Monesti katselen suvun lapsia, kuinka niiden pienen pienet lapaluut näyttävät pienten lintujen siiviltä. Ei ole olemassa kauniimpaa kuin nuo pienet lapaluut. Ja ne kasvavat vuosi vuodelta, painuen lopulta piiloon suuremman selän sisään. Ja silloin minäkään en enää ole nuori.
joskus paljon myöhemmin nuo luut pistävät taas esiin, ennen lentoa, mutta en minä sitä koskaan ajattele lasten selkiä katsellessa. silloin on nyt aina.
Meillä ei ole vanhuksia. Kaikki ovat menneet. On vain pikkulintuja, pikkuselkiä siipineen. Polvet naarmuilla, otsat hiekassa, hyppimässä järveen, jossa suuret valkoiset asuvat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Sinä kirjoitat kauniisti.
VastaaPoistaKomppaisin Gataa, mutta on niin kaunista, että tekee hiljaiseksi.
VastaaPoistaMinä aina yöllä liikutun, kun katselen Teemua sängyssään.
VastaaPoistaMiten se on taas paljon isomman pojan näköinen kuin viime kerralla.
Vedän peiton hänen päälle ja silitän hiuksia.
Sitten ristin kädet ja toivon varjellusta hänen koko elämän kestävälle matkalleen.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!
Kiitos, arvon naiset. Taidan olla tälleen kaapissa vähän kaunosielu. ;)
VastaaPoistano mutta olen kirjoittanut niin rumiakin, että olen ihan iloinen, että minussa on kauneuttakin jäljellä.