Toipilasselonteko, joka putkahti päästä, kun yritin kirjoittaa vain tavallisesta päivästä

Päivä on kulunut arkisia asioita hoitaessa. Kirjastoa, uusi bussikortti, ruokaa kaappiin, pyykinpesua...

Välillä mietin, miten ruma olenkaan, ja miten tyhmiä sähköposteja kirjoitan. Iloisia mietteitä. Edes minun huikaisevan kuuluisa huumorintaju ei pure aina masennusajatuksiin. Tuntuu, että lyön korville kaikkia, jotka yrittävät lähestyä. Saatan aloittaa hyvällä mielellä, mutta kirjoitan lopulta aika heikosti peiteltyä sappea.

Minun lääkityksen alasajamista aletaan harkitsemaan. Tai ainakin terapeutin mielestä sitä voisi ajatella, ja itsekin olen vähän työlääntynyt nykyisiin sivuvaikutuksiin: turvotusta ja lihomista (kamalia asioita näinkin turhamaiselle olennolle). Olo on kuitenkin aika vakaa muuten, ja lääkkeeseen voi palata, jos olo meneekin huonompaan. Minua naurattaa nykyään, itketä taas ei, ahdistusoireita on normaalin vähän, kiinnostukseni asioihin on palannut ja lievää masennusta ei ole syytä lääkitä.

Keskittymiskyky ja muisti (ja sitäkautta opiskelukyky) palaavat viimeisenä ja siinä menee pitkään. Ehkä on syytä odottaa sitä hoitoneuvottelua (jonka itse olen ajanut läpi, vaikkei terapeuttia, eikä lääkäriä sen tekeminen juurikaan kiinnosta).

Olen aika epäluuloinen, mitä tulee kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta teen tunnollisesti tehtäväni ja ajatustyöni siitä huolimatta. Terapeutin mielestä olen tehnyt tulosta tasaisesti, mutta minusta ei tunnu siltä. Olon paranemisesta ei voi kiittää lääkitystä, koska aloitin sen jo viime syksynä ja tulosten pitäisi näkyä jo neljässä viikossa, viimeistään parissa kuukaudessa; kuitenkin tähän pisteeseen pääsy on kestänyt sen vuoden.

Väsyttää.