sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Netflix on tuottanut tänä CGI-aikana pitkän ja kalliin nukkeanimaatiosarjan, the Dark Crystal: Age of Resistance. En välitä Hensonin nukeista yleensä (ne ovat rumia), mutta kokonainen nukkeanimaatiosarja oli uskomattoman laadukkaasti toteutettu mestariteos. Jo pelkkä käsityön määrä oli valtava: hienomekaaniset käsinuket, puvustus, mitä kummallisimmat otukset, esineet, kasvit ja lavasteet loivat kokonaisen satumaailman ruohonkorsia myöten. Alan parhaat käsinukkenäyttelijät puhalsivat elämän Thran olentoihin, ja yhdessä kohtauksessa nukketeatterin sisälle oli rakennettu pienoisnukketeatteria, jota hahmot esittivät ja upottivat katsojan aina vain syvemmälle tarinaan.

Toisaalta synkkä tarina on kuin sukellus lapsuuteen, jolloin nukkenimaatioita käytettiin paljon, mutta toisaalta taas uusi aluevaltaus sisältä tyhjiksi jäävistä sileistä tietokoneanimaatioista poispäin johonkin tarinankerronnan ytimeen. Puinen lusikka on todellakin enemmän kuin renderöity 3D- objekti. Pidin ja hämmästyin sarjasta niin monella tasolla. Näin Thrasta unia koko viikon.

lauantai 21. syyskuuta 2019

syyskuu. luisu kohti pimeää on alkanut.
jonkin aikaa olen pyöritellyt päässäni ajatusta lähteä kulkemaan kevään mukana, matkustaisi aina vain paikkaan, missä on suosikkini toukokuu. kuinka kauan ikuisessa keväässä viihtyisi. päivästä toiseen hentoa vaaleanvihreää harsoa puissa ja pesimistä aloittavien lintujen laulua ja vihellystä, aina lämmintä aurinkoa ja lempeää kevätsadetta.
ei kai siihen voi kyllästyä. syksyn vihlova tuuli oli tänäänkin kuin läimäys kasvoille.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Puerto Ricossa aikanaan asuneilla taina-intiaaneilla oli uskomus vuoren valkoisesta Yuca-jumalasta, kuun jumalatar Atabeyn pojasta. Yuca oli maniokin jumala, ja kun hurrikaanituulet puhalsivat saarille, maniokin lehdet kääntyivät ympäri ja hopeansävyinen alapuoli tuli näkyviin. Kovaa myrskyä edeltäen koko vuoren rinteen lehdet kääntyivät ja vuori muuttui valkoiseksi ja varoitti tainoja. Kansa selvisi kiipeämällä sisämaahan turvaan.

Hirmumyrsky Maria kaatoi sademetsät kokonaisuudessaan pois. Enää ei ole lehtiä kääntymässä, ei lehvästöä pimentämässä maan pintaa. Uusia kasveja nousee ennen paljaasta maasta, banaanit kukkivat. Uuden täysikasvuisen metsän kasvamiseen menee pitkä aika. Matalasta pensaikosta kuuluu vihellystä - saarilla ei ole lintuja - vihellykset päästää coqui, lehtisammakko. Iltaisin sammakoiden laulu täyttää vuoret.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Tänään kaupungin läpi kulki mustakylkinen höyryveturi sinisine vaunuineen. Noin vain ja asiaankuuluvalla kolinalla ja jyskeellä ja tupruttavalla savulla. Se saapui vanhaa rataa pitkin kuin varkain toisesta ulottuvuudesta ja pian katosi mutkan taakse, kai takaisin historiaan.

torstai 5. syyskuuta 2019

Ei tietysti ollut hauskaa sairastua kesken alppivaelluksen. Ehdin raahautua puolikuntoisena kolme päivää ja yhteensä 2300 m nousua ennen kuin alkoi lämpöily ja tyhmällekin selvisi, että nyt riittää ja matkustin laukkujen kanssa loppumatkan.

Mutta ennen luovuttamista oli Hochkönig valtavana siniharmaana siluettina niin lähellä, että oli kuin siihen olisi voinut kurkottaa ja koskea kädellä. Korkealla ilmaperspektiivi vähenee ja vuoret näyttivät kirkkaalta pahvikulissilta ja metsäisemmät rinteet niin kovin vihreiltä. Puroissa vesi oli kirkasta ja mineraaleista vaaleansinistä, vaikka kuivan kesän jälkeen osa koskista oli kuivahtanut. Murmeleita juoksi nurmella, ne kiljuivat ihmisiä nähdessään. Vaikka nousu oli raskasta, aina taaksepäin katsoessa alla levisi avaruus, joka virkisti mieltä enemmän kuin nousu rasitti kehoa. Laaksojonoja, vihreitä vuoria silmänkantamattomiin. Kyliä ylhäältä ei nähnyt lainkaan.

perjantai 16. elokuuta 2019

The little grey cells and their master! 13 tuotantokautta Poirotia ja kesäloma puolivälissä. Alun art deco juna oli jo lapsena hypnoottinen ja outo, pieni mustaviiksinen mies taas sympaattisin otus koko maailmassa. Sotien välistä eleganssia ja loputtomia raukeita kesiä gramofonin soidessa ja huviloiden rapistuessa pikku hiljaa uuden ajan edellä. Huumori on hienovaraista tilannekomiikkaa, peribrittiläinen Hastings laukoo vanhan ajan one-linereita: "I say!" ja "My word!", Hercule puunaa viiksiään ja nautiskelee tisanea. Kaikki on aina niin kuin ennenkin.

Uusi idän pikajunan arvoitus ja Kenneth Branagh eivät olleet mistään kotoisin.

maanantai 12. elokuuta 2019

Nyt, kun olen hankkinut asianmukaiset nahkaiset vaelluskengät, vaellussukat (3 kpl), vaellussauvat, merinovillahatun, ultrakevyen tuulenpitävän takin, välikerraston, lantiorepun ja juomapullon, voin varmasti todeta, että vaellus ei ole minua varten ja kiinnostua vaikkapa fatbikeista tai tähtitieteilystä ja ostaa taas uuden setin uusia tarvikkeita.

Itseasiassa katselin harrastajaprässien hintoja ja vaikka ne ovat edullisia - alle 2000 euroa - ongelmaksi tulisi prässin paino, joka voi olla 400 kg. En pystyisi itse sitä kasaamaan, eikä lattia ehkä kestä painoa. Se siitä kotitaiteilusta. Aina ihmistä rajoitetaan.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Katsoin yllättävän mielenkiintoisen dokumentin New York Timesin muistokirjoittajista. Muistokirjoitukset ovat 500 sanan ikkunoita menneisyyteen, ja ikkuna liukuu pysähtymättä historian läpi, aina 50-60 vuotta menneisyydessä. Unohdetut asiat pulpahtavat hetkeksi pintaan ja katoavat näppäimistön kautta arkistoon. J.F.K.:n ja samalla koko maailman ensimmäinen TV- esiintymisen neuvonantaja, Hiroshiman pommittaneen lentokoneen lentäjä, näppylähanskojen keksijä, uraa-uurtava mainostaja 30-luvulta...

Toimitus yrittää pysyä aikaa edellä ja kirjoittaa luonnoksia merkittävistä henkilöistä jo etukäteen, ettei painoaikataulujen usein 3-4 tunniksi jäävä kirjoitusaika typistäisi kirjoitusta liikaa. 30-luvulla arveltiin nuoren näytöksissä esiintyneen naislentäjän kuolevan hasardissa ammatissaan muutaman vuoden sisään, joten muistokirjoitus luonnosteltiin jo tuolloin, mutta lentäjä kuolikin vasta 80 vuotta myöhemmin. Äkillisesti kuolevat supertähdet ja taiteilijat sekoittavat tilannetta jatkuvasti. Parhaiten valmistellut muistokirjoitukset saavat vanhana pitkän sairauden jälkeen kuolevat merkkihenkilöt - silloin on aikaa möyhiä historiaa, kuva-arkistoja ja sanontoja parhaimman vaikutelman luomiseksi.

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuvassa Jeremy-sammakko istuu lumpeenlehdellä jalat ristissä. Nappaskengät kiiltävät ja katse on tiiviisti suunnattuna ongenkohoon, joka tekee väreitä lammen pintaan. Kesäpäivä on ihana ja rauhallinen.

Niin minäkin haluaisin elämässä olla: istua kesäpäivänä lumpeenlehdellä.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Ilma viileni nopeasti. Tuuli kulkee korkeassa heinikossa, ja tekee aaltoja, kuuluu kahinaa ja suhinaa. Hämärästi muistan, että lapsena olisin halunnut juosta tuollaisen heinämeren läpi, mutta nyt pysyn polulla.

Olen lukenut Kyllikki Villan laivakirjaa sitkeästi eteenpäin, vaikka kaikista niistä satamista, kaupungeista ja merestä ei jää mitään sanottavaa. Hän lähinnä kuvailee väsymystään päivästä toiseen, iltakonjakkeja, unilääkkeen käyttöä ja kaatuessaan saamaansa mustelmaa. Kävelyllä käydään kannella ja vanhuus tuo mukanaan itseensä käpertymistä ja epävarmuutta.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Viimein helteet olivat liikaa vanhan terveyskeskuksen ilmastoinnille ja istuin tahmeassa hiessä pöytäni ääressä nauttimassa viimeisestä työpäivästä. Tilasin pitsaa ja yritin ottaa rennosti, mutta jotenkin tahmeaksi koko lähtö jäi. Pakkasin Ikean kassiin paperit, pienen mustan kissan, ketun, kahdet puukengät ja leppäkerttunastat. Pois päin ajaessa uloshengitys kävi kevyemmäksi.

Nyt katson Poirotia tv:stä, ja minulla on ikävä Poirotia - ajalta jolloin sitä typerää kuolema-jaksoa ei vielä ollut ja uusia elokuvia pullahti tasaisesti Satien pianokappaleiden tahdissa. Luin uutisista, että David Suchetillakin on ikävä Poirotia. Tällaista jatkuvaa loppumista. Miten sitä voi jaksaa?