Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.
Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.
Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.
Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.
Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.
Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.
Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.
On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.
Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.
