Töit heinäin mi' eli lisää maalaisromantiikkaa

Alkukesästä kävin heinätöissä pikkusiskon poikaystävän kotitilalla. Heinä paalattiin ja nosteltiin käsin traktorin peräkärreihin, ajettiin latoon ja purettiin ja pakattiin kuivumaan. Ikänsä maatiloilla asuneet kiipeilivät heinäkuormissa vaivattomasti ja kasasivat paalit ristikkäin, jotta ne tukisivat painollaan toisiaan. Kokeilin paalien kasaamista kärryyn, mutta olin hidas ja pelkäsin korkealla. Lapsuuden puihinkiipeilytaidot olivat auttamatta jo unohtuneet ja tunsin hyytävää pakokauhua, kun jouduin laskeutumaan helvetin korkeasta keikkuvasta heinäkuormasta ja kiipeämään vielä kärrystä alas. Kädet ja sääret olivat jo verinaarmuilla pistelevästä heinästä ensimmäisen 15 minuutin jälkeen ja hiki ja pöly kirvelsi iholla.

Koska en osaa ajaa traktoriakaan ja kuormiin en tahtonut enää kiivetä, aloin lastaushommiin, jotka ovat enemmän miesten töitä tai näin ainakin toinen siskoni väitti. Naisilla ei riitä pituus, eikä voima nostamaan suuria paaleja neljään, viiteen metriin, johon heinäkuorma kohoaa nopeasti. Kovasti yrittämällä sain hypeltyä paaleille lisäkorkeutta ja ylsin 3,5 metriin, mutta sen jälkeen en voinut enää lastata. Painavia ne eivät minusta enää olleet, kun keksi oikean nostotekniikan (pystysuoraan, ei kaaressa), mutta pituus loppui kesken. Arvelin, että samainen pitempi sisko olisi ihan hyvin yltänyt paremminkin ja tuskin se voimissakaan sen huonompi olisi ollut (olen aika pienikokoinen), mutta perinne saa uskomaan toista - ja ehkä helpommalla pääseminen.

Harvoin miehiä näkee enää miesten töissä, mutta heinätöissä maalaismiehet loistivat: kevyesti, vaivattomasti ja sulavilla liikkeillä nousivat paalit aina vain korkeammalle, hangot napsahtivat rennosti aina uusiin paaleihin. (Siinä missä kaupunkilaismiesten uroteot jäävät sohvakaluston kantamiseen muutossa asunnosta pakettiautoon ja sieltä uuteen asuntoon.) Kipitin lyhyillä jaloillani puolijuoksua ja nostelin paaleja, mutta olin puolet hitaampi, jolloin sain kipittää vielä kovemmin. Onneksi minä en ollut enää kärryssä kasaamassa ollenkaan sitä viimeistä kuormaa, joka romahti kesken kaiken kiireessä (sade ja myrsky oli tulossa). Siskon kuusivuotias poika, joka oli kärttämällä kärttänyt päästä heinäkuormaan, juoksi vajoavia paaleja pitkin keon päälle sen minkä jaloistaan ehti ja välttyi putoamiselta. Painavampi aikuinen olisi rysähtänyt kuin omena puusta sänkipeltoon. Kehnosti toispuoleinen lasti vietiin latoon, ja voi kiitos, että siinä vaiheessa alkoi jo ruuanlaittovastuu naisilta, joten pudonneita paaleja ei tarvinnut enää mennä hakemaan.

Mökillä pääsin lopulta saunaan, ja viskasin heinäiset vaatteet kuistille ja hankasin pölyn nopeasti iholta. Kirvely loppui heti, naarmut paranivat viikossa.

Kuljettu kengillä ja ilman

Häistä jäi lopultakin mieleen se, että kengät nakattiin pois ja tanssittiin hurjaa tömistelyrokkia sukkahousuissa ja juotiin ja tanssittiin ja juotiin ja käytiin pihalla juoruamassa ilman kenkiä edelleen, minkä jälkeen tanssittiin. On itketty, naurettu, tapeltu ja mouhottu. Annikin verrattomat lärvit muistaa kaikki (kun ottaa vain harvoin ja sitten oikein kaikkien edestä, niin huomio on taattu), ja seuraavan päivän kävelyn sanko kädessä autoon, ja autosta pois ja makaamaan ja vessaan ja makaamaan ja taas autoon ja aina Tampereelle asti, jolloin luovuin vasta turvakapineesta. "Ystäväni Sanko" on elävä legenda varmaan seuraaviin kesiin, ja kuviin. Voi hyvän tähden, että juhlin taas vuoden tarpeiksi, ja varsinkin oksensin.

Eipä silti, eräskin täti kaatui rumpujen päälle ja pihamaalle, ja joku serkku työnnettiin pursiseuran pihapuskaan niin, että jalat vain sätkyttivät. Sulhanen tanssi serkkupiirissä viidakkotanssia ja morsiamen puku sai siiderikasteen. Meno oli varmasti tuhatvuotisen perinteen mukaista, ja samainen naimaton sisko nappasi jo kolmannen kerran hääkimpun ja se on jo viheliäistä meitä tuoreempia vanhoja piikoja ajatellen.

--

Sunnuntaina pakkauduin sankoni kanssa auton takapenkille ja lähdimme siskojen kanssa matkalle. Yö nihkeässä remonttiyksiössäni oli levoton ja hikinen, mutta lyhyt. Aamulla koomasin matkan Helsinkiin ja Makasiiniterminaaliin, jossa 15 minuutissa ostimme liput ja juoksimme lauttaan. Tallinnan satamassa havahduin turtuneesta pöhnästäni siinä määrin, että huomasin, etten ollut opetellut pienintäkään lausetta viroksi ja englannin kohdalla oli mittavia aukkoja alkaen pankkiautomaatista loppuen pääruokaan. Ilmeisesti tuhosin koko P-kirjaimen hääboolilla.

Vanhan kaupungin kadut ovat mutkaisia, talot rappauksien kaikissa väreissä, vinoja ja kapeita. Kiipeämme muureille ja torneihin ja laskeudumme kellareihin. Kirkoissa lepää lattian alla vuosisataisia mahtimiehiä vaimoineen. Kävelemme kaupungin läpi rantaan katsomaan neuvostovankilaa, joka onkin kiinni. Matkalla näkyy remontointia ja rapistuneita taloja, aidattuja pihoja ja yksi kapinen kissa.

Kidutusmuseo ei ollut kiinni, mestauspölkky punersi ja rautaneitsyt oli ruosteessa. Otin pyynnöstä muutamia kuvia, mutta en itselleni. Poseerauskuva kera seipään ja havaintokuvan ei tuntunut tyylikkäältä. Erikoinen perhe oli ottanut lapsen mukaan, mutta kielsivät toistuvasti poikaansa katsomasta esineitä. Myöhemmin kävimme Rocca al Maren maaseutumuseossa. Sen komeissa ruokokattoisissa hallitaloissa tunsin itseni onnelliseksi kuusikymmenlukulaisesta kerrostalostani. Historiasta on romantiikka kaukana.

--

Lautta takaisin Suomeen oli myöhässä, joten istuimme rähjäisellä betonilaiturilla ja söimme sulavaa suklaata. Limsa lämpeni pullossa kammottavaksi keitoksi, ja pari keski-ikäistä miestä ilmaantui viereen keskustelemaan meidän kanssa Viron neuvostohistoriasta ja itsenäistymisen vuosista: betonisaappaista, yrityksistä, mielipidevangeista, mafiasta, vanhan kaupungin asunnoista, joita myytiin pilkkahintaan, juhlista, entisistä ja uusista vaimoista, passeista, lahjuksista, voitoista ja tappioista. Toinen oli sotilaskouluttaja ja toinen entinen bisnesmies. Kurkistelimme aikamme kummallisesta pikkuikkunasta aivan toisenlaiseen maailmaan, kunnes lautta tuli, miehet lähtivät ja minä menin ostamaan lohileivän.

Linnanmäellä huomasin, että olin palanut kipeäksi satamalaiturilla. En pidä enää laitteista niin kuin lapsena, mutta edelleen suosikkejani ovat erilaisiin tukivoimiin ja suunnanvaihdoksiin perustuvat laitteet. Pudotuslaitteita taas inhoan syvästi, enkä suostu niihin menemään. Kaikista eniten pidin kuitenkin nakkisämpylästä, jonka ostin juuri ennen sulkemisaikaa. Matkat kotiin ja sieltä mökille nukuin tukevaa unta.

Just another day

mänty

Hiljaiset sillat oli sekin aika kauhea kirja, varmaankin siksi, etten ymmärtänyt, mitä maagista siinä harmaantuneessa miehessä, joka piti aina kahta ylintä paidannappia auki, jotta laiha rinta pääsi näkymään, mahtoi olla, nainen ja kertoja vain väittivät niin. Mies kuin haukka, leopardi ja viimeinen cowboy, ja niin herkkä että ihan itki. Jotenkin se onnistui elokuvassa paremmin. Kirjassa oli se hyvä puoli, että se oli lyhyt ja että se loppui nyt. Minkähän ihmeen takia kirjailija oli mahtanut nimetä sankarinsa Robertiksi itsensä mukaan? Voin keksiä parikin syytä. Eikun yhden.

Tämä kesälukemisten haaliminen ei ole onnistunut vielä ollenkaan. En ole lukenut vielä montaakaan kirjaa, joista olisin pitänyt (no yhden). Kevätlukemisto onnistui paljon paremmin, kun lainasin paljon japanilaista nykyproosaa. Tosin niiden vinksahtanut maailma käy vähän mielenterveydelle, joten jotkin viattomat 1800-luvun kirjat voisivat olla vaihtelun vuoksi terveellisiä.

Välttelen tiedostamattomasti nukkumaanmenoa ja valvon myöhään. Sitten näen sekalaisia ja levottomia unia koko aamuyön, tuskin muistan niitä enää aamulla. Joissakin on hyvä elämä oudoissa tulevaisuuksissa, jotka kadotan herätessäni.

Tänään on tuullut hurjasti, niin hurjasti, että riehuva ilma kiskaisi aitan oven käsistäni aamulla ja hulmautti tukan ympäri, pystyyn ja solmuun. Oksat taipuivat yhdelle puolelle puita, ja lapset lähtivät lentoon - ainakin melkein. Itämeren aallotkin ovat eksyneet Maaninkajärvelle.

Se ei tainnut olla tämä päivä, kun mieleeni tuli, että voisin todellakin tehdä jotakin tänä kesänä, mutta sitten unohdin kuitenkin, että mitä se oli, mitä piti tehdä. En saa ajatuksista kiinni harmauden keskellä.

Seurakuntamme laiva. (no ei oikeesti, se on Mayflower.)

"Piirrä mulle laiva!"
"Mikä?"
"Tuo!"
ja minä piirsin. Ei se ole oikea, se on pienoismalli, joten virheet ovat tietysti siinä, eikä piirroksessa.

--

Sunnuntaina on seuraavan polven ensimmäiset rippijuhlat, kun vanhin siskontyttö menee ripille. Käytiin eilen vierailemassa siskojen kanssa seurakunnan leirillä, ja Emmi häpesi meitä raivostukseen asti, koska hihitimme hartaudessa (Meku kumartui luottamuksellisesti puoleeni etupenkissä ja kuiskasi "hippa", se oli kiertämässä) Koska minä olen masistäti, hihitin paljon muita vähemmän, mutta paheksunta oli Emmin mielestä suurta. En usko moista, sillä Jeesuskin sanoi: "Antakaa lasten tulla tyköni." ja me todellakin olemme täysiä pentuja, eikä aikuisuus ole näköjään tarttunut edes pinnalle. Kunniaksemme laskettakoon kuitenkin, että sitä ennen kuuntelimme vakavina 27 kertaa "Moi, oon -- ja parasta leirillä on öö isoset ja ruoka ja tuota iltaohjelmat". Toisaalta, kun ajattelee, niin eihän siellä leirillä ole muuta kuin isoset, ruoka ja leiriohjelmat, väliajat on hartauksia ja "kasvatustunteja". Näistä vaihtoehdoista kun valitsee parhaat, niin saa ainakin tuntea olevansa osa samanmielistä ryhmää. Vain yksi teini-ikäinen yhteiskunnan vihollinen sanoi, että "Jes!", kun pappi kertoi leirin olevan jo yli puolen välin. Kukaan ei keksinyt sanoa, että parasta leirissä on iltahartaudet ja seksivalistus. Se olisi jo ollut kannanotto, meinaan kun pappi oli kertonut nuorille, että tytöt ovat vain reikä, jonka ympärillä on lihaa, eikun siis eivät ole, ja se pitäisi muistaa.

Koska emme muutoin kuin käytöstavoilta ole kelvottomia tätejä, siivosimme tänään tulevan rippijuhlapaikan lattiasta kattoon, pihaa myöten. Minä kannoin kiviä, lakaisin laatoitusta sekä haravoin neljä tuntia, jonka jälkeen kitkin kukkapenkkejä ja kannoin niihin lapiolla multaa toiset neljä tuntia. Meitä oli pihatöissä kaksi + lapset ja sisällä kolme. Lasten töihin kuului trampoliinilla hyppiminen, häiritseminen, sabotaasi, karkailu tielle, nurina ja röyhkeät, mutta tehottomat kieltäytymiset avustustöistä. Paitsi tytöt olivat kiltisti ja tekivät kuin pienet aikuiset kaiken juurin niin kuin piti.

Toissapäivänä kävin vielä maalaamassa yhden siskon luona ikkunanpuitteet, joten koko viikko on kulunut epäilyttävissä tervehenkisissä toiminnoissa. Kestän sen tyynesti.

liikkumaton

mökkipihlaja

Ei täällä mökillä sen ihmeemmin ole tekemistä, joten pipersin pihakeinussa pihlajaa jonkin tovin tänään. Olen odotellut sitä ihmettä, että moleskinelle olisi vihdoinkin käyttöä (ostin sen Japania varten, mutta sattuneesta syystä kyky tehdä yhtään mitään katosi niihin aikoihin ja kirja jäi tyhjäksi), ja nyt kun jonkinlainen into piirustella ulkoilmassa on ilmestynyt, niin se samperin kirjanen on kotona Tampereella. Joten olen kaivanut kummallisia Sokos Hotellin lehtiöiden takakansia lipastoista ja piirtänyt niihin.

Surullisten loppujen kirjat etsiytyvät toivomatta seuraani. Hollywood tekee viisaasti muuttamalla loput onnellisiksi, kirjailijoilla taas on jokin häiriintynyt pakkomielle tuottaa pettymyksiä. Kirjastoissa voisi jakaa kirjat sen mukaan, onko kirjoissa hyvä vai huono loppu. Huonoille lopuille olisi savenharmaat hyllyt.

Sanotaan, että hiljaa istumisen pitäisi parantaa, mutta tässä istun ja katson järvelle, enkä tunne mitään emootioita ja olen istunut paljon. Olen aina osannut istua hiljaa paikallani pitkiä aikoja, mutta ei minusta sen seesteisempää ihmistä ole tullut, enkä oikein tiedä, mitä mahtaisin haluta tehdä elämässäni. Laiturilla istuminen ei vain tuo vastauksia. Se osa minusta, joka tahtoi fyysikoksi, on kuollut. En luule, että se herää enää, mutta mitään muutakaan ei näytä tulevan tilalle. Paksut siniset kirjat ydinfysiikasta ja statistiikasta eivät herätä enää mitään ajatuksia. Ne liittyivät aikanaan niin tiiviisti oireiluun ja sairauteen, että ne ovat muuttuneet tuhkaksi ja parantuessani varisseet maahan kuin kuiva kuori. Muistan edelleen viimeisen kurssin, jota kävin ja miten raskaat ytimet deformoituvat joko sikarin tai amerikkalaisen jalkapallon muotoisiksi, vahvan vuorovaikutuksen potentiaalikuvaajan säteen mukaan, Paulin kieltosäännön ja yksinkertaiset happiatomit, joiden kuorille merkittiin elektroneja tilojen mukaan. Tämä koteloitunut pätkä informaatiota ei ole liikkunut suuntaan eikä toiseen neljään vuoteen. Se on kuin tavarat kuolleen lapsen huoneessa; mikään ei muutu vuosien kuluessa: kirjan päällä on aina kello, hyllyllä on aina pienet muoviset dinosaurukset, pöydällä kynät.

Puutarhaviljely ja vähemmän trooppinen ilmasto

Päivällä, kun jäin yksikseni kylmään mökkiin, huvittelin ajattelemalla: "mitä jos kukaan ei enää koskaan tulisi takaisin". Oletuksen vuoksi sähköt eivät loppuisi, muutoin mökistä joutuisi pian muuttamaan saunalle, joka pysyisi lämpimänä vähälläkin puulla. Paitsi, että juuri sitä en miettinyt, vaan sitä kuinka kauan mahtaisin ruopia leivänkannikalle kellarista voita ja miten nopeasti lähtisin kävellen ihmisten ilmoille täältä hyytävästä loukosta. En varmaan viihtyisi viikkoakaan, vaikka olisi nettikin. Minussa on niin vähän metsäläistä.

Kyllähän minä tiesin, että täällä olisi kylmä sää näin alkukesästä, mutta kun jalkaterät puutuvat kylmästä sisällä ja ulkona tarvitsisi talvitakin, ettei paleltaisi, niin ei minun pakkaamat kaksi pitkähihaista, yhdet pitkät housut ja kahdet sukat riitä mihinkään. Niitä kesävaatteita kyllä olisi, mutta ei niillä pärjää. Hämärästi muistan, että palelin ihan yhtä paljon viime kesänäkin, mutta mitään en oppinut tästä jääkautisesta ikiroudasta. On nimittäin melko venäläinen meininki. Elohopean värinen järvivesikin virtaa vauhdilla rannasta pois päin, tuulee tasaisesti pohjoisesta.

Luen Verkottunutta ihmiskuntaa, ja vaikka olen aina pitänyt historiasta (se oli jopa mieliaineeni ja kymppien suora), maanviljelyksen historia onnistui masentamaan minutkin. Voiko olla vähemmän jännittävää asiaa kuin trooppinen puutarhaviljely? Voisi kuvitella, että se olisi jotakin erikoista: mystisiä viidakkopuutarhoja ja eksoottisia lintuja, mutta vielä mitä: se "puutarhaviljely" on sitä, että alkuasukkaat kaivelevat juuria maasta sieltä täältä ja istuttaminen on vähäistä. Kirja saa luolamaalaukset ja toteemipaalutkin kuulostamaan ankeaakin ankeammalta. Verkostoteoriat ja -mallit ovat hyvin mielenkiintoisia (olipa kyse ravintoketjuista tai tietoverkoista), mutta en käsitä, miten historiasta ja verkostoteoriasta on saatu noin kuiva käntty aikaiseksi, kun aineet on juhlavaan kakkuun.

lapis lazuli

Pari päivää oli huono olo. Se vei vähän terää pois hellepäivistä.

Istuin mökin varjoisalla kuistilla keinussa, voin pahoin, ja luin Kapteeni Corellin mandoliinia (siinä oppii uusia sanoja meren väreille). Minusta sellaiset kirjat ovat surullisia, joissa mahdutetaan elämä nuoruudesta vanhuuteen ja pari sukupolvea päälle muutamaan sataan sivuun. Siihen jää kuihtumisen tunnelma. Miten voikin surettaa niin pitkään kirjojen loput, miksi ne surettavat aina enemmän.

Tuoksut eivät täällä lyö niin läpi kuin kaupungissa, mutta äänet muodostavat maisemia. Erilaiset lintujen sirkutukset ja kasvien havinat ovat kuin törmäileviä pilviä tai kukkulajonoja. Käki kukkuu ja ääni kumpuilee metsästä rantaan. En oikeastaan välitä täällä maisemasta; on vain yksi kohta, jota katselen mielelläni pitkään ja se on lahti aitan edustalla kasvavien puiden välistä. Muutama metri sivuun, ja puut loppuvat, eikä paljas järvinäkymä kiinnosta. Pihlajanlehtien välistä se on aivan erilainen.

Minulla olisi aikaa olla koneella, mutta en ole. Tahdon ilmaa ja tilavuuksia. Toisin sanoen mieluummin van der Waalsin voimia kuin Coulombia. Mieli melkein särkyi parvekepiikkauksesta, jota jatkui kolmekin viikkoa, ja en tiedä milloin mielikuvitus palaa sellaisen järkytyksen jälkeen. Koneen hurina ei lohduta nyt, kun on kirkasta ilmaa.

Kesäkuu taittuu tapansa mukaan harmaaseen näinä päivinä, ja minä mietin sellaista olemisen tapaa, jossa saa hellittää. Mitä ihmettä se sitten lieneekään.

heimopirskäh

Nonnih, nyt on kesä aloitettu asiaankuuluvin menoin. Tohistiin järjestää serkulle kolmikymppisiä ja nyt ne on vietetty. Elossa olen. Pikkusiskon kanssa askarreltiin paskarreltiin niin antaumuksella lautapeliä juhliin, että oma asunto jäi täyteen paperi- ja pahvisilppua ja kassillinen grillattavia ruokia unohtui mätänemään lattialle.

Pelissä ei ollut mitään järkeä, se oli sellainen epämääräinen tikapuu&käärme -peli perustuen serkun henkilöhistoriaan ja siihen kului aika paljon valokuvia, mutta hyvin se upposi ja mielikuvituksella se oli tehty. Sukuun kuulumattomat vieraat ihmettelivät (silleen kai hyvällä), miten joku voi keksiä omia pelejä ja miten serkut voi pitää noin paljon yhtä, mutta ainahan näin on tehty. Kaupunkilaiset ihastelivat myös murrepuheen rikkautta, kun toinen puoli serkuista on savolaisia ja toinen puoli oulunseudulta. Luonnontilainen alkuasukasheimo outoine tapoineen on matkailuvaltti mille tahansa lähiölle.

Miehet ne jaksoivat aamu-kuuteen, naiset vain neljään. Sillä on jotain tekemistä rasvaprosentin kanssa, tai massan tai nössöyden. Viimeiset kukkojen kiekaisut koskivat sitä, voiko suomalainen juoda juntisti absinttia pullosta vai ei. Aamuun mennessä riita oli ilmeisesti ratkaistu, koska tsekkiläinen pullo oli vajunut reippaasti ja ilmeisesti absinttitontut olivat vieneet yhdeltä serkulta vaatteet ja kaivaneet maahan, koska kesken aamuteen miesten lätistä säntäsi ilman mitään vaatteita tai sen tapaisiakaan tonttujen uhri oksentamaan. Karvainen perse vilahti vauhdilla vessaan. Vaatteita ei löytynyt. Kukaan ei tiennyt, minne ne menivät.

Itse (tässä kohdassa voitaisiin käyttää myös sanaa "minä", mutta se ei kuvaa sitä tiettyä tekijän suhdetta muihin törppöihin niin tarkkaan) tykästyin laulamaan "Rakkaa-us termariiiiin, termariin ja korkki tiukkaan kii" sekä "hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en". Se on se kolmekymmentä, kun alkaa lähestyä, kun yhtäkkiä varsinkin savolainen ihminen alkaa tuntea selittämätöntä vetoa Martti Servoon ja Jaakko Teppoon.

Sumussa

Tähtilaiva on ajautunut sankkaan sumuun. Joku ankarampi realisti voisi väittää, että ikkunapinnatkin on kelmutettu kelmeillä muoveilla, mutta tarkkasydäminen tietää, että avaruussumuja on monenlaisia ja ennemmin tai myöhemmin törmää sellaiseen kuin vuosienpaksuiseen usvamuuriin. Olemme kelluneet vähenevässä valossa sumumeren pohjalla jo useita päiviä, ja vain miehistön kovaääninen sanailu leveällä murteella saa uskomaan, että sumussa on eläviä olentoja. Muutoin on vain vaihtelevia harmaansävyjä, joista ei erota valoa varjosta, niin lähellä ne ovat toisiaan.

Toisaalta postintulo ei ole katkennut vieläkään, aamuisesta kolinasta ja kiroilusta päätellen kyseessä on ehta merirosvoposti, joka kulkee pienellä, kevyellä aurinkotuuliveneellä sinne ja tänne, suunnistaen jonkinlaisten tiheyksien mukaan. Toisinaan luulen jopa näkeväni pilkahduksia noista oransseista, sinipurjeisista pikkuveneistä, mutta pian sumu peittää kaikki värit ja kaikki äänet.

Lokit eivät nähtävästi viihdy sumualueilla (säästyvät sämpylät ja lohileivätkin), mutta mastoon on muuttanut äkäinen varis. Ehkä se ei osaa enää lentää muuallekaan, mutta tyytymättömyyttään se ei ainakaan peittele ja raakkuu paikallaan tirkistellen mustalla silmällään kaikkea, mikä liikkuu. Huomasikohan varis sitä, kun tänään kantautui jostain kaukaa grillatun tai ainakin sytytysnesteellä kärvennetyn ruuan tuoksu ensimmäistä kertaa koko keväänä. Tosin toivon, että kyseessä oli grilliruoka, eikä merirosvopostin uusin uhri...

Silmujen jälkeen

Eilen päätin ottaa kameran mukaan ennen kuin kadotan kevään. Jotkut tahtovat puhua jo kesästä, mutta se on hyvän loppukevään pilaamista hätiköimällä jonkun muun perään. Kuljen haaparivin ohi melkein joka päivä ja se vaihtaa väriä jatkuvasti. Uudet lehdet olivat silmuissaan vielä hopeisia, mutta heti puhjettuaan ne vaihtoivat nahkeanpunaiseen. Puut näyttävät nyt ruostetäpläisiltä ja kasvavan kuparikolikoita.

Mielipuustani haavasta on löytynyt uusia sävyjä,
uudet lehdet suorastaan uhkuvat nahkaista punaista.

Lehmuksen juuri taas kasvaa kukkamaisia versoja.

Ne ovat pienempiä kuin sormenpää.

Lehmuksia kuvatessa taas ihmetytin ainakin ulkomaalaisia, kun kyykistelin kasseineni epävarmasti maassa ja yritin samalla puhua äidin kanssa puhelimessa ja tukea toista rannetta mustalle rungolle. (Pöh, kaikkihan nykyään pyllistelevät digikameroinensa joka paikassa.) Teki mieli kaivaa maasta pieniä lehmuksen taimia ja ottaa mukaan, mutta eihän niille olisi paikkaa missään. Ne olivat niin pieniä ja tomeria, elämänhaluisia.

Tuulet nousivat

Viime yönä meillä oli tähtilaivassa myrsky ja tuuli paukutti purjeita väkivaltaisesti, hurjia varjoja kulki ikkunoiden ohi. Ilmavirrat pyörteilivät pitkin katua ja kiipesivät ylös alas talojen sivuja. Koirat ulvoivat ulkona koko yön, enkä voi käsittää, mistä ne ovat ulvomaan ilmestyneet. Toisaalta on ihan hyvä, ettei kadulle näe, niin ei tarvitse tietää millaisia eläimiä siellä öisin liikuskelee. Ajat ovat sellaiset, että pitkähampaiset ja teräväkyntiset ovat tulleet tuulten mukana. Siksikin säpsähtelin kaikkia ääniä, varsinkin raapivia ääniä telineiltä, vaikka aina kun hiivin ikkunaan, laudat vain hohtelivat himmeinä, eikä siellä kulkenut ketään.

Suden tunnin tiedetään olevan siinä kolmen maissa yöllä, ja silloin mielikin on levottomin, samoin tuulet. Parin tunnin jälkeen yö kuitenkin aina rauhoittuu, ja epäilen, että lehmän tunti alkaa siinä viideltä ja pedot poistuvat. Silloin sain minäkin unta monen tunnin paukkeen, raapimisen ja sängyssä pyörimisen jälkeen, ja nukuin pitkälle päivään.

Kun heräsin, aurinko oli revennyt tuulen rikkomien purjeiden välistä pitkin tahraisia ikkunoita ja paistoi niin todella kirkkaasti huoneisiin. Kevään hento valo on todellakin vaihtunut keltaiseen kultaiseen kesän väriin, joka ei säästä mitään, vähiten itseään. Maitokauppaan oli hieman pidempi matka kuin vielä maanantaina. Matka on varmaan nyt alkanut. Mutta mistä maitoa sitten, kun purjeet ottavat kunnolla tuulta etelään (niin, ja vielä kestäisivät sen) ja katu sekä se surkea kellari jäävät taakse? Pyykit ajattelin kyllä kuivata sitten matkatuulissa katolla, värittömät vaatteeni saavat liehua kuin ei-kenenkään-maan liput. Ehkä ne saavat väriä auringosta. Toisin päin kuin yleensä, koska tällaisilla matkoilla taikoja tapahtuu ja monet asiat menevät ylösalaisin, nurinperin sekä hieman vinoon.

Tähtilaivassa

Purjeet ovat pullistelleet koko varhaisen aamun ja pitkälle iltapäivään, mutta tänä iltana tuuli tyyntyi, ja laiva nyykähtää hyvin hiljakseen katua pitkin kohti etelää. Perustukset pitävät vielä tiukasti, mutta jännitteitä kasvaa kuin takaperoisia pieniä juuria pohjaan ja talo alkaa kellua. Laastia on varissut pieninä murusina seinien vierille. Kumahtelu ei ole vielä äänen tasolla, mutta sen tuntee luissa.

Lähdön lähestyessä alkaakin yllättäen huolettaa, ovatko kauempana maailmalla riekkuvat lokit kovinkin persoja lohileiville, joita eväskoriin kannelle pakkaisi. Sillä sillä hetkellä, kun tuttu jää taakse, eivät leivätkään enää ole turvassa ja olisi äärimmäinen sääli syödä leipänsä ikkunat kiinni, ettei vain satunnainen lokki tökkää nokkaansa niihin.

Unessa vapautimme kaupungin akvaariosta suuret kalat ja kilpikonnat vedenpaisumuksen aikoihin. Plumps vaan mäkeä vierivät delfiinit ja suuret hait, värikkäät merikalat ja hienon hienot vanhat kilpikonnat. Vapauteen. Kaikki ovat matkalla Suureen Siniseen tai Vihertävän Harmaaseen vai millainen se näinä aikoina onkaan.

talolaiva ja toiveiden fritz perls

Tänään muovikääreet nousivat telineille ja käärivät koko talon pakettiin. Toivoin jo hetken, tämän muutaman viikon, ettei niitä tulisikaan, mutta niin vain ne heiluivat irtonaisina aamulla kuin jättimäiset musliiniverhot telineistä, kun heräsin. Illalla ne oli kiinnitetty reunoistaan ja päivänvalo siivilöityy nyt remonttimuovin läpi ainakin kesäkuun loppuun.

Vaikutelma ei kuitenkaan ollut niin masentava kuin olisin voinut kuvitella: valo todellakin tulee muovista läpi ja toisekseen koko talo on muuttunut salaperäiseksi tähtilaivaksi, jonka valtavat purjeet lepattavat ikkunoiden takana ja joka seilaa ties minne seikkailuihin. Teini-ikäisenä olisin heti kiivennyt ikkunasta telineille kurkkimaan, mutta nykyään sellainen ei tullut mieleen ennen kuin oikein erikseen mietin asiaa. Kai minun on nyt pakko joku päivä käydä siellä, etten ihan jämähdä. Tietysti raksamiesten työpäivän jälkeen, etten ole häiriöksi ja haitaksi, ja sittenkin voi vähän pelottaa, että jos naapurit vaikka paheksuu. Sellaista on ison ihmisen elämä.

Flunssa on hellittänyt jo pääpiirteissään, vain inhottava tukkoinen nenä ja pieni lämpö on jäänyt. Flunssaunina olen nähnyt kummallisia varhaisnuoruuteen tai lapsuuteen sekoittuvia unia, joissa olen syystä tai toisesta aloittanut tupakanpolton. Olen samanikäinen kuin nytkin, mutta paikat ovat lapsuuden Leppäkaarretta ja sen ympäristöä. Sisarukset kummastelevat röökejäni, ja ensimmäisessä unessa olin haluton pääsemään niistä irti, ajattelin ostavani lisää, mutta toisessa taas nakkasin askin pois ja harmittelin, että olin ylipäätään ostanut topan. Sikäli kummallista, koska en ole oikeasti koskaan polttanut tai edes harkinnut aloittamista. Unessa minulla oli kuitenkin lopettamisesta epämiellyttävä olo, siis jonkinlainen riippuvuus ja olin menossa tupakalle vähän väliä. Huomiota unet ainakin herättivät, vaikka niissä oli aika laimeat tunteet. Seksiuni kuitenkin, salaa. Paitsi että olen nähnyt selvempiäkin seksiunia, ihan ilman salaa. Niissä unissa olin vähintäänkin biseksuaali, mikä ei ole totta hereillä. Joten Freud varmaan sanoisi, että olen totaalisen peniskateellinen tupakoitteni ja naisten naurattamisieni kanssa, joku nykykyökkipsykologi taas, että tulen vihdoinkin kaapista salaisten mielihalujeni kanssa. Mutta minä toivon hartaasti, että todellinen minä ei ole röökaava lesbo, vaan mieluummin jungilainen tai edes gestalt- tulkinta pitäisi paikkansa.

--

Tuli tässä Nutrilettin tv-mainosta katsoessani, että mainoksen naisella ei tosiaankaan putoa housut jalasta siksi, että hän on laihtunut, vaan siksi, että hän on viettänyt yönsä miehen luona ja lähtenyt kotiin lainaten miehen vaatteita: kauluspaitaa ja suoria housuja. Miksi muuten naisella olisi noin miesmäiset vaatteet, ja miksi hänellä ei ole vyötä. Sellainen kaksoisviesti, siinäkin mainoksessa: laihoilla käy nii hurja flaksi, että vaatteetkin repee ja unohtuu minne lie, sitten voi vaikka housut pudota tielle.

niitä näitä

Olen saanut jostain flunssan. Tai oikeastaan tiedän melko tarkalleen, että olen saanut ne harjoituksissa eräältä, joka päätti sitten hyvää hyvyyttään tulla flunssaisena treenailemaan ja levittämään tautinsa muihin. Näinä aikoina on inhottavaa saada kuumetta, mutta valitettavasti oireet ja altistukset eivät oikein riitä mihinkään jännittävään. Olenpahan vain vähän kipeä ja nukuin huonosti ja selkää kolottaa ja väsyttää.

Olen maannut sängyssä ja lukenut Suurta Lammasseikkailua, joka on siksi vanha (julkaistu 1982), että se saa anteeksi sen aikaiset henkilöstereotyypit, kuten "tytön, jonka nimeä kukaan ei muista ja joka makasi kaikkien kanssa ja joka kuoli traagisesti". Sitten katsoin karmeaa Madonnan elokuvaa, jossa Madonna rääkyi karmealla tyttöäänellä, joka myöskin taisi olla raikas viimeksi silloin 80-luvulla. Puolessa välissä koomasin lisää sängyssä ja sitten kävelin kauppaan. Keitin kanasoppaa ja riisiä, ja siinä se päivä sitten menikin.

Vappu oli huisi retki, mutta enpä kirjoita siitä. Saan kaikilla huiseilla retkillä ruokamyrkytyksen: tietty porukka, korkokengät ja grilliruoka ovat melko varmoja merkkejä siitä, että yön pääsee viettämään vessaan.

Tunnustuksellinen ruokapäiväkirja

Näin herkullisen näköisen kuvan lohimedaljongeista, ja huomasin, etten tahtoisi syödä lohimedaljonkia ikinä. Ei vaan hotsita. Lohen voin laittaa keittoon. Tai sen voi savustaa. Mutta uunikaloista en välitä, enkä paistetuista. Hyvä ihminen syö kalaa. Minä olen ainakin puoliksi paha ihminen. Kalat pysykööt limoissaan jossain muualla, en vaan välitä. Ajattelen joskus hyveellisesti totuttelevani kalaruokiin, mutta enpä taida viitsiä.

Seuraava kuva, jossa oli muhkea jauhelihapihvi salaattipedillä kera paistetun sipulin, näytti paljon paremmalta. Näin tyttönä pitäisi pitää jotenkin enemmän kanasta, mutta en vaan pidä. Minä pidän naudan- ja porsaanlihasta sekä ankasta ja metsäkanalinnuista. Ravintolassa kanan tilaaminen on aina jonkinlainen pettymys.

Ruuan ajatteleminen on sitä "kivempaa", mitä vähemmän on rahaa. Ja nyt, kun joutuisin keksimään ruokani pakastimesta muutaman päivän ajan, niin kaikenlainen muunlainen maistuisi paljon paremmin.

...

Kävin kaivamassa sieltä pyyn. Tai ainakin luulen, että se surkea rimppakinttuinen linnuntapainen, jonka sääriluu oli tullut pussista läpi, on pyy. Vastustan suuresti mielessäni nyt pyyn syömistä, koska se tuli pakastimesta, ja pakastimesta syöminen on melkein pakollista. Juuri nyt tahtoisin tietysti syödä sen jauhelihapihvin ja salaatin, enkä yhtään mitään pakkasesta. Ajattelen jotenkin, että pakkasessa on vanhaa ruokaa, yhtä hyvin voisin tehdä muumioista keittoa ja muhennosta. Ihan mikä tahansa ruoka ei muutu pakkasessa muumioksi, siinä on tietty epämääräinen ajanjakso, jolloin esimerkiksi osissa pakastettu kananrinta on hyvää ja syötävää, jonka jälkeen se muuttuu muumioksi, ja sitä ei voi syödä.

Luulen, että ihmisten ruokaneuroosit ovat aika yleisiä, mutta omia on jotenkin hankala käsitellä mitenkään. Ne ovat hyvin voimakkaita. Osa on ihan harmittomia mielipidekysymyksiä, osassa taas ei ole mitään järkeä, ja ne tulevat kalliiksikin.

Kohta sivelen pyyn pintaan vähän oliiviöljyä ja yrttejä ja käärin sen pekoniin, mutta silti se on pakastinmuumio, jota pitää suurella vastenmielisyydellä syödä henkensä pitimiksi. Huomenna kaivan ehkä jonkin hirvipaistin tai jäniksenselän, ja sitten ruuanlaitto tulee jälleen tuntumaan siltä kuin keittäisi kengänpohjista apetta ruttoaikaan. Makes no sense, ja silleen.

pieni tiistai

Pitäisi valmistautua vapun viettoon Helsingissä, mutta onhan tässä vielä huominen aikaa jahkailla, että värjäisikö tukkaansa ja ostaisiko skumppaa, oisko se leppäkerttuantennipanta vai ylioppilaslakki, naamiaisasua vai daameilua.

Luen Kazuo Ishiguron romaania Ole luonani aina, ja näen mitä kummallisimpia unia, joita en muista aamulla. Ajattelin nousevani tänään erityisen aikaisin ylös, mutta vastavaihdetut lakanat ja muhkea peitto ja osin viileä ja osin lämmin iho ja unitajunta sotkeutuivat sellaiseksi sargassomereksi, etten voinut siitä nousta ennen kuin aurinko oli jo korkealla ja unista viimeinenkin haihtui.

Ehdin sentään ihan hyvin iltapäivätreffeille aloittamaan terassikautta. Paikallisessa tuntuivat viihtyvän sekä eläkeläiset että opiskelijat, se oli minusta mukavannäköistä. Hölistiin niitä näitä ja sadekuuron jälkeen mentiin kiinalaiseen syömään. Pannullinen ankkaa lämmitti mahaa ja unetti, joten kotiin palatessa alkovi houkutteli kuin metsämätäs. Halasin vain ihan vähän aikaa tyynyä, ja heräsin auringonlaskuun.

Taivas oli harmahtava, ja aurinko kalpea. Taisi tuulla kaakosta.

ajanpalanen

Kerran yksi opiskelukaveri näytti ottamaansa valokuvaa toisesta opiskelukaverista. Tiesin heti, että he seurustelevat, vaikkei se ollut vielä julkista: kuva oli niin intiimi. Vain kesäinen kasvokuva, mutta sen katsominen tuntui tirkistelyltä. Minusta se tyttö ei ollut erityisen kaunis (sanokaa vain kateelliseksi), mutta hänet oli kuvattu niin kuin kauniit kuvataan. Kuvaaja näki hänet kauniina, ja se oli ensinäkemältä selvää. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta muistan sen yllättävän pettymyksen, joka jysähti mieleeni. Ja oliko siinä arkailua, siinä pojan ilmeessä, kun hän näytti kuvaa meille, mitä sanoisimme. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta minä lakkasin hymyilemästä aidosti, kun hän tervehti käytävällä: "Ugh.".

Minusta tuntui aina, että oli olemassa jokin muuri, joka erotti minut muista opiskelijoista. Ihmiset olivat hauskoja ja fiksuja, mutta minä en vain osannut olla heidän kanssaan. Yritin toki aina välillä, mutta olin lopultakin niin paljon poissa koulusta, että putosin siksikin joukosta. Se on tietysti hieman kummallista, koska muuten olen aika sosiaalinen, mutta eristyminen koulussa oli varmaankin alkanut jo lukiossa. En voinut laittaa sinne yhtään energiaa tai ajatusta silloin. Niin asiat vain olivat. Kesäinen valokuva oli kuva elämästä, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa.

Joka kuuseen kurkottaa, rakennustelineiden kautta kissanpäiville kapsahtaa

Loman jälkeen kotiin palatessa paljastui myös kotitalossa alkava julkisivuremontti, josta ei ollut mitään tietoa vielä ennen pääsiäistä. Tänään ne rakennustelineet kiipesivät jo ikkunan ohi korkeuksiin, ja heräsin paukutukseen. Toivottavasti parvekkeiden vaihtaminen ei edellytä sitä muovilla vuoraamista. Telineet ja niissä roikkuvat tolppa-api.. siis raksamiehet ovat ikkunani takana ainakin kesän yli. Takapihan remontti kestää lokakuuhun, mutta sinne minulla ei ole ikkunoita. Jotenkin tosi tyhmää tällainen talon laittaminen häkkiin. Tyhmällä tarkoitan ikävää ja harmillista ja sitten vielä jotakin, jonka ilmaisemiseen se tyhmä tarvitaan.

Kävin yliopiston kirjastossa matkalla salille, ja siellä oli ihmisiä. Sellaisia oikeita ihmisiä, joilla oli kasseja, ja kolmiulotteinen vartalo ja oikeaa tekemistä. Ja niitä oli paljon. Kymmeniä!
En ihan tiedä, mikä siinä oli niin hämmentävää, mutta oli. Tuleehan ihmisiä vastaan kaupoissa ja harrastuksissa ja matkoilla ja... mutta nämä olivat jotain, mistä minä olen pudonnut pois. Tottahan noistakin iso prosentti syö kulissin takana mielialalääkkeitä ja käy hoidossa, mutta voi pojat: noin paljon laukkuja ja koulukirjoja ja opiskelijaelämää. Melkein yökötti, mutta ei kuitenkaan. Enemmän olin utelias.

Olen saanut nyt hmm, toisen kerran suoraa ja "rakentavaa" palautetta siitä, että pitäisi lopettaa opiskeluista haihattelu ja nöyrtyä. Tällä iällä pitäisi olla jo jotain. Mutta minäpä en nöyrry. Ja olenhan minä jo jotain. Johan on vitun vinoutunut ja tylppä käsitys elämästä, että suoritapa putkessa tiettyyn ikään mennessä: koulu20v-työ30v-talo30v-auto30v-perhe30v-paska ura40v-eläke60v-kuolema75v. Hellanduudeli, mikä kehityksen huippu! Elämän täyttymys: myyntihommia ja auto, kyllä nyt kannatti syntyä ja vielä paree kuolla!

Ei se niin mene, että pitää olla terve ja onnistunut, jotta voisi kouluttautua korkeasti ja tehdä jotain mielekästä. Suoraan sanottuna saatte piestä ja vaikka ampua, mutta siitä, mitä minä teen elämälläni, en luovu. Väkipakolla joudutte estämään, koska minulla ei ole mitään pysyvää vikaa, jonka vuoksi en pystyisi opiskelemaan ja unelmiani tavoittelemaan. Ja koska pakkoon ette pysty, niin joudutte tyytymään vyön allen lyömiseen, että kunhan vähän huomauttelee, niin kyllä se ymmärtää itsekin vetää säkin päälle ja ripotella tuhkaa ja lusikoida paskaa, niin kuin kaikki kunnon ihmiset tekevät.

Haistakaa kunnon ihmiset paska. Valtion pitäisi antaa teille mitali kaikista kärsimyksistänne ja siitä, miten ootte silti kaikesta huolimatta käyneet töissä. Sitä mitalia voitte sitten kiillotella iltaisin ja katsella PALJON PAREMMAN IHMISEN peilikuvaa. Minä paskat nakkaan teidän loistohommasta, ja arvaan tasan tarkkaan, millainen köyhyys ja epäonnistumisen tunne siellä pinnan alla teilläkin piilottelee. Että voi vitsi, kun ei ole ollut kivaa, mutta on tässä mitenkuten selvitty ja sitten joku, jolla menee vielä huonommin, tavoittelee jotakin vielä suurempaa kuin mihin itse on tyytynyt. Jollain sitä pitää lyödä. Koska vilpittömästi ajatellen mikään masennus ei ole koskaan ollut niin määräävä seikka elämässä, että sen takia pitäisi tai edes kannattaisi luovuttaa. Eli nöyrtyä. Eli ymmärtää asioiden "oikea" tola.

Ihmisen suurin toive on olla hyödyksi. Se on paras kohta, mihin lyödä: oletkohan koskaan hyödyksi. Tuleekohan sinusta ikinä mitään. No voi voi. Ei tule. Ei tule ikinä yhtään mitään, yhyy. Pelkkä tukia imevä paskaloinen. Repikää siitä iloa. Tervetuloa listimään, tai ainakin yrittämään sitä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman meitä loisia.

Joopati joo. Kannustan kaikkia loisia viettämään työläisten kustannuksella sellaisen vapun, että sitä ei ole protestanttiset työmoralisoijat koskaan nähneet. Koko maailman loistariaatti, yhtykää! Nyt niinkö ranttaliksi. Verorahat ja avustukset haisemaan. Kaikki lekkeriksi, kyllä kolmen vuoden sairausloma on sellaista juhlaa, että sampanja virtaa ja sosiaalitoimi maksaa! Kylläpä harmittaisi olla joku tavallinen puurtaja. Mä niin nautin tästä paskanmausta!

Eräs lauantai

Kotiinpaluu omaan asuntoon. Jättämäni paperit olivat pölyä keräämässä lattialla, hylätyn näköisinä (kukahan on se hylätty, jos viaton selluloosatuote näyttää sellaiselta). Ahdas yö pikkusiskon vieressä. Pikkutyttöinä meidät laitettiin aina vieraisilla siskonpetiin. Nykyään kärsin ahdistuksesta, mutta en ymmärrä että se olisi syy kieltäytyä epämukavuudesta, joten nukun yön litteänä jalkopäässä huonosti, peläten sitä, että tönin tai herranjestas kuorsaan. Aamulla saan kyllä kuulla kaikki rikkomukset: taas on päässyt kuorsaus, ja ehkä pierukin. Päätän lakata häpeämästä.

Illalla vieraat lähtivät ja lähdin itse vieraaksi mäkien päälle puutalon kellariasuntoon mukanani salaattia. Tytöistä vain yksi on todella puhelias, muutoin on ehkä aavistuksen hiljaisempaa kuin mihin olen tottunut. Arvelen, että täytyisi olla seurallisempi, mutta en saa puhetta käyntiin. Sanon lauseen ja toisen. Näitä uusia kavereita tavatessa olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudesta ei voi päätellä viihtymistä, koska päätämme tavata aina uudelleen ja huhu kertoo, että mukavaa on aina ollut.

Eräänä hetkenä huomaan raapivani antaumuksella kainaloani ja lopetan. Hieman myöhemmin huomaan, ettei rommi sopinut minun vatsalle ja pohdiskelen tätä tunnetta. Sen jälkeen alkoi epäilyttävästi ahdistaa, ilma tuntui loppuvan, ja ajattelin, että tähänkö se sitten kilpistyy, kun kotoaan saa lähdettyä ihmisten ilmoille. Tarkkailen kaikkien terapiasääntöjen mukaan tuntemuksiani, ahdistus ei poistu, mutta ei pahenekaan. Luulen, että siinä toimii triggerinä väsymys, ja yritin olla välittämättä siitä, ja onnistuin sikäli, etten panikoinut ja hätääntynyt. Välillä unohdan olevani toipilas, ja silloin jokainen töksähdys, jokainen oireenpoikanen, tulee aina yllätyksenä ja säikähdän, ja sitten vasta muistan, että niin, kun en ole kuin muut.

Pysähtyneisyydestä huolimatta olen kuitenkin elämässä jo siinä vaiheessa, että pystyin jopa nauttimaan Trivial Pursuitista, vaikken voittanut ja en tiennyt juuri mitään. Kotiinpäin kopistelin pitkin asfalttisia alamäkiä, ja kieltäydyin antamasta tulta silminnähden palelevalle ja humalaiselle pariskunnalle ja suustani pääsi myös anteeksipyyntö:

"Hei! Anna tulta!"
"Ei oo. En polta. Anteeksi!"

Anteeksi? mitä helvettiä. Olisin sanonut edes, että "sori", mutta kun "anteeksi". Tunsin itseni kihloissa jo kolmatta vuotta olevaksi absolutisti-farmaseutiksi, vai mitä ne elämästä vieraantuneet hienot neidit lie ovatkaan. Känniläiset eivät tästä hätkähtäneet, vaan jatkoivat huutelua:

"Nii, varmaan 90% ihmisistä ei polta, kun niiltä kysyy näin kylmällä säällä, ettei viiti ite kaivaa taskuja!"
"Se on 75% kun ei polta ollenkaan, että aika lähelle osui!"
"Ai sekö on fakta?!"
"Kyllä on!"

- kolmatta vuotta kihloissa oleva tupakoimaton absolutisti-farmaseuttineiti-besserwisser, jonka mieliajanvietepeli onkin se Trivial Pursuit -

Vaikutelma oli masentava.

Pidin tahdin reipashenkisen ripeänä. Keskustassa hienoon takkiin ja muodikkaisiin laseihin pukeutunut keski-ikäinen nainen ei uskaltanut kävellä hevibaarin ulkopuolella räyhäävien miehekkäästi elehtivien miesten ohi. Toinen niistä huusi vakuuttavan angstisesti "vittu mua kiinnosta mikään saatana!" ja toinen tarjosi veljellisesti sovinnon kättä niin naurettavalla suurieleisellä kädenojennuksella (johon toinen sitten tarttui silleen tiedättehän peukalonhangat vastakkain, kuten ganstateeveesarjoissa), että mieleni teki ulvoa naurusta, mutta sen sijaan marssin känniääliöiden ohi. Vanhempi nainen uskalsi noudattaa esimerkkiä. Tottakai silloin paikalle pölähti jommankumman tyttöystävä sovittelemaan, ja draama jatkui sillä ikiaikaisella tavalla, joka on ennaltamäärätty jo niinä ammoisina aikoina, kun ensimmäinen hedelmä otti ja kävi etanoliksi: "Sami hei, älä viitti olla tommonen! Tuu takas Sami, voitko tulla tänne hei pliis! Vittu!". Voi hyvä Rutherford, miksi elämä on tällaista.

kuittaus

pasha

Kamerasta löytyi kuvakin ehdasta rasvapallosta. Hyvää se oli. En kuitenkaan koristele sitä koskaan kristillisesti, sellainen olisi vakaumukseni vastaista (vakaumukseni on sellainen, että tapakristillisyys on tyhjää, ja jos ei usko, ei pidä kirkkoihin tunkea, eikä risteillä leikkiä), joten pashaan tulee meillä aina kukkia tai siilipiikit mantelilastuista.

Katsoin joskus dokumentin, jossa kerrottiin, millaista on happamaton leipä. Sain silloin valtavan ahaa-elämyksen, mutta sittemmin olen unohtanut, mikä siinä oli erilaista ja mitenkä se nyt oli olematta hapanta.

Lammaspaistia söin niin paljon pitkänä perjantaina (en vain pysty taivuttamaan sitä "pitkäperjantaina"), että minulle tuli huono olo. Silti otin vielä illalla kylmän siivun, koska saan niin harvoin lammasta, ja sitten kärsin ihan pääsiäisen ajatuksen mukaisesti, vaikka sekin taisi tietysti olla vastoin vakaumuksen puutettani.