Arvio

Terveisiä vihreän meren pohjalta.

Minua nukuttaa paljon, unia kasvaa paksuna tummana mattona ja sen versot tarttuvat jalkapohjiin kerta toisensa jälkeen ja nukahdan uudestaan ja uudestaan. Yö-, aamupäivä- ja iltapäiväunien lisäksi olen vain ollut, ja lukenut. Herätessä on aina kylmä.

Olen käynyt kaupassa, salilla harvakseltaan. Leiponut leivän. Tukka on kasvanut pitkäksi ja kierrän sen vyyhdille niskan viereen.

--

Kesä loppui lyhyeen, kun lääkäri alkoi vaatia tulosvastuuta toipumisesta. Kuuntelin hämmentynein tuntein hienoa suunnitelmaa seuraavaksi lukukaudeksi, jonka suorittamiseen kokopäivätoimiselta ja täysin työkykyiseltä opiskelijalta menisi vuosi, ja mietin missä mahtaa piileskellä realismi. Iloinen uutinen siitä, kuinka hiljaista arkeni on ja kuinka juuri aloin lukea lastenkirjaa japaniksi, alkoi kuulostaa mitättömältä näpertelyltä ja ajanhukalta. Lääkkeetön pärjäämiseni muuttui oivaksi tehopelloksi, joka nyt kynnetään verekseltään ja kylvetään talvea vasten, ja kevääksi odotetaan huippusato. Jos en tietäisi, ettei kela oikeasti vaadi tuollaista megalomaanista suunnitelmaa ja sen onnistumista, ahdistuisin pahemmin, mutta en voi olla ajattelematta, kuinka paljon joudun käyttämään energiaa pelkästään itseni ja parantumiseni suojelemiseen systeemiltä, ja miten se energia on koko ajan poissa itseltäni ja elämältäni.

Koko tämän kolmen vuoden ajan olen käyttänyt mielettömät määrät energiaa tilanteeni vakauttamiseen ja elämäni suojeluun, ja minä revin sitä tyhjästä. Joka ikinen laari tyhjäksi ja velaksi tulevalta. Syydin sitä epävakaan poikaystävän pinnalla pitämiseen kuin pohjattomaan kaivoon ja loputtomista mielialalääkekokeiluista selviämiseen. Kannatan todella lääkehoitoa, mutta vahingokseni kuulun siihen vähemmistöön, jolla sivuvaikutukset ja paradoksaaliset oireet lääkkeistä ovat suuremmat kuin hyöty ja siitä todella sain kärsiä. Ahdistuksen hoitoon ei edes paneuduttu, vaikka juuri se oli akuutein tilanne monta vuotta. Ja kun vihdoin koko energiasyöppö ihmissuhde on enää vain kuin taakse jäänyt painajainen ja olen saanut itseni tasapainoon, rauhaisa kevääni mitätöidään tuloksettomana makoiluna. Se on sitä hoitoa täällä Onnelassa. Minun on vain tiedettävä, että se on minun elämäni kevät, ja minä etenen, vaikka kuinka hiljaa.

Alan kaivata sukuni pariin Savoon. Kaikki muut asuvat niin lähellä toisiaan, viihtyvät yhdessä ja erikseen ja kasvattavat lapsiaan. Otan aikaa tulevaisuuteni miettimiseen. Mietin jotain järkevää ja inhimillistä.

Joutomaa

järvi ja leppä

Parantuminen on tyhjyyttä. Kun mustat verhot lopulta katoavat, valo paljastaakin aution ja harmaan tilan. Kuiva maa, tuhka laskeutuu rauhallisesti kinoksiksi.

Tietysti sitä kuvittelee, että sairaus on kuin valojen katkeaminen, pimeyden tulo, ja että elämä olisi vain poissa näkyvistä, kunnes valot syttyvät jälleen. Mutta sairaus ei ole vain pelkkä pimeys; se on pitkä ja kivulias matka halki kammottavan maan, jonka jälkeen ei ole enää siellä, mistä lähti.

Voin vain sanoa: eri paikassa.

kaukana

joutomaalla

siellä, missä ei vielä mikään kasva

ajanpalanen

Kerran yksi opiskelukaveri näytti ottamaansa valokuvaa toisesta opiskelukaverista. Tiesin heti, että he seurustelevat, vaikkei se ollut vielä julkista: kuva oli niin intiimi. Vain kesäinen kasvokuva, mutta sen katsominen tuntui tirkistelyltä. Minusta se tyttö ei ollut erityisen kaunis (sanokaa vain kateelliseksi), mutta hänet oli kuvattu niin kuin kauniit kuvataan. Kuvaaja näki hänet kauniina, ja se oli ensinäkemältä selvää. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta muistan sen yllättävän pettymyksen, joka jysähti mieleeni. Ja oliko siinä arkailua, siinä pojan ilmeessä, kun hän näytti kuvaa meille, mitä sanoisimme. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta minä lakkasin hymyilemästä aidosti, kun hän tervehti käytävällä: "Ugh.".

Minusta tuntui aina, että oli olemassa jokin muuri, joka erotti minut muista opiskelijoista. Ihmiset olivat hauskoja ja fiksuja, mutta minä en vain osannut olla heidän kanssaan. Yritin toki aina välillä, mutta olin lopultakin niin paljon poissa koulusta, että putosin siksikin joukosta. Se on tietysti hieman kummallista, koska muuten olen aika sosiaalinen, mutta eristyminen koulussa oli varmaankin alkanut jo lukiossa. En voinut laittaa sinne yhtään energiaa tai ajatusta silloin. Niin asiat vain olivat. Kesäinen valokuva oli kuva elämästä, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa.

Joka kuuseen kurkottaa, rakennustelineiden kautta kissanpäiville kapsahtaa

Loman jälkeen kotiin palatessa paljastui myös kotitalossa alkava julkisivuremontti, josta ei ollut mitään tietoa vielä ennen pääsiäistä. Tänään ne rakennustelineet kiipesivät jo ikkunan ohi korkeuksiin, ja heräsin paukutukseen. Toivottavasti parvekkeiden vaihtaminen ei edellytä sitä muovilla vuoraamista. Telineet ja niissä roikkuvat tolppa-api.. siis raksamiehet ovat ikkunani takana ainakin kesän yli. Takapihan remontti kestää lokakuuhun, mutta sinne minulla ei ole ikkunoita. Jotenkin tosi tyhmää tällainen talon laittaminen häkkiin. Tyhmällä tarkoitan ikävää ja harmillista ja sitten vielä jotakin, jonka ilmaisemiseen se tyhmä tarvitaan.

Kävin yliopiston kirjastossa matkalla salille, ja siellä oli ihmisiä. Sellaisia oikeita ihmisiä, joilla oli kasseja, ja kolmiulotteinen vartalo ja oikeaa tekemistä. Ja niitä oli paljon. Kymmeniä!
En ihan tiedä, mikä siinä oli niin hämmentävää, mutta oli. Tuleehan ihmisiä vastaan kaupoissa ja harrastuksissa ja matkoilla ja... mutta nämä olivat jotain, mistä minä olen pudonnut pois. Tottahan noistakin iso prosentti syö kulissin takana mielialalääkkeitä ja käy hoidossa, mutta voi pojat: noin paljon laukkuja ja koulukirjoja ja opiskelijaelämää. Melkein yökötti, mutta ei kuitenkaan. Enemmän olin utelias.

Olen saanut nyt hmm, toisen kerran suoraa ja "rakentavaa" palautetta siitä, että pitäisi lopettaa opiskeluista haihattelu ja nöyrtyä. Tällä iällä pitäisi olla jo jotain. Mutta minäpä en nöyrry. Ja olenhan minä jo jotain. Johan on vitun vinoutunut ja tylppä käsitys elämästä, että suoritapa putkessa tiettyyn ikään mennessä: koulu20v-työ30v-talo30v-auto30v-perhe30v-paska ura40v-eläke60v-kuolema75v. Hellanduudeli, mikä kehityksen huippu! Elämän täyttymys: myyntihommia ja auto, kyllä nyt kannatti syntyä ja vielä paree kuolla!

Ei se niin mene, että pitää olla terve ja onnistunut, jotta voisi kouluttautua korkeasti ja tehdä jotain mielekästä. Suoraan sanottuna saatte piestä ja vaikka ampua, mutta siitä, mitä minä teen elämälläni, en luovu. Väkipakolla joudutte estämään, koska minulla ei ole mitään pysyvää vikaa, jonka vuoksi en pystyisi opiskelemaan ja unelmiani tavoittelemaan. Ja koska pakkoon ette pysty, niin joudutte tyytymään vyön allen lyömiseen, että kunhan vähän huomauttelee, niin kyllä se ymmärtää itsekin vetää säkin päälle ja ripotella tuhkaa ja lusikoida paskaa, niin kuin kaikki kunnon ihmiset tekevät.

Haistakaa kunnon ihmiset paska. Valtion pitäisi antaa teille mitali kaikista kärsimyksistänne ja siitä, miten ootte silti kaikesta huolimatta käyneet töissä. Sitä mitalia voitte sitten kiillotella iltaisin ja katsella PALJON PAREMMAN IHMISEN peilikuvaa. Minä paskat nakkaan teidän loistohommasta, ja arvaan tasan tarkkaan, millainen köyhyys ja epäonnistumisen tunne siellä pinnan alla teilläkin piilottelee. Että voi vitsi, kun ei ole ollut kivaa, mutta on tässä mitenkuten selvitty ja sitten joku, jolla menee vielä huonommin, tavoittelee jotakin vielä suurempaa kuin mihin itse on tyytynyt. Jollain sitä pitää lyödä. Koska vilpittömästi ajatellen mikään masennus ei ole koskaan ollut niin määräävä seikka elämässä, että sen takia pitäisi tai edes kannattaisi luovuttaa. Eli nöyrtyä. Eli ymmärtää asioiden "oikea" tola.

Ihmisen suurin toive on olla hyödyksi. Se on paras kohta, mihin lyödä: oletkohan koskaan hyödyksi. Tuleekohan sinusta ikinä mitään. No voi voi. Ei tule. Ei tule ikinä yhtään mitään, yhyy. Pelkkä tukia imevä paskaloinen. Repikää siitä iloa. Tervetuloa listimään, tai ainakin yrittämään sitä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman meitä loisia.

Joopati joo. Kannustan kaikkia loisia viettämään työläisten kustannuksella sellaisen vapun, että sitä ei ole protestanttiset työmoralisoijat koskaan nähneet. Koko maailman loistariaatti, yhtykää! Nyt niinkö ranttaliksi. Verorahat ja avustukset haisemaan. Kaikki lekkeriksi, kyllä kolmen vuoden sairausloma on sellaista juhlaa, että sampanja virtaa ja sosiaalitoimi maksaa! Kylläpä harmittaisi olla joku tavallinen puurtaja. Mä niin nautin tästä paskanmausta!

Shirokute akai bara

Minulle on syntynyt uusi pieni veljentytär. Näinhän asia kiertyy minun oman napani ympärille näppärästi, mutta noinhan se sanotaan. Se on kuitenkin vanhimman veljeni esikoinen, sellaisen veljen, joka luuli olevansa yksinäinen vanhapoika lopun elämäänsä. No eipä ole enää. Nyt sillä on avovaimo ja tytär. Sekä koira (ja omistusasunto ja auto ja moottoripyörä ja lastenrattaat ja...)

Onhan tämä minullekin erityistä. Sillä tavalla, että olen pitkästä aikaa tolkuissani. En muista toisen veljeni tyttöjen ja nuorimman siskonpojan syntymien ajoilta juuri yhtään mitään. Tekstiviestit hädintuskin, joissa oli syntymäpainot ja -pituudet ilmoitettuna. Tälle vauvalle sen sijaan olen jaksanut neuloa jo etukäteen. Jos olisin jaksanut, olisin neulonut aikoinaan kaikille vauvoille; neulominen on ajatuksen laittamista pieniin silmukoihin ja sitten ajatuksista tulee pienet tossut. Tai myssy. Jotakin pientä, jonka vauva saa omakseen. Kaikilla vauvoilla pitää olla jotakin pientä ja omaa.

En oikein tiedä, miten noihin aukkoihin muistissa pitäisi suhtautua. Olen ikään kuin ollut hereillä elämässäni vain pätkittäin, ja voin vain toivoa, etten nukahda uudelleen. Kuka on elänyt silloin, kun en muista siitä mitään?

No onhan se toki kurjaa, mutta en osaa oikein surrakaan enää. Eikö se ole romanttista, jos on prinsessa Ruusunen, joka nukkuu kuola poskella satavuotista untaan ja herää vain silloin tällöin suutelemaan prins... siis sammakoita? Joutsenpoika sanoi, että prinssi tulee. Tähän uskomme.

Tightening Bell Jar, And Then

Kodissa on jo aika kodikasta. Hyvin paljon kodikkaampaa kuin entisessä asunnossa, jossa oli maalarinvalkoiset kylmät seinät ja harmaata pohjoisen taivaan valoa. Tänne paistaa lännestä ja etelästä.

Tein aika suuren siivouksen: ladoin neljä laatikollista kirjoja uuteen hyllyyn, järjestelin keittiön uudelleen, kastelin kukat, imuroin ja laitoin tavarat paikoilleen.

Paistoin tuoretta leipää. Ja kyllästyin siihen lähes heti. Maidossa on parasta ennen 15. päivä, mutta siitä tulee jo nyt pilkkuja teekuppiin. Siitä voisi paistaa lettuja, mutta en jaksa oikein välittää.

Kirjoitin tammikuun tankoja, mutta mielikuvitusmoottori ei lähtenyt käyntiin ja lopulta lapulla nökötti vain vajavainen haiku:

Hiljaisuus astuu
uuden vuoden kannoilla,
pyryn perässä.

Näinhän se on, ja siltä se on tuntunutkin, mutta se ei jatku mitenkään. Sanat ovat rampoina ryömineet pakoon.

Ripustin lasipalloni alkovin verhokiskoon, mutta aloin epäröidä ratkaisuani saman tien. no nyt ne on ihan tyhmästi... Aiemmin olen pitänyt niitä aina ikkunassa, mutta tässä asunnossa ikkunan valtaavat paperilaskoskaihdin ja ikkunan viherkasvit.

Samanlainen päättämättömyys vaivaa muutenkin. Kun otan askeleen yhteen suuntaan, alan heti tahtoa takaisin. En osaa päättää, tahdonko länteen vai itään, ja piirukin toiseen suuntaan on toisesta pois, jolloin pysähdyn kuin seinään. Periaatteessa hahmotan, että itäänhän minä tahdoin mennä, mutta kun on ryöminyt länteen päin niin pitkään, siitä on vaikea päästää irti.

Syksyn matalalennon vaikutukset alkavat tulla vastaan lomien jälkeen, enkä pysty niitä nyt korjaamaan. Olen aika vihainen ja pettynyt itseeni. Siitäkin huolimatta, että olen tehnyt vuoden aikana niin mittavia ponnistuksia, ettei niihin pysty kaikki terveetkään. Mutta näitä ponnistuksia en ole blogissa käsitellyt ollenkaan, koska tarvitsen eron jälkeisen yksityisyyteni ihan täysin ja minua kuvottaa ajatuskin, että mato kurkistelisi tulevaisuuteeni ja siihen liittyviin ajatuksiin ja tekoihin silloin kun huvittaa tai oikeammin: ollenkaan.

Minua väsyttä katsella taas, mitä masennus on saanut aikaan. Olen katsellut sitä samaa niin monesti, että kokemukseni väittää minulle, että tämä on taas merkki epäonnistumisesta - ei aaltoilusta, jota se todellisuudessa on.

Kuitenkin. Olen laittanut kodin hyvään kuntoon, järjestellyt huonekalut paikoilleen etanamaisen hitaasti, mutta vääjäämättömästi tavara kerrallaan (siihen on mennyt 8 kuukautta). Sisäinen kaaos on vähentynyt niin paljon, ettei se yllä enää ulkopuolelle. Minä en usko enää siihen, mitä mieleni minulle väittää. Olen pelannut syyttelypelini loppuun. Mieleni ei ole, se kyllä jatkaa, mutta minä päätän mieleni automaattikoneiston sijasta siitä, mihin suuntaan tästä lähtien mennään.

Oikeasti olen jo päättänyt, että kuljen itään. Mieleni tekee kuitenkin kaikkensa, että lähtisin länteen, tai vielä parempaa: en minnekään.

16. päivä

Wuhuu! Pääsen eroon turvottavasta lääkkeestä. Ja minun masennus on enää lievää. Nyt saakin sitten jännityksellä odottaa, mitä se sanoo lääkkeettömyydestä.

Lääkäri oli tänä päivänä ihan läsnä kaikinpuolin, ja sain kerrottua kaikki tarpeelliset asiat lihomisesta terapiaan. Eikä se enää suositellut minulle gallup-työtä. Sain jopa näytettyä sille huolipäiväkirjaan piirtämäni elämäni aikajanan n. 15-vuotiaasta tähän päivään, johon olin merkinnyt kaikki kammottavat ja murentavat tapahtumat (eikä niitä ollut ihan vähän) ja valotettua sitä, miksi olen oireillut niin pitkään ja nimenomaan opiskelussa. Olen pantannut tietoa lähipiirini itsemurhista ja väkivallasta, koska ei vain ole tuntunut siltä, että niitä (lääkäreitä) kiinnostaa pätkän vertaa mistä olosuhteista olen heidän hoitoonsa putkahtanut. Minulla menee muutenkin hyvin pitkä aika tottua vieraisiin ihmisiin ja automaattinen oletus, että opiskeluongelmat johtuvat tyhmyydestä tai "väärästä alanvalinnasta", ei ole lisännyt halua kertoa tai luottamusta sitäkään vähää.

Kaikenlaisten asioiden vältteleminen on ollut minulle tärkeä stressinpurkukanava, mutta vähitellen se söi kaiken. Olen saanut yläasteelta lähtien helpotusta siitä, että en ole mennyt kouluun tai olen pinnannut ja hoitanut sitten kouluasiani siinä sivussa hutaisten "sitten kun on parempi olo" tai "sitten kun taas jaksaa". Se toimi oikein mainiosti aina lukion loppuun asti, mutta oireilu vain paheni ja lopulta olin umpikujassa, kun välttäminen ei enää tuottanut mitään helpotusta, eikä masennuksesa tullut enää edes lyhyttä jaksoa, että olisi taas "jaksanut". Enkä missään vaiheessa edes tajunnut, ettei se ole normaalia.

Katselin lääkärin huoneen kelim-mattoa niin kuin aina ennenkin ja puhuin. Katse seurasi sinisiä kolmioita ja keltaisia viivoja punaisella pohjalla ja mietin niin kuin aina ennenkin, että maton kudontatavasta johtuvat epätarkkuudet geometriassa ovat hyvin häiritseviä. Kärjittäin olevat kolmiot näyttävät paksun yhdyskäytävän yhdistämiltä epämuotoisilta tiimalaseilta: ei kolmioita, eikä tiimalaseja, vaan sekasikiöitä. Onkohan matto haalistunut niin pitkässä käytössä ja pesuissa tummanpunaisesta hailakkaan marjapuuron väriin, ja keltaiset beigeksi, sininen savuiseksi?

Tammikuussa vaihtuu taas lääkäri.

Sylvia

Tänään paistoin herkullisen porsaankylkirivin ja veneperunoita ja lanttukuutioita uunissa. Oli mahtava ruoka. Veljen avokki ihmettelikin, että miten minulla on varaa syödä aina niin erikoisia herkkuja, kun heillä syödään ranskiksia ja kalapuikkoja. Mutta minä syönkin edullisia raaka-aineita, enkä ollenkaan eineksiä (vihannesriisi on varmaan "pahin" eines, jota käytän silloin tällöin). Jos ostan jotain kallista, sitä tarvitsee vain vähän tai sitten siitä riittää pitkäksi aikaa. Aina on varaa syödä hyvin. Ribsit maksoivat vähemmän kuin halvin jauheliha.

Huomenna teen hummusta ja pitaleipiä. Sekin on halpaa, kun ostaa kikherneet kuivatavarana, eikä valmiina purkissa. Laitan ne yöksi likoamaan, ja huomenna keittelen ne kypsiksi ja näytän niille sauvasekoitinta.

--

Olen jo joitakin viikkoja lukenut Sylvia Plathin päiväkirjaa joka ilta. Kirja kattaa päiväkirjamerkintöjä yli kymmeneltä vuodelta Plathin teini-iästä varhaiseen kuolemaan asti. On mielenkiintoista päästä toisen pään sisään aikaan kauan sitten. Olen kyttäillyt Plathin runokirjoja kirjastosta jo jonkin aikaa, mutta aina ne ovat lainassa. Tahtoisin tietää, mihin se alituinen ja ahdistavakin pakko kirjoittaa johti.

Tunnistan Sylvian masennuskuvaukset omakohtaisesti. Samoin aina toistuvat pohdiskelut siitä, että miksei lahjakkuus manifestoidu todellisuudessa. Plath miettii kirjoitus toisensa perään, miksei lupaus toteudu, miksei runoja tule, miksei saa aikaan. Ja niin kuin niin monet masentuneet ennen häntä, tulee siihen tulokseen, että vika on oman yrittämisen ja työn teon puutteessa. Ongelmasta ei silti koskaan saa millään logiikalla otetta. Syy, miksei onnistu, luiskahtaa aina vain kauemmas.

Plath päättää säännöllisen välein ryhdistäytyä silkalla tahdonvoimalla, mutta sanat eivät tule, ei niitä suunniteltuja satoja sivuja kirjoituksia, romaanikäsikirjoituksia, novelleja. Palkitut ja kiitetyt runot tulevat lyhyinä purskahduksina, pieninä hetkinä vallitsevan sairauden lomassa, eivätkä ne tunnu riittävän (hänelle itselleen). Romaanit eivät tulleet koskaan, vain yksi lyhyt omaelämänkerrallinen kuvaus (Lasikellon alla), joka loppuu kuin leikaten. Depressio puristi Sylvian hiljaiseksi ja vei sanat.

Tahdonvoimalla "ryhdistäytyminen" on kammottava asia. Sitä ei tiedä, ennen kuin ryhdistäytyy kerta toisensa jälkeen aina vain kaatuakseen uudestaan. Minun koko opiskeluaika on ollut ryhdistäytymistä, samalla kun se varsinainen ongelma on saanut kasvaa rauhassa suureksi ja lihavaksi ja imeä minut tyhjiin. Ja nyt surulla luen tuota mennyttä tarinaa, jossa Sylvia Plath kirjaa tuota epätoivoisen päättäväistä ryhdistäytymistään ja tahdonvoimaansa aina kuolinpäiväänsä asti.

Hoitoneuvottelu

Noin puolen vuoden vänkäämisen jälkeen sain ajettua läpi idean hoitoneuvottelusta, jossa yhdessä hoitavan lääkärini (YTHS) ja terapeutin (SKT) kanssa keskustelisimme masennuksen hoitoni etenemisestä ja kuntoutumisesta takaisin (päätoimisesti) opiskelemaan.

Kerrassaan hieno idea. Tai siis ymmärtääkseni kunnallisella puolella tällaiseen ihan velvoitetaan ja hoitosuunnitelma tehdään kaikille. Mutta ei YTHS:llä. Ei automaattisesti, eikä mielellään pyydönkään jälkeen.

Niinpä terapeuttini varasi itselleen sopivan ajan, ja määrättynä päivänä odotimme kiltisti ajoissa odotusaulassa, kunnes lääkärini tuli 15 minuuttia myöhässä, kätteli molemmat vetelästi ja istuutui kuuntelemaan.

Yritin kahteen, kolmeen otteeseen ottaa puheeksi lääkitystäni, mutta se ei onnistunut. Vastassa oli mykkä seinä, joka ei sanonut yhtään mitään. Huomiooni lihomisesta ja turvotuksesta lääkäri totesi, ettei pidä sitä todennäköisenä. Olen siis turvonnut tyhjästä ja omaa syöpöttelyäni, vaikka painonnousu on alkanut aiheuttaa jo syömisoireita eli en uskalla syödä enää oikein mitään ja mieleni tekee vähentää siitäkin vähästä aina vain lisää. Painonnousuun ei ole vaikuttanut millään lailla myöskään se, että olen liikkunut säännöllisesti jo yli puoli vuotta, palannut harrastuksiini ja edistynyt. Mikäli lääkeasioista ei voi puhua terapeuttini läsnäollessa, siitä olisi voinut mainita, eikä tuhlata vähästä ajasta yli puolta kiertelyyn ja hiljaa istumiseen.

Sitä, etten tarvitse enää unilääkkeitä ja rauhoittavia, ja etten ole tarvinnut niitä yhdeksään kuukauteen, ei kommentoitu millään lailla. Sen sijaan syksyistä takapakkia opinnoissa tarkasteltiin kuin merkkiä aivojeni lopullisesta tuhoutumisesta. Tunsin itseni aika hylkiöksi, että olen epäonnistunut toipumisessani siten, ettei se ole ollut jatkuvan nousujohteista, vaan minulle on tullut vastoin kaikkien odotuksia masennusjakso, jolloin en voinut jatkaa kurssejani. No nyt kun se on ohi, niin joudun selittelemään sitä vielä jälkikäteen, vaikka parempien ja huonompien jaksojen vaihtelu ja aaltoilu kuuluu taudinkuvaan ja varsinkin paranemisprosessiin. Sen sijaan viime kevään loistavat tulokset unohdettiin aivan täysin.

Sitten yritin kysellä kuntoutumisestani, että kuinka se oikein etenee eli mitä kannattaa tehdä opintojen kanssa. Siihen sain vastaukseksi arvion, että lääkärille on tullut sellainen tunne, että minä tarvitsisin enemmän ohjausta ja turvaa kuin mitä heillä on mahdollista tarjota, koska YTHS hoitaa "enemmän omatoimisia ihmisiä". En näe miten muuten olisin voinut olla vieläkin omatoimisempi paitsi parantumalla yksinäni. Olen yksin ja itsekseni kaivanut kaikki KELA:n tarjoamat mahdollisuudet opintojen tukemisesta kuntoutustuella korkoavustusten hakemiseen. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt itselleni sivuaineopinnot uuteen kaupunkiin ja yksin ja itsekseni niitä hoitanut. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt kaiken rauhani turvaamisesta eron jälkeen muuttoon ja hakemuksiin, ja silti vaan omatoimisuudessa muka puuttuu. Samoin olen vointini rajoissa valvonut omaa hoitoa, lääkitystä ja yrittänyt perätä oikeuksiani. Tämä kaikki on turhaa, koska en nyt vaan osannut pitää suutani kiinni ja tyytyä siihen häthätäiseen "hoitoon" (=reseptinuusimisautomaatti + ilmaiseksi tarjottu kopioitu lista terapeuteista lähialueella), jota YTHS "omatoimisemmille" tarjoaa.

Eli tuloksena ei suinkaan ollut keskustelua mistään "etenemisestä" tai mistään muustakaan, eikä todellakaan mitään hoitosuunnitelmaa, joka on ilmeisesti vain niitä tosi hulluja varten. Terapeuttini oli sentään ja onneksi hyvin nohevana sanomassa asiaansa väliin ja kehumassa minun edistymistä, jota ei nyt kerta kaikkiaan voi millään ilveellä kiistääkään. Terapeutti tuki minun tulevaisuudensuunnitelmia ja piti niitä hyvinä ja realistisina. Koko tapaamisesta jäi vain vaikutelma, että lääkäri ei ollut siihen millään tavalla valmistautunut, eikä siksi pystynyt keskustelemaan yhtään mistään. Rivien välistä paistoi sellainen haluttomuus ottaa kantaa, ohjata ja keskustella, etten minä pystynyt millään keinolla pääsemään siitä läpi.

Seuraavalla viikolla keskusteltiin tästä keskustelusta vielä terapeutin kanssa. Olimme molemmat tulleet samaan tulokseen: koko käynti oli yhtä tyhjän kanssa.

Toipilasselonteko, joka putkahti päästä, kun yritin kirjoittaa vain tavallisesta päivästä

Päivä on kulunut arkisia asioita hoitaessa. Kirjastoa, uusi bussikortti, ruokaa kaappiin, pyykinpesua...

Välillä mietin, miten ruma olenkaan, ja miten tyhmiä sähköposteja kirjoitan. Iloisia mietteitä. Edes minun huikaisevan kuuluisa huumorintaju ei pure aina masennusajatuksiin. Tuntuu, että lyön korville kaikkia, jotka yrittävät lähestyä. Saatan aloittaa hyvällä mielellä, mutta kirjoitan lopulta aika heikosti peiteltyä sappea.

Minun lääkityksen alasajamista aletaan harkitsemaan. Tai ainakin terapeutin mielestä sitä voisi ajatella, ja itsekin olen vähän työlääntynyt nykyisiin sivuvaikutuksiin: turvotusta ja lihomista (kamalia asioita näinkin turhamaiselle olennolle). Olo on kuitenkin aika vakaa muuten, ja lääkkeeseen voi palata, jos olo meneekin huonompaan. Minua naurattaa nykyään, itketä taas ei, ahdistusoireita on normaalin vähän, kiinnostukseni asioihin on palannut ja lievää masennusta ei ole syytä lääkitä.

Keskittymiskyky ja muisti (ja sitäkautta opiskelukyky) palaavat viimeisenä ja siinä menee pitkään. Ehkä on syytä odottaa sitä hoitoneuvottelua (jonka itse olen ajanut läpi, vaikkei terapeuttia, eikä lääkäriä sen tekeminen juurikaan kiinnosta).

Olen aika epäluuloinen, mitä tulee kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta teen tunnollisesti tehtäväni ja ajatustyöni siitä huolimatta. Terapeutin mielestä olen tehnyt tulosta tasaisesti, mutta minusta ei tunnu siltä. Olon paranemisesta ei voi kiittää lääkitystä, koska aloitin sen jo viime syksynä ja tulosten pitäisi näkyä jo neljässä viikossa, viimeistään parissa kuukaudessa; kuitenkin tähän pisteeseen pääsy on kestänyt sen vuoden.

Väsyttää.

Masennustoipilaan toimelias torstaipäivä

Nukuin painajaisia nähden kello puoli kahteen iltapäivällä.

Painajaisessa seurustelin taas eksän kanssa ja kävimme katsomassa opiskelijaperheasuntoja, joista uusimmat olivat pieniä sieviä taloja kauniilla puistomaisella asutusalueella (kiitos tästä Matti Vanhanen). Talot olivat kalustettuja alusta loppuun ja niissä oli kaikki valmiina astioista lemmikkieläimiin. Kurkistelin lintuhäkkiin huolestuneena, onko niillä ruokaakaan, kun edelliset asukkaat olivat muuttaneet pois. Niiden häkissä oli roskia ja kahvikeksejä kasoissa, kai ne niillä toimeen tulivat. Hyörin ja suunnittelin samalla tuntien, että jokin oli pahasti vinossa. Mietin, kuinka sieltä pääsee kouluun, sillä asutusalue sijaitsi 20 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Kaupunkin muistutti Jyväskylää olematta kuitenkaan se. Uni oli idyllissään vinksahtanut painajainen ja heräsin kylmässä hiessä.

Pihalla on harmaata ja sataa tihuuttaa kylmää kurjaa vettä. Haluni lähteä harjoituksiin polkemaan lopahti alkuunsa. Sen sijaan kaivoin puolukkasankon jääkaapista ja siivosin marjoja katsellen samalla salaista mieliohjelmaani, Eduskunnan kyselytuntia. Puolukoiden jälkeen pakkasin lattialla kypsyneet omenat vapautuneeseen sankoon ja kannoin ne talouskellariin. Pehmenneistä omenoista keittelen varmaankin illalla, tai huomenna, vielä hilloa. Kai se on pakko sitten myös paistaa lettuja. Valitettavasti.

Huomaatteko, kuinka olen siirtynyt masennuspotilaasta -toipilaaksi? Juu-u. Se onkin ihan uusinta uutta. Olo on alkanut olla viimeisen puolen vuoden aikana sen verran vakaa, että voidaan puhua jo hitaasta paranemisesta.

Eipä tosin hotsita yhtään parantua, kun putoan sitten ihan tyhjän päälle. Eihän minulla ole vielä ammattiakaan, koulu on kesken ja sairauden takia opintotuki on käytetty melkein loppuun ilman tuloksia. En varmasti pysty käymään töissä yhtäaikaa opintojen kanssa, saati sitten vielä ihan täysipäiväisesti opiskelemaankaan. Millä minä sitten elän? Sitä varten varaankin Kelasta ajan, että voin vähän suunnitella. Nyt olen vielä sairas, mutta en ole sairas ikuisesti, enkä tahdo syrjäytyä.

Oho, en ajatellut noista ajatuksista tilittää, mutta antaa nyt mennä. Mielessä ne ovat kuitenkin pyörineet.

Relax, take it easy

Tapoin kärpäsen. Se oli sille ihan oikein. Mitäs pörräsi.

Näytin sille vähän myrkkyä, ja sen kuolinsurina lattialla oli musiikkia korvilleni.

--

Olen ollut kauhean tuhma, enkä ole tehnyt rentoutumisharjoituksiani valehtelematta kolmeen viikkoon. En ole edes unohtanut niitä, mutta valtava vastenmielisyys herää heti, kun ajattelenkin niiden tekemistä.

Ajattelin jo, että väärennän niitä ison liudan lomakkeeseen, ennen kuin menen taas terapiaan, mutta sitten ajattelin, että olen minä ennenkin huijannut asiat parhain päin ja missäs pisteessä minä nyt olen näillä mainioilla keinoilla. Sikapitkällä sairauslomalla.. Hah!

Pöh. Enhän minä siellä sitä varten käy, että saisin miellyttää terapeuttia, vaan sitä varten, että perkele toipuisin ja oppisin itsestäni jotain. Joten kerään luuni ja menen pamauttamaan sinne suoraan kaikki vetelehtimiset ja inhon tunteet.

Rauhoittumisjuttujen jälkeen käsitelläänkin sitten lähipiirin itsemurhat (4 kpl) ja menetykset (miljoona kpl) ja epävakaat itsemurhaiset poikaystävät (2 kpl). Oh joy! Tästä tuleekin oikea muistojen kesä... Kaipa se jossain näkyy, että on yhteensä 9 vuotta rääkätty parisuhteissa. Se on yli kolmasosa koko elämästäni.

Uhhuh. Ja kaiken aikaa olen varmastikin kuvitellut, että olen itse syyllinen siihen, miten minua kohdellaan. Jos minä olisin itseni ystävä, kitkisin moiset harhaluulot juurineen irti ja pyöräyttäisin rinnuksista vessanpöntön kautta ne omahyväiset sekopäiset idiootit, jotka ovat minua heitelleet sängystä alas ja nitistäneet henkisesti.

Oho, taidankin alkaa itseni ystäväksi.

Alkovin hämärästä harmaaseen päivään

Nukuin hurmaavat 13 tuntia, vaikka heräilin muutaman tunnin välein mitä ihmeellisimmistä unista.

Oli maailmansota, ja talutin suvun lapsia paikallisen ostoskeskuksen väestönsuojaan, jossa meidän piti sitten elää useita kuukausia.

Pian olinkin naamioitunut vampyyri, joka nyrkkipyykkäsi lakanoita samaisen väestönsuojan kellarissa. Toinen tiedetty vampyyri alkoi kysellä tekemisiäni, ja jouduin selittämään, etten tunne pelkoa, koska sodassa sain kivestä päähäni ja tunnekeskukseni vaurioitui. Amygdala oli nimittäin vahingoittunut niin, etten tuntenut enää pelkoa. Vampyyri ei uskonut ja päätti hyökätä, joten jouduin irvimään omat hampaani esiin ja terästäytymään vastaiskuun. Revin sen toisen kappaleiksi. Vampyyrimieheni tuli paikalle, ja peittelimme jäljet ja raahasimme ruumiin läheiseen metsään. Kuollut vampyyri olikin naiseksi tekeytynyt mies - ihmekös se oli niin vahva. Ehdin pohdiskella transvestiitti-vampyrismin saloja vain hetken, kun uni taas muuttui.

Olin kummallisessa oppikoulussa ja kirjoitin taululle lauseita. Minua ei ujostuttanut moinen esiintyminen ollenkaan, ja ehdotin aina uudestaan, että voin tulla kirjoittamaan vielä lisääkin. Kun kirjoitin nopeasti, käsiala oli luokattoman huonoa. Opettajanainen laati tehtävän, jossa Brittein saarten kartta oli jaettu pienen pieniin koordinaattipisteisiin (väli taisi olla 1 mm), joista piti laskemalla selvittää näiden pisteiden yleinen kaava. Kaava muuttuikin monimutkaisemmaksi kesken laskemisen, ja jouduin aloittamaan alusta. Se oli muotoa

y=531*(670x + P(x,y))
y=0

ja juuri, kun tiesin, kuinka se lasketaan, uni vaihtui jälleen.

Nyt seurasin japanilaisen piirretyn nuorta pariskuntaa, jossa he olivat hankkineet itselleen netistä lonkeropornoa, mutta joka katseltaessa muuttuikin oikeaksi ja tunkeutui todellisuuteen. Pian mustekalojen toukkia oli kaikkialla ja pariskunta joutui pelastautumaan pilvenpiirtäjäasuintalon ikkunan kautta välitasanteelle, jolloin tarina muuttuikin salapoliisikertomukseksi, kun tarinaan astui mukaan yksityisetsivä.

Mutta uni palasikin vampyyreihin, ja aloin selvittää, minne vampyyriveljeni oli kadonnut jälkeä jättämättä.

Ehkäpä siksi koko loppupäivän oli enemmän tai vähemmän epätodellinen olo, ja katselin iltapäivän sateita ikkunasta ja luin kirjoja. Halusin lähteä juoksemaan, mutta en voinut, koska lauantain lenkin jälkeen polveni on ollut jälleen kipeä (joku oli taas tyhmä ja juoksi silloin edelleen, vaikka siihen koski). En tiedä, milloin minulla olisi varaa pronaatiotuettuihin lenkkikenkiin. Sitä ennen on vain juostava varovaisemmin - loistava ohje, jota en tunnu noudattavan takapakeista huolimatta.

Väsyttääkin taas, ja ihan ilman lääkkeitä. Uuteen, mukavaan sänkyyn onkin ihana kiivetä ja kaivautua peittoihin. Aion nytkin nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Kai silläkin on tarkoituksensa, varsinkin kun kaksi viimeistä vuotta on mennyt öitä tuskaillessa. Onni on ilmeisesti sittenkin löytänyt minut. Se on nimittäin sitä, että saa nukkua rauhassa.

Tänään

on sellainen päivä, että huomiset väsyttävät.

Minulla on paljon hyviä kirjoja kesäloman alkuun. Jaksan nykyään nimittäin jo lukea.

Mutta menneisyys ja tulevaisuus painavat molemmat nilkkani mutaan.

Olen nukkunut paljon. Kaivaudun sänkyyn kuin pesään. Näen painajaisia, mutta nukun silti. Lenkin jälkeenkin nukahdan hikiset vaatteet päällä, ennen kuin jaksan mennä suihkuun. Kevät on ollut niin raskas, että tarvitsen ylimäärin unta.

Syön joka päivä hedelmän. Ne eivät vanhene, koska valitsen ja ostan vain yhden kerrallaan.

Siivosin. Ostin mansikoita.

Olen väsynyt.

Lauloi niitä näitä

Terapiassa tehtiin eilen pitkä ajatusharjoitus. Piti etsiä minuuden pysyvää osaa, sitä ns. Tarkkailijaa. Tarkkailijahan on minulle tuttu hahmo, se on aina läsnä ja minä tunnen sen läsnäolon jatkuvasti. Mutta kun piti yrittää miettiä yhteyttä minuun vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten, sitä ei vain ollut. Lapsuuden minä on ainoa, joka on nykyisen minän kanssa yhtä, kaikki muu siltä väliltä on irrallaan ja säpäleinä.

Minä tiedän tapahtumat ja yhteydet tähän pisteeseen, mutta minä en tunne niitä.

--

Tänään taas oli lääkärin vuoro. Kuntoutustukea jatketaan vuoden loppuun, en joudu pelkäämään putoamista vähään aikaan. Nyt kaikki on varmaan toisin, kun en vain roiku elämässä kiinni, vaan myös elän ja teen töitä paranemiseni eteen.

Toisaalta minua väsyttää olla masennuksen mannekiini. Olen kuitenkin valinnut julkisen sairastamisen hiljaisuuden sijaan. En voi sietää mykkyyttä, piilottelua ja maton alle lakaisua. Masennus on kuin taikapiiri, jonka sisälle eivät ulkopuoliset pääse. Hämärissä mielenterveystoimistoissa jaetaan salaista tietoa kulttiin vihkiytyneille. Kukaan ei saa tietää, miltä tuntuu, kun putoaa mustaan limaiseen kaivoon ja elämä on yhtä äänetöntä kirkumista ammottavin suin ja silmin.

Kukaan ei muutenkaan saa tietää mitään. On vain iloiset teatterikulissit ja nauravia kasvoja ja hauskoja kutsuja, ei suinkaan pimeyttä, metsissä mätäneviä ruumiita ja ajatuksia köysistä, muovipusseista ja pään lyömisestä patteriin. Hetkittäin tämä makaaberi näytelmä käväisee kulissin edessä, silloinkin vain säädyllisesti valkoisessa arkussa, yhä vain hiljaisuuden saattelemana.

Kaikki ovat yhdessä yksin.

Se on rumaa. Ja se on turhaa. Masennus ei määrittele ihmistä, se vain kuvaa oireita. Medikalisaatiota pilkataan omahyväisesti. Tällaiset ihmiset haluavat pitää aitansa pystyssä ja lokerot (oi ei, ei sairauden lokerot, vaan paljon vanhemmat mystiset lokerot) niillä paikoilla, joille ne on ammoin asetettu.

Onhan se kurjaa, jos ihminen diagnosoidaan sairastavaksi sen sijaan, että hän vain olisi muuten huono tai vielä parempaa: hullu. Nämä vanhat määreethän toki jättävät ihmisen elämään enemmän liikkumavaraa ja mielikuvitukselle tilaa lentää.

Toivon hartaasti, että ko. ihmiset lentäisivät mielikuvituksineen päin ikkunaa. Me näytämme - minä ja minun vialliset aivoni - tietä.

Näkymätön

Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.

Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.

Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.

Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.

Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.

Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.

Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.

On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.

Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.

kylmempiä virtoja, aurinkolampareita

Stressin (muutto, kevättentit) mukana ahdistusoireita on palannut. Lievinä, mutta pelkään niitä silti.

Äänet kuuluvat taas niin kauhean kovina: luennoitsijan kirkuva ääni, opiskelijoiden kuiskeet kohisevat korvissa, pienet rapinat muuttuvat kivenjärkäleiden murinaksi. Menen välillä vessaan rauhoittumaan, ja jatkan istumista.

Onneksi kotona on sentään hiljaista. Harmi, etten pidä hämärästä - se jotenkin sopisi hiljaisuuden kanssa yhteen. Sen sijaan olemme kolmistaan, minä ja valo ja hiljaisuus.

Nyt voin opetella ahdistuksen rauhoituskeinoja ihan niin kuin todellisuudessa. En vain millään viitsisi, samperi kellä tässä on aikaa, kun on kiireitäkin. Ilman kiireitä ja stressiä ei vain taida tätänykyä ahdistaa.

Siis kauheeta, kun minä näin kirjoittelen epätäydellisestä elämästäni nettiin. Voi kauheeta.

Ajatuksia:

Täytyisi opetella maalaamaan akvarelleilla, jotta voisi kuvata päivänvaloa.


Tahtoisin tehdä kotijuustoa.


Minkähän takia pidän idyllisistä pikku asioista?


Minulla on liikaa paperia.

Ai niin, itkin, kun katsoin Englantilaisen potilaan viikonloppuna.

Sitten huomasin seuraavana päivänä, että se johtuikin vain siitä, että olin unohtanut ottaa masennuslääkkeeni. :D

Pölytiistai

Kevät on hirmu ihana.

Tuntuu aivan friikiltä nauttia esimerkiksi ilman sävystä ja pyörteilevästä kaupunkipölystä, mutta niin vain on. Kaikki on niin ihanan väristä, vaikkei mikään ole vielä oikein minkään väristä (ja ajoin pyörällä niin paksuun saveen, että se upposi siihen ja se piti raahata kengät kurassa siitä irti).

Yhtä friikkiä on spontaanit itsemurha-ajatukset, joita tulee ehkä yksi, kaksi per viikko. Ai kappas, linja-autoissa on neljä takarengasta... minä tapan itseni. En todellakaan tiedä, mistä ne pulpahtavat. Kun en ole itsemurhainen tai edes epätoivoinen, ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Ihan kuin päässä olisi joku neuroniluuppi, johon mikä tahansa impulssi saattaa hukkua ja tulostaa ulos "minä tapan itseni".

Onkohan kaikilla ohjelmoitu itsetuhonappi?

Noo, hieman sairaista aivoistani huolimatta olen käynyt nyt ahkerasti koulussa ja fysiologian välitentin tuloksetkin tulivat: läpi meni, vaikkei millään ihan huippupisteillä. En ihan ehtinyt lukea kahdessa päivässä koko koealuetta (300 sivua suhteellisen isosta kirjasta), mutta nyt kun selvisin kuitenkin, niin toiseen välitenttiin luen sentään kunnolla.

Täytyy varmaan soittaa äitille. Huolestuttaa koko ajan, että toimiikohan tämä minun pää ja onkohan minusta mihinkään enää ja läpimennyt tenttikään ei lohduta, kun en saanut kiitettävää... eli tartteis vähän kannustusta.

26.

synttäripynttäriä pukkaasukkaa

uuden iän kokoomalista:

+ 10 kiloa
+ 1 kpl terapia
+ 1 kpl uusi harrastus - grafiikka
+ n+1 kpl paljon uusia ystäviä ja tuttuja Blogistaniassa
+ x kpl Blogistanin ystävien tihkuminen IRL:ään
+ 5+y kpl vanhojen ystävien paluu
+ opinnot alkavat edetä
+ 1 kpl ihka eka työhaastattelu
+ 1 kpl tulevaisuus
+ 1 kpl saappaat
+ 3 kpl sukkahousuja

- 1 kpl huono ihmissuhde
- 4 kpl huonoja mielialalääkkeitä
- 3 kpl huonoja unilääkkeitä
- 1 kpl idiootti psykiatri
- 100x vähemmän ahdistusta, itkuisuutta ja valvomista
- 50% lakanoita

Tänä vuonna ollaan siis kuitenkin voiton puolella.

-PRÖ-TÖÖT!

Toinen ei-ehkä-niin-ylläri

Välillä täytyy tietysti myös tapahtua jotain hyvääkin, ja Johdatus lääketieteelliseen tekniikkaan -kurssin tenttitulokset tulivat:

kirkkaasti läpi ja sain kurssista nelosen. :)

Se kertoo parantumisesta! En ole puoleentoista vuoteen pystynyt tekemään oikein mitään opiskeluun liittyvää, en ole voinut keskittyä, en ole muistanut kovin hyvin, mutta nyt minun aivoni alkavat taas toimia. Se on ihanaa!

Olen huomannut muutoksen mielialassa jo jokin aika sitten, ja olen pystynyt lukemaan ja keskittymään suurin piirtein ahdistumatta, mutta tämä on ilmiselvä todiste siitä.

Olen iloinen.

Minä paranen.