Mutta tiistaita ei vielä ajatella

Terapeuttini teki minulle inhottavan harjoituksen: laittoi kaksi tuolia vastakkain, minä menin toiselle ja toisessa se sanoi elämäni virheen istuvan.

Liian lähellä. Tuon tuolin pitäisi olla hyvin hyvin kaukana.

"Kerro nyt tälle henkilölle se, minkä haluat sanoa. Hän on pyytämässä sinulta anteeksi ja sinun täytyy kertoa, mitä annat anteeksi."

Minä olen sanonut, että anteeksi en anna. En ikinä. Niitä tekoja.

En suostunut puhumaan tyhjälle tuolille. Sanoin, että minä en enää halua sanoa mitään tuolle henkilölle. Kaikki on sanottu, ja loppu on turhaa. Minun yksityiset ajatukseni ovat nyt yksityisiä ja tuolta henkilöltä suljettuja. Mikään, mikä on minun sisällä, ei ole enää hänen, eikä tule olemaan. Olen antanut jo tarpeeksi, liian paljon ja jos vielä antaisin yhdenkin sanan tuolle ahneelle oliolle, en koskaan saisi mitään itselleni. Minä olen minun, ja minua en jaa.

Niinpä tuoli vietiin pois, eikä se henkilö ollut enää kuulolla. Sitten sain sanoa, mitä tahdon asiasta, mutta asiat menivät jo sekaisin, puuroutuivat, eikä sille ollut alkua eikä loppua. Alan unohtaa, eikä ajatus pysy enää koherenttina. En muista enää asioita, paitsi joskus öisin. Saan pitkästä aikaa kauhukohtauksia menneistä. Puristan ilmaa ulos keuhkoista, kunnes kuuluu pihinää ja pihinän jälkeen vain kimeää ilman kiristymistä ja yhä vain kouristun äänettömään kirkumiseen.

Pelkään hieman. Pelkään tummia, hukuttavia vesiä. Vaikka näinhän se paraneminen etenee: aalloissa. Minä en huku, minä kellun.

--

Niin kova kontrasti uniini: niissä on värejä ja pehmeitä kankaita, ja minulla oli tytär. Pienen pieni, mutta terveen pullea vauva, jolla oli kullanpunertavat kiharat. Minä syötin lasta huolella, imetin, ja minulla oli avarakaulainen samettipuku. Mieheni oli tumma ritari, sotilas, ja minä olin tehnyt voimakkaan naisen kanssa sopimuksen. Sain pitää lapseni, mutta miestäni en. Olimmehan me yhdessä toki, mutta miehen mieli oli voimakkaan naisen oma, ja minulla oli vain lapsi.

Ja millainen lapsi - niin kaunis, pehmoinen pieni tyttö. (Arvasin, että minä ja tuo lapsi voitamme voimakkaan noidan.)

Elämä tuntuu niin tyhjältä tuollaisten unien jälkeen.

Voi vittu ja perkele

Olen ihan maassa. ja lyöty. ja masentunut.

Minun lompakko on mennyt hukkaan...

Käsi ei varmaan ole lauantaina osunut enää laukkuun tjmv ja lompakko on lätsähtänyt sille tielleen. Ei ole mitään muistikuvaa ja voi vittu kun on raastavaa. Minä en ole ikinä KOSKAAN kadottanut tavaroitani tuolla tavalla.

Sinne meni ajokortti, henkilökortti, pankki- ja luottokortti, kaikki 5 kirjastokorttia, opiskelijakortti, japanilainen health insurance -kortti (jota raahaan edelleen mukana, vaikken tiedä miksi), vaatekauppojen (turhat) kortit. No käteistä - sitä ei ollut, ei hiluakaan. Ei - oli siellä: minun japanilainen jääpalakone-kolikko. Siinä luki "Fresh", ja minä pidin siitä.

Nyt tuntuu, että olen ihan ansassa ilman mitään mahdollisuuksia päästä kotoani yhtään mihinkään ja samalla tuntuu siltä, että pitäisi lähteä jonnekin ja heti ja niin kauas kuin mikä-pippuri-se-nyt-oli, joka kasvaa. Oma lompakko on sama asia kuin vapaus, ja nyt minä olen häkissä, kamalan ahtaassa häkissä - ja oirehdin.

Sänky näyttää ansalta, ikkuna on kidutusta, tukehdun tähän koloon. Minun huolella rakentamani turva on kaikonnut, ja tämä pieni takaisku tuntuu maailmanlopulta.

Inhoan odottamista. Ja nyt joudun odottamaan tietoja poliisilta, ja odottamaan uutta pankkikorttia - sitäkin kolme viikkoa (koko kesähän on jo mennyt, tahdon pois). Järjestämään uuden opiskelijakortin. Ja tv:kin, se on rikki. En voikaan matkustaa Helsinkiin.

Kai minun täytyy mennä konttoriin nostamaan rahaa. Ja ostaa vaikka uusi lompakko, jota täytän pikkuhiljaa.

--

edit. klo 18:32

Tuoltahan se lompakko löytyi: eteisen lipaston alta. Onneks on kortit kuoletettu ja samoin nettipankki.

Täti on möyrinyt tuhannen päissään ja jostain syystä penkonut kassinsa osittain nurin matkalla vessaan oksentamaan.

No, enpähän ole koskaan kadottanut lompakkoani minnekään. Sehän se olisi se vihoviimeinen häpeä.

Lauloi niitä näitä

Terapiassa tehtiin eilen pitkä ajatusharjoitus. Piti etsiä minuuden pysyvää osaa, sitä ns. Tarkkailijaa. Tarkkailijahan on minulle tuttu hahmo, se on aina läsnä ja minä tunnen sen läsnäolon jatkuvasti. Mutta kun piti yrittää miettiä yhteyttä minuun vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten, sitä ei vain ollut. Lapsuuden minä on ainoa, joka on nykyisen minän kanssa yhtä, kaikki muu siltä väliltä on irrallaan ja säpäleinä.

Minä tiedän tapahtumat ja yhteydet tähän pisteeseen, mutta minä en tunne niitä.

--

Tänään taas oli lääkärin vuoro. Kuntoutustukea jatketaan vuoden loppuun, en joudu pelkäämään putoamista vähään aikaan. Nyt kaikki on varmaan toisin, kun en vain roiku elämässä kiinni, vaan myös elän ja teen töitä paranemiseni eteen.

Toisaalta minua väsyttää olla masennuksen mannekiini. Olen kuitenkin valinnut julkisen sairastamisen hiljaisuuden sijaan. En voi sietää mykkyyttä, piilottelua ja maton alle lakaisua. Masennus on kuin taikapiiri, jonka sisälle eivät ulkopuoliset pääse. Hämärissä mielenterveystoimistoissa jaetaan salaista tietoa kulttiin vihkiytyneille. Kukaan ei saa tietää, miltä tuntuu, kun putoaa mustaan limaiseen kaivoon ja elämä on yhtä äänetöntä kirkumista ammottavin suin ja silmin.

Kukaan ei muutenkaan saa tietää mitään. On vain iloiset teatterikulissit ja nauravia kasvoja ja hauskoja kutsuja, ei suinkaan pimeyttä, metsissä mätäneviä ruumiita ja ajatuksia köysistä, muovipusseista ja pään lyömisestä patteriin. Hetkittäin tämä makaaberi näytelmä käväisee kulissin edessä, silloinkin vain säädyllisesti valkoisessa arkussa, yhä vain hiljaisuuden saattelemana.

Kaikki ovat yhdessä yksin.

Se on rumaa. Ja se on turhaa. Masennus ei määrittele ihmistä, se vain kuvaa oireita. Medikalisaatiota pilkataan omahyväisesti. Tällaiset ihmiset haluavat pitää aitansa pystyssä ja lokerot (oi ei, ei sairauden lokerot, vaan paljon vanhemmat mystiset lokerot) niillä paikoilla, joille ne on ammoin asetettu.

Onhan se kurjaa, jos ihminen diagnosoidaan sairastavaksi sen sijaan, että hän vain olisi muuten huono tai vielä parempaa: hullu. Nämä vanhat määreethän toki jättävät ihmisen elämään enemmän liikkumavaraa ja mielikuvitukselle tilaa lentää.

Toivon hartaasti, että ko. ihmiset lentäisivät mielikuvituksineen päin ikkunaa. Me näytämme - minä ja minun vialliset aivoni - tietä.

kylmempiä virtoja, aurinkolampareita

Stressin (muutto, kevättentit) mukana ahdistusoireita on palannut. Lievinä, mutta pelkään niitä silti.

Äänet kuuluvat taas niin kauhean kovina: luennoitsijan kirkuva ääni, opiskelijoiden kuiskeet kohisevat korvissa, pienet rapinat muuttuvat kivenjärkäleiden murinaksi. Menen välillä vessaan rauhoittumaan, ja jatkan istumista.

Onneksi kotona on sentään hiljaista. Harmi, etten pidä hämärästä - se jotenkin sopisi hiljaisuuden kanssa yhteen. Sen sijaan olemme kolmistaan, minä ja valo ja hiljaisuus.

Nyt voin opetella ahdistuksen rauhoituskeinoja ihan niin kuin todellisuudessa. En vain millään viitsisi, samperi kellä tässä on aikaa, kun on kiireitäkin. Ilman kiireitä ja stressiä ei vain taida tätänykyä ahdistaa.

Siis kauheeta, kun minä näin kirjoittelen epätäydellisestä elämästäni nettiin. Voi kauheeta.

Ajatuksia:

Täytyisi opetella maalaamaan akvarelleilla, jotta voisi kuvata päivänvaloa.


Tahtoisin tehdä kotijuustoa.


Minkähän takia pidän idyllisistä pikku asioista?


Minulla on liikaa paperia.

Ai niin, itkin, kun katsoin Englantilaisen potilaan viikonloppuna.

Sitten huomasin seuraavana päivänä, että se johtuikin vain siitä, että olin unohtanut ottaa masennuslääkkeeni. :D

26.

synttäripynttäriä pukkaasukkaa

uuden iän kokoomalista:

+ 10 kiloa
+ 1 kpl terapia
+ 1 kpl uusi harrastus - grafiikka
+ n+1 kpl paljon uusia ystäviä ja tuttuja Blogistaniassa
+ x kpl Blogistanin ystävien tihkuminen IRL:ään
+ 5+y kpl vanhojen ystävien paluu
+ opinnot alkavat edetä
+ 1 kpl ihka eka työhaastattelu
+ 1 kpl tulevaisuus
+ 1 kpl saappaat
+ 3 kpl sukkahousuja

- 1 kpl huono ihmissuhde
- 4 kpl huonoja mielialalääkkeitä
- 3 kpl huonoja unilääkkeitä
- 1 kpl idiootti psykiatri
- 100x vähemmän ahdistusta, itkuisuutta ja valvomista
- 50% lakanoita

Tänä vuonna ollaan siis kuitenkin voiton puolella.

-PRÖ-TÖÖT!