Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. toukokuuta 2009

pienet siivet

Monesti katselen suvun lapsia, kuinka niiden pienen pienet lapaluut näyttävät pienten lintujen siiviltä. Ei ole olemassa kauniimpaa kuin nuo pienet lapaluut. Ja ne kasvavat vuosi vuodelta, painuen lopulta piiloon suuremman selän sisään. Ja silloin minäkään en enää ole nuori.

joskus paljon myöhemmin nuo luut pistävät taas esiin, ennen lentoa, mutta en minä sitä koskaan ajattele lasten selkiä katsellessa. silloin on nyt aina.

Meillä ei ole vanhuksia. Kaikki ovat menneet. On vain pikkulintuja, pikkuselkiä siipineen. Polvet naarmuilla, otsat hiekassa, hyppimässä järveen, jossa suuret valkoiset asuvat.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Silmujen jälkeen

Eilen päätin ottaa kameran mukaan ennen kuin kadotan kevään. Jotkut tahtovat puhua jo kesästä, mutta se on hyvän loppukevään pilaamista hätiköimällä jonkun muun perään. Kuljen haaparivin ohi melkein joka päivä ja se vaihtaa väriä jatkuvasti. Uudet lehdet olivat silmuissaan vielä hopeisia, mutta heti puhjettuaan ne vaihtoivat nahkeanpunaiseen. Puut näyttävät nyt ruostetäpläisiltä ja kasvavan kuparikolikoita.

Mielipuustani haavasta on löytynyt uusia sävyjä,
uudet lehdet suorastaan uhkuvat nahkaista punaista.


Lehmuksen juuri taas kasvaa kukkamaisia versoja.


Ne ovat pienempiä kuin sormenpää.


Lehmuksia kuvatessa taas ihmetytin ainakin ulkomaalaisia, kun kyykistelin kasseineni epävarmasti maassa ja yritin samalla puhua äidin kanssa puhelimessa ja tukea toista rannetta mustalle rungolle. (Pöh, kaikkihan nykyään pyllistelevät digikameroinensa joka paikassa.) Teki mieli kaivaa maasta pieniä lehmuksen taimia ja ottaa mukaan, mutta eihän niille olisi paikkaa missään. Ne olivat niin pieniä ja tomeria, elämänhaluisia.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

ajanpalanen

Kerran yksi opiskelukaveri näytti ottamaansa valokuvaa toisesta opiskelukaverista. Tiesin heti, että he seurustelevat, vaikkei se ollut vielä julkista: kuva oli niin intiimi. Vain kesäinen kasvokuva, mutta sen katsominen tuntui tirkistelyltä. Minusta se tyttö ei ollut erityisen kaunis (sanokaa vain kateelliseksi), mutta hänet oli kuvattu niin kuin kauniit kuvataan. Kuvaaja näki hänet kauniina, ja se oli ensinäkemältä selvää. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta muistan sen yllättävän pettymyksen, joka jysähti mieleeni. Ja oliko siinä arkailua, siinä pojan ilmeessä, kun hän näytti kuvaa meille, mitä sanoisimme. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta minä lakkasin hymyilemästä aidosti, kun hän tervehti käytävällä: "Ugh.".

Minusta tuntui aina, että oli olemassa jokin muuri, joka erotti minut muista opiskelijoista. Ihmiset olivat hauskoja ja fiksuja, mutta minä en vain osannut olla heidän kanssaan. Yritin toki aina välillä, mutta olin lopultakin niin paljon poissa koulusta, että putosin siksikin joukosta. Se on tietysti hieman kummallista, koska muuten olen aika sosiaalinen, mutta eristyminen koulussa oli varmaankin alkanut jo lukiossa. En voinut laittaa sinne yhtään energiaa tai ajatusta silloin. Niin asiat vain olivat. Kesäinen valokuva oli kuva elämästä, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Karvanen peruna

Unna (4-v.) sanoi kiivin nähdessään: "Kattokaa, karvanen peruna!". Samalla paljastui miten suppeasti veli on ruokkinut lapsiaan etelän hetelmillä. Koska kiivi on allergisoivaa. Pöh, ovathan mansikatkin. Unna sai kuitenkin pakata kaikki karvaiset perunat mummon hedelmävadista mukaansa. Huomasin ilokseni, etten edes pahastunut kiivienryöstöstä kuin ehkä sekunniksi, sitten osasin luopua zenisti siitä, että voisin itsekin syödä kiivin lähipäivinä. Aikaisemmin olin paljon ahneempi ihminen.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Kuplia

Aina voi mennä ja tulla ja lähteä ja palata. Aina, mutta milloin.

Kirkas harmaa kevät.

Kotipaikkakunnalla on kaksi lampea, Kevätön ja Kaleton. Toisen rannalla käytiin uimassa ja toisesta kertoi tarina naisen ajaneen autolla lampeen. Lapset kyydissä. Ajatella millaista olisi uida ja tummassa vedessä potkivat jalat osuisivat auton kattopeltiin. Joku oli sen löytänyt.

Isä oli töissä mintunvihreässä kartanomaisessa mielisairaalassa, ja äiti siinä viereisessä harmaassa. Pitkään ajattelin, että isä on vaaleanvihreä ja äiti graniitinharmaa. Se oli ehkä se vihreä, jossa oli runoilija hoidossa, ja niihin aikoihin se autokin ajettiin lampeen.

Kylää ympäröi idän puolella sarja upeita harjuja. Yhden päällä on vanha keuhkotautisairaala, ja sieltä pääsee polkuja pitkin rinteissä kasvaviin mäntymetsiin. Valo laskeutuu vinosti polulle ja siellä on kovin kaunista: vanhat rungot kohoavat korkealle, metsäpohja on kosteaa sammalta hämärässä. Harjujen välissäkin on pieniä lampia. Niihin on upotettuna sisällissodan aikaisia aseita, joita ei ole koskaan löydetty. Upotetut aseet eivät kuitenkaan pyöri mielessä, kun istuu syyskuussa lammen rannalla syöden eväitä ja katsellen rannan koivikkoa ja rinteen mäntyjä. Mieli on silloin hiljaa.

Jos polkua lähteekin toiseen suuntaan, tulee lopulta vastaan golfkenttä. Se on tylsä muulloin, paitsi hämärässä, jolloin se muistuttaa Liisan Ihmemaan pelikenttiä. Silloin joskus olisi pitänyt ottaa kengät pois jalasta ja lähteä juoksentelemaan pitkin ja poikin kenttää - sinisen ilman läpi, alla tumma ruoho - mutta käänsimme vain pyörät ja ajoimme takaisin. Ruohokentillä pitäisi pitää kutsuja ja illan tullen polttaa lyhtyjä, antaa lasten juosta, eikä pelata tuota masentavaa peliä.

--

Muutostilassa sydän käpertyy itsensä ympärille ja ihminen hiljenee. Siksi on niin vähän sanottavaa. Ajatuksia kohoilee mieleen hiljakseen kuin kuplia pinnalle.

...harjut... ...männyt... ...valo...

hiljaista, hiljaista

torstai 26. helmikuuta 2009

Vanhan kellon tikittäessä

Kotikonnuilla.

Täällä näkyvät tähdet kirkonkylälläkin. (Mainitsenkohan tähdet joka ikinen kerta, kun käyn täällä? - No, nuo vanhat valot ovat merkittäviä. [Mainitsenkohan tuon mainitsemisen huomaamisenkin jo toista tai kolmatta kertaa? - No, kolmannet ajatukset olivat vissiin noituuden syvin olemus, joten menkööt sekin.])

Valinnat murjovat päätäni, ja olen painunut nahkani sisällä hieman lyttyyn. Kuljen kuin sivuttain ja arastelen askeleita. Jotkin muutokset ovat kuin kuoriutumisia, mutta jotkin muistuttavat enemmän ahtaan ja kuivuneen nahan luomista. Tämä ei ole sitä miellyttävää kuoren rapsimista rikki pikku munahampaalla. Tämä on sitä, kun olo on epämiellyttävä, vääränkokoinen, sijoiltaan mennyt, minkä lisäksi maailma on kiertynyt 25 astetta pahoinvointia aiheuttavaan suuntaan.

--

Vanhimmat siskontytöt (eri siskojen) ovat myös mummolassa tänään yötä, ja hetken päästä minun kiipeän ullakkohuoneeseen toisen viereen nukkumaan.

Aikaisemmin pikkupojat olivat vielä kylässä. Söimme pitsaa ja istuimme läjässä sohvalla. Pienin, Akseli, söi tikkaria ja hieroi sitä vuoroin mattoon, vuoroin käsiinsä. Myöhemmin löytyi se minun japanilainen virkkauskirjakin korista lattialta, ja siinäkin oli pienet pyöreät ja tahmeat tikkarinjäljet.

Akselilla on tapana pakata reppunsa itse, jos hän ymmärtää muiden olevan menossa reissuun. "Mukkaa!", Akseli sanoo ja näyttää reppua. Siskon päästessä uimahalliin serkkunsa kanssa, myös Akseli pakkasi pikku reppuunsa pyyhkeen ja uimahousut. "Mukkaa!" Mutta eihän Akseli-ressu päässyt. Äidin lähtiessä työmatkalle, Akseli pakkasi jälleen reppunsa: pienet sukat, pari vaippaa, paita ja kumpparit. "Mukkaa!" Mutta eihän pieni poika päässyt, vaikka kaiken ymmärsi oikein ja toimi aivan itse. Seuraavalle reissulle Akselikin pääsee onneksi mukaan, joten toivottavasti hän saa pakata pienen reppunsa myös silloin.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Laatikon kätköistä

Annikki 13-veen kuvaruno


Onko tuo kondomi-ilmapallo?

No eniveis, siivosin eilen lipaston laatikoita ja heitin roskiin kaikenlaista paperisälää. Löysin kokonaisen nipun yläasteen äidinkielen harjoituksia, aineita ja monisteita (niitä en aio heittää roskiin). Näköjään Annikin kuuluisa huumori on kukkinut jo varhaisessa vaiheessa ja opettaja oli kirjannut milloin mihinkin, että muuten hyvä, vaan kun tämän piti olla asiallinen teksti!



P.S. Paperitavarani kaipaa kirhahyllyä, Joulupukki...

perjantai 5. joulukuuta 2008

Athene

Klimtin Pallas Athene


Olen ajatellut ostaa itselleni (joulu)lahjaksi taulun. Ehkä kuvan Gustav Klimtin Pallas Athenen. Ei se ole Klimtin töistä kauneimpia, ei toki, mutta minun pitäisi muistuttaa itseäni jostain, kun pimeä aika on ohi - se, jolloin hukkasin itseni mustiin vesiin.

Athene oli suosikkijumalattareni, kun olin vielä pieni. Luin Tarujen Hellasta äärimmäisen kiinnostuneena ja katselin mielelläni kirjan kuvitusta, jossa alastomat Kultaisen Kauden kreikkalaiset oli piirretty muutamin hallituin viivoin. Sittemmin on tuntunut vähän hieman liian osoittelevalta, että jumalattareni liittyy juuri älyyn ja viisauteen - ylpeydenaiheisiini ja kompastuskiviini. Ehkä unohdin Athenen salaa hieman pilkaten itseäni itsestäänselvästä valinnasta (Hei camoon: Antiikin Kreikka ja viisauden jumalatar...hohhoijaa).

Jostakin minulle tuli kuitenkin tunne, että tarvitsen taulun. Ja Klimtiä olen ajatellut jo pitkään, joten menin selaamaan nettikauppaan Klimtin töitä. Olihan siellä kuuluisa "Suudelma" ja ylväitä naiskuvia paljonkin, mutta lähes viimeiseltä lehdeltä aukesi tumma pieni kuva, josta kultainen sotisopa välkehti. Naisella oli elottomat silmät ja eteerinen olemus. Katsoin taulun nimeä, ja muistin Pallas Athenen - tuon unohdetun. Tarkemmin katsottuna taustalla näkyykin pöllö, naisen kädessä on keihäs, eivätkä silmät olekaan elottomat, vaan vaaralliset: ne katsovat ihmisen läpi jonnekin, minne vain jumalat voivat nähdä - ja tuo katse on hievahtamaton ja vakaa. Minulla oli ennen yhteys tuohon legendaan; missä se on nyt?

Pikaisesti kävin uudistamassa muistiani Pallas Athenesta: hän oli sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar sekä kaupunkien ja valtioelämän vaalija. Sotataidon, tiedon ja viisauden ...valtioelämän vaalija... Tämän minä olin lapsena omimmaksi valinnut ja unohtanut, ja nyt kymmenen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin: minä harrastan budolajeja, minä opiskelen luonnontieteitä yliopistossa, pyrin istuttamaan sydämeeni viisautta ja kaiken kukkuraksi aloin tänä syksynä pitkän miettimisen ja kasvavan mielenkiinnon jälkeen toimia aktiivisesti politiikassa. Mitä tästä nyt voi sanoa? En olisi voinut enempää elää Athenen katseen alla ja oikukkaassa varjeluksessa, vaikka olisin päivittäin suudellut jumalattaren marmoripatsaan sandaalia ja vannonut eläväni tämän osoittamalla tiellä.

Hieman vähemmin krumeluurein sanankäännöksin: uskon, että olen kulkenut itselleni aivan oikeaan suuntaan. En ole lopultakaan kadottanut itseäni, vaikka olen kompastellut polveni verille ja nähnyt vain tyhjää. Minusta tulee juuri se, joka pitääkin ja etten unohtaisi sitä aivan niin helposti uudelleen, hankin Athenen seinälleni kimaltamaan. Katsokaa tuota katsetta - siitä tulee minun katseeni.

(Saattaa myös olla, että on aihetta luvata nimetä ensimmäinen tyttäreni Minervaksi.)

lauantai 13. syyskuuta 2008

Paska kiertää

"Tiijätkö sinä täti, miten paska kiertää?

Ensin lehmät syö rehua. Sitten ne paskoo. Paska mennee lietekaivoon ja siellä on paljo paskoo. Sieltä se paska laitettaan paskakärriin ja sitten ajetaan pellolle. Sitten paskotaan ne pellot. Sitten siellä kasvaa lissää rehua ja lehmät taas syö ne. Sitten ne taas paskoo.

Silleen se paska kiertää."

Arttu, nuori isäntä, polvenkorkuisena

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

kirjat ja patsaat

Täällä vanhassa talossa on aina kaunis ilma.

Yritän sanoa, että kun tulen tähän vanhaan taloon, aurinko paistaa aina ikkunasta sisään niin kuin tämä ei olisi tuossa kurjassa syyssäässä kiinni ollenkaan, vaan eläisi omaa ajatonta aikaansa kummallisessa muistojen ulottuvuudessa.

Kello naksuttaa. Kaksi kelloa naksuttaa ja raksuttaa hieman eri tahtiin.

Vanha puutarha on kasvanut umpeen. Kuusiaita kasvaa nelimetrisenä linnanmuurina, läpitunkemattomana

Eilen kissa toivotti huomenta paskomalla lattialle. Tänään se pyörähteli jaloissa. Sen kehräystä ei kuule, ellei paina korvaansa sen mahaa vasten. Silloin kuuluu hiljainen epäsointuinen hurina.

--

Illalla katulamput ovat himmeät kuut puiden varjoissa. Alla on pimeä metsä ja oksat pyyhkivät maata. Tie tahtoisi kasvaa umpeen. Reunoilta se murenee ja rapisee kohti multia.

Pöydillä on hopeaisia keinuhevosia ja sarvipäisiä peuroja. Minua nukuttaa ja yhtäkkiä on taas päivä ja paiste ikkunasta sisään.

lauantai 26. heinäkuuta 2008

Laiturin nokassa (eli matkatarina)

Gabriel matkakassissa


Joo, on käyty on. En ehtinyt edes kunnolla väsyä, kun piti jo viime tiistaiaamuna kiivetä junaan ja käydä kääntymässä etelässä ja tulla takaisin ja ottaa vastaan pikkusisko ja pari pikkupoikaa ja käydä vuokraamassa elokuva ja aamusta heti raahautua Särkänniemeen.

Pikkusiskon (25) kanssa tulimme siihen tulokseen, että olemme tulleet vanhoiksi, koska aloimme kirkua ja voivotella jo Viikinkilaivassa (enkä ole koskaan kirkunut missään [paitsi ahdistusoireina, mutta se on niitä sairaustarinoita - forget it]). Laitteet pahenevat vuosi vuodelta ja se, mikä lapsena oli huisin kivaa, tuntuu nykyään turhalta kidutukselta.

Oskari muuttui iltapäivästä yhtäkkiä kalpeaksi ja alkoi valittamaan päänsärkyä. Ajattelin hakea pojalle ensiavusta vähän särkylääkettä, koska syöminen ja veden juominen eivät olleet auttaneet. Venäläissyntyinen sairaanhoitaja olisi halunnut ottaa verinäytteen sormesta, mutta Oskari meni tuolissaan kyyryyn, mulkoili kulmiensa alta ja valmistautui potkaisemaan hoitajaa. Siinä vaiheessa hain Heini-tädin paikalle (tutumpi täti yleensä auttaa asiaa) ja yhdessä suostuteltiin se mitä mukavimpiin toimenpiteisiin verinäytteestä veteen sotketun lääkehiilen juomiseen asti. Pian lapsi purjosi kuin paloletku kaikki syömänsä ranskalaiset ja makkarat sulamattomana mössönä pitkin ensiavun lattiaa. Ja oksensi sitten hieman lisää, ja lisää ja lisää. Joi mehua ja oksensi senkin. Puolen tunnin odottelun jälkeen, lapsi oksensi vielä kerran, ja sitten päästiikin jo lähtemään huvipuistosta. Väri oli sentään jo palannut, ja verensokeri alkoi olla normaalilla tasolla. Sen kunniaksi autossa oksennettiin vielä hieman lisää.

Automatkalle ostettiin sairaalle lapselle mehua ja banaania ja sokerikorppuja ja terveempi mussutti nameja. Tädit lauloivat autossa jälleen kolme tuntia Kaija Koota ja yöllä oltiin jo Kuopiossa.

Tänään olen opetellut omin nokkineni virvelöimään (luonnontieteellinen koulutus alkaa selvästikin tuottaa tulosta) ja blogannut laiturilta.

Nyt aion grillata naurista.

Isä pudotti moottoriveneen avaimen kanavaan, ja jonkun oli sukellettava se pohjasta. Mutta se onkin jo ihan toinen tarina..

keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

Lauttaseikkailu

kyykyssä nököttää pikku-Annikki


Harjoituskamojen seasta löysin laatikollisen vanhoja kuvia, jotka olin ilmeisesti sullonut "tärkeiden tavaroiden" mukaan. Selasin niitä aamusella ja hymyilin: siellä oli lastentarhan ensimmäinen poikakaveri, Annikki vauvana saavissa pullea maha tomerasti kuperana, pulkkamäkiä ja puurokattiloita.

Sitten löysin tuon ylläolevan ja muistin koko tarinan.

Komun mummolassa serkuille oli rakennettu vanhoista laudoista lautta ja minusta se oli hienoin peli kaikista. Serkut olivat kuitenkin jo mokomaan hökötykseen kyllästyneet, mutta minua se kiehtoi vastustamattomasti. Niinpä jossain välissä iltasella hiivin rantaan ja kiipesin lautalle. Töks töks vaan lyhyellä kepilla rantahiekkaan ja kohta olin jo matkalla kohti seikkailuja!

Seikkailu loppui kovin lyhyeen, kun yllättäen keppini ei yltänytkään enää pohjaan ja lautta alkoi lipua kohti järvenselkää. Enkä minä edes osannut uida vielä. Aloin huutaa apua, ja kohta isommat ryykäsivät rantaan pelastamaan. Komennus kävi, että "Mene lautan keskelle kyykkyyn ja pysy siinä!". Muistan, että kyykistely oli minusta aivan erinomaisen nöyryyttävää, koska enhän minä mikään vauva ollut, mutta tottelin silti. Sisko tuli polkuveneen kyydissä lautalle ja meloi minut takaisin rantaan. Äiti ja isä olivat aika vihaisia moisesta hölmöilystä.

Isä ei kuitenkaan ihan niin vihainen tainnut olla, ettei olisi ehtinyt napsaista kuvaa siitä, kun lauttakarkulainen saatetaan takaisin rantaan.

maanantai 19. toukokuuta 2008

Hehkeä neiti


Minusta ei koskaan otettu ylioppilaskuvaa.

Tai tavallaan kyllä - kävin aika nimekkäässä valokuvastudiossa kuvattavana, mutta kuvat epäonnistuivat ja koekuvat olivat niin huonoja, ettei sieltä sitten tilattu yhtään mitään. Sitten se jäi.

Joskus viime vuonna katselin äidin kuvagalleriaa seinällä: siinä oli äidin isän ylioppilaskuva, isän ylioppilaskuva, veljien lakkikuvat... hääkuvia ja rippikuvia, mutta minusta ei ollut yhtään. Olin näemmä vältellyt kuvaamista kuin ruttoa koko teiniaikani, joten loistin poissaolollani perhekuvissa.

Päätin sinä keväänä lavastaa itsestäni ylioppilaskuvan, jotta voisin liittyä toisten seuraan. Sitten sekin jäi: lakki oli hukassa ja olin niin masentunut, että hymyily oli vaikeaa.

Nyt muutossa en vienytkään sitä laatikkoa, jossa minulla on vuoden 2002 tavaroita, vintille, vaan kaivoin ylioppilaslakkini esille. Tänä aamuna satuin purkamaan hiuksista sykeröt ja kiharapilvi oli niin hurmaava, että päätin napsia ne ylioppilaskuvat samoin tein.

Ja kas noin: hiukset pesemättä, 2 minuutin meikki sisältäen rajaukset silmiin, kulmat ja ripset, ja lakki päähän. Syliin nappasin kanankakalta tuoksuvan (lannoitin sen parahiksi eilen) ruukun hortensioita ja aloin tähyillä kaukaisuuteen imitoiden lempeää hymyä. Vasemmalla kädellä pitelin ruukkua ja oikealla otin kuvia. Ei arvaisi lopputuloksesta. :)

Lopputuloksesta ei myöskään arvaa, että oikeasti olin ylioppilas kuusi vuotta sitten. Niin hyvin näillä lapsenkasvoilla olen säilynyt (no jaa, 20-vuotiaana näytin 15-vuotiaalta pulleine poskineni, joten en millään muotoa ole enää samannäköinen, mutta ulkopuoliset eivät huomaa ikää).

Näin ne asiat etenevät, yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan.

lauantai 10. toukokuuta 2008

Näkymätön

Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.

Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.

Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.

Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.

Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.

Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.

Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.

On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.

Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Ylämäki, alamäki - yhdessä kulkien

Menopeliesittely ei ole riittävä ilman teiniaikojen hurjaa tandemia:



Osat oli nimetty kuvan mukaan, ja aina oli hirveä riita siitä, kuka saa mennä Jeesuksella. Väline tarkoitti varmaankin dildoa, mutta sitä eivät edes rääväsuiset 14-vuotiaat tahtoneet kesäpyöränsä nimeen.

Ylämäet olivat viisikymmentäkiloisille kauhea urakka (hoh hoh, sen ikäiset tienneet vielä massasta mitään), mutta alamäissä vauhti oli huima. Tandemilla polkaistiin aina lammen rantaan uimaan ja soutelemaan rannasta sosialisoidulla kanootilla.

Hui hai, ja Ainon luona popkornia.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2008

Poni

Näin unta nuorena kuolleesta serkustani.

Olin unessa nuorempi kuin nyt, ja serkku vanhempi kuin kuollessaan. Olimme noin parikymppisiä ja muutkin serkut ja pikkusisko olivat siinä.

Näin siis millainen aikuinen siitä pojasta olisi tullut. Ihan kivannäköinen, vaalea mies. Näytti ihan itseltään, mutta vanhemmalta. Ihan kuin olisi ikkuna auennut johonkin ihan toiseen todellisuuteen, jossa me kaikki olimme nuoria ja iloisia, ja elimme.

Luulen, että unessa kaikki muutkin ennen aikaansa kuolleet olivat elossa: sellainen tunnelma siinä oli.

Oli mukava tavata.

--

En monestakaan asiasta ole pahoillani, mutta siinä murrosiän korvilla, kun olin itse ehkä 13-vuotias ja serkku 12, se tuli sinä kesänä melkein joka päivä meillä käymään ja olisi tahtonut pelata sulkapalloa tiellä ja useimmiten kieltäydyin. Aina en jaksanut ja olin ihan nihkeä; minua eivät enää lasten leikit kiinnostaneet.

Serkku lakkasi käymästä, ja pari vuotta myöhemmin kuoli. Silloin tällöin mietin, että minun olisi pitänyt pelata sitä sulkapalloa sen kanssa enemmän. Serkku oli jotenkin yksinäinen sinä kesänä, enkä minä jaksanut kiinnostua.

Tuollainen pieni asia. Miten se jääkään pyörimään mieleen.

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Mummon pyörällä

Lapsuuden kultaisina kesinä hurautimme serkkujen kanssa uimarannalle kolme yhdellä pyörällä (yksi reppana joutui ajamaan omalla pyörällä yksin).

Alamäki mummolan pihasta tielle oli aika jännittävä sillä kokoonpanolla. Sattuneesta syystä yleensä me tytöt poljimme, koska pojat tahtoivat vain hurjastella ja se oli liian vaarallista.

Oli se aikamoista.



...puhumattakaan talvista ja potkureista...

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Nippeligeenin kantajien sananvaihtoa

Jenni - tuo hurmaava pikku otus - sai toiselta tädiltään kännykän, joten näin mobiiliaikakautena voimme vaihtaa tämän tomeran tokaluokkalaisen kanssa kuulumisia. (Tai siis heti, kun valitin, että kyllä se mummon kanssa tekstailee, mutta ei tädin!)

[tämä sen jälkeen, kun lapselta oli riistetty epäoikeudenmukaisesti piste biologian kokeesta:]

täti
Jenni

Hei, luin juuri
kirjasta
hengityksestä ja olit
ihan oikeassa, että
pallealla hengitetään, eikä
keuhkoilla.
Pallealihaksen
lisäksi
hengittämiseen
käytetään
kylkivälilihaksia ja
vatsalihaksia. Ilman
niitä keuhkoihin ei
virtaisi ilmaa.
Teidän ope ei nyt
ollut ihan oikeassa,
ja olisit ansainnut
ainakin puoli
pistettä.



No kyllä minäkin
luin
luonnontiedonkirjast
a että pallealihaksilla
hengitetään!



Hehee, ja ihan
oikeassa olit. Mutta
sinä nyt oletkin ihan
erityisen fiksu pieni
ihminen. :)



Samat sanat!

sunnuntai 16. maaliskuuta 2008

Trulleista

Monessa blogissa olen lukenut kurjia kertomuksia pikku kakaroista, jotka ahdistelevat tienpenkasta kiskotuilla risuilla kunnon kansalaisia, joten minäpä kerron ihan toisenlaisen pääsiäistarinan..

Meijän lapset (siskon siis, ja yhden toisen siskon) olivat koko eilisen illan askarrelleet kieli poskessa ihan oikeista pajunvitsoista hirmuisen hienoja virpomavitsoja: oli rusetteja ja värjättyjä sulkia ja ruusuja ja kukkia. Aamusella lapset tekivät työnjaon mummolan portailla: Arttu kantaa vitsat, Jenni korin ja Oskari puhemiehenä lausuu lorut. Ja niinpä suunnistivat arvon eka- ja tokaluokkalaiset lähinaapurustoon koreiden oksien kera. Takaisin tullessa oli kaikki vitsat tehneet kauppansa ja mummon iso niinikori oli ääriään myöten täynnä suklaamunia, namuja ja kolikoita. Enää ei riittänyt yhden voimat sitä raahaamaan, vaan sitä piti kahden aina roikuttaa kerrallaan.

Iso oli ilo lapsilla. Ja vuotta nuorempi, pienempi Eetu väänsi naamaansa mutruun. Juurihan se oli julistanut, että hän ei ainakaan mitään runoja opettele ulkoa. Ja ilman jäi - tai ainakin melkein, sillä kyllähän siitä kasasta riitti Eetullekin.

torstai 14. helmikuuta 2008

minulle




nallen tassut taipuvat haliasentoon.