Hehkeä neiti

Minusta ei koskaan otettu ylioppilaskuvaa.

Tai tavallaan kyllä - kävin aika nimekkäässä valokuvastudiossa kuvattavana, mutta kuvat epäonnistuivat ja koekuvat olivat niin huonoja, ettei sieltä sitten tilattu yhtään mitään. Sitten se jäi.

Joskus viime vuonna katselin äidin kuvagalleriaa seinällä: siinä oli äidin isän ylioppilaskuva, isän ylioppilaskuva, veljien lakkikuvat... hääkuvia ja rippikuvia, mutta minusta ei ollut yhtään. Olin näemmä vältellyt kuvaamista kuin ruttoa koko teiniaikani, joten loistin poissaolollani perhekuvissa.

Päätin sinä keväänä lavastaa itsestäni ylioppilaskuvan, jotta voisin liittyä toisten seuraan. Sitten sekin jäi: lakki oli hukassa ja olin niin masentunut, että hymyily oli vaikeaa.

Nyt muutossa en vienytkään sitä laatikkoa, jossa minulla on vuoden 2002 tavaroita, vintille, vaan kaivoin ylioppilaslakkini esille. Tänä aamuna satuin purkamaan hiuksista sykeröt ja kiharapilvi oli niin hurmaava, että päätin napsia ne ylioppilaskuvat samoin tein.

Ja kas noin: hiukset pesemättä, 2 minuutin meikki sisältäen rajaukset silmiin, kulmat ja ripset, ja lakki päähän. Syliin nappasin kanankakalta tuoksuvan (lannoitin sen parahiksi eilen) ruukun hortensioita ja aloin tähyillä kaukaisuuteen imitoiden lempeää hymyä. Vasemmalla kädellä pitelin ruukkua ja oikealla otin kuvia. Ei arvaisi lopputuloksesta. :)

Lopputuloksesta ei myöskään arvaa, että oikeasti olin ylioppilas kuusi vuotta sitten. Niin hyvin näillä lapsenkasvoilla olen säilynyt (no jaa, 20-vuotiaana näytin 15-vuotiaalta pulleine poskineni, joten en millään muotoa ole enää samannäköinen, mutta ulkopuoliset eivät huomaa ikää).

Näin ne asiat etenevät, yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan.