamme pahaaaaltaaa. Anteeksi tämä alhainen lähestymistapa, pyydämme Sinuulta aaanteeksii."