Suuria paljastuksia

Epämiellyttävä asia

väri: musta
koko: noin tennispallon kokoinen
muoto: pyöreähkö, piikikäs
voima: hyvin voimakas, murskaava
vauhti: se on paikoillaan, liikkuu salamannopeasti kun ei katso
pinta: jääkylmä


Epämiellyttävän asian epämiellyttävä johdannainen

väri: kirkkaan violetti
koko: pöytäliinan kokoinen
muoto: lippu
voima: se on voimaton
vauhti: se on paikoillaan, tai lepattaa välillä
pinta: silkki

Tuollaisia ne ovat, ja ihan sama vaikka sellaisina pysyisivätkin.

nöh nöh

Eilen (keskiviikkona) päätin olla ahkera ja tehdä terapiatehtäväni - viime tingassa, kuten aina, mutta saan silti paneutumisestani kehuja (aivan kuten koulussakin, nyt täytyy olla tarkkana, koska tässä voi taas olla joku välttämiskäyttäytyminen kyseessä). Heti, kun aukaisin vihkoni, huomasin, minne olin oikein laittanut seuraavan käyntiajan muistiin (koska ei ole vielä tämän vuoden kalenteria), ja eiköpähän se kaikesta muistelemisesta ( se on varmaan ens viikolla...) huolimatta ollut jo perjantaina. Siihen loppui hienot suunnitelmat, että äiti lähtisi viemään lauantaina ja jäisi yöksi ja vaikka mitä. Itsekseen sitä on nyt vain hypättävä heti aamulla junaan, että ehdin Suomen käyttäytymistieteelliseen tutkimuslaitokseen (Oy) suorittamaan tehtävääni tutkittavana masennusmarsuna.

Siis kun nyt on ensimmäistä kertaa Suomessa käytössä alan (hyväksymis- ja omistautumisterapia) tieteellisesti laadittu tehtäväkirja (25€), jota minä - tutkimusmarsu - käytän omatoimisesti terapian ohella. Osaan nyt jo hieman hahmottaa mielen luomia ajatusloukkuja, jotka tutkitusti syntyvät siitä, että aivojen konkreettiseen ongelmanratkaisuun luodut päättely- ja yhdistelymenetelmät eivät toimi itse softapuolen ongelmissa ollenkaan, vaan päinvastoin pahentavat ahdistuskierrettä.

--

auts, mutta piti jo pakata.

ja täyttää ja tulostaa iso nivaska almujenanelulomakkeita, jotka on kai saatava kulkemaan eteenpän huomenna heti

Hoitoneuvottelu

Noin puolen vuoden vänkäämisen jälkeen sain ajettua läpi idean hoitoneuvottelusta, jossa yhdessä hoitavan lääkärini (YTHS) ja terapeutin (SKT) kanssa keskustelisimme masennuksen hoitoni etenemisestä ja kuntoutumisesta takaisin (päätoimisesti) opiskelemaan.

Kerrassaan hieno idea. Tai siis ymmärtääkseni kunnallisella puolella tällaiseen ihan velvoitetaan ja hoitosuunnitelma tehdään kaikille. Mutta ei YTHS:llä. Ei automaattisesti, eikä mielellään pyydönkään jälkeen.

Niinpä terapeuttini varasi itselleen sopivan ajan, ja määrättynä päivänä odotimme kiltisti ajoissa odotusaulassa, kunnes lääkärini tuli 15 minuuttia myöhässä, kätteli molemmat vetelästi ja istuutui kuuntelemaan.

Yritin kahteen, kolmeen otteeseen ottaa puheeksi lääkitystäni, mutta se ei onnistunut. Vastassa oli mykkä seinä, joka ei sanonut yhtään mitään. Huomiooni lihomisesta ja turvotuksesta lääkäri totesi, ettei pidä sitä todennäköisenä. Olen siis turvonnut tyhjästä ja omaa syöpöttelyäni, vaikka painonnousu on alkanut aiheuttaa jo syömisoireita eli en uskalla syödä enää oikein mitään ja mieleni tekee vähentää siitäkin vähästä aina vain lisää. Painonnousuun ei ole vaikuttanut millään lailla myöskään se, että olen liikkunut säännöllisesti jo yli puoli vuotta, palannut harrastuksiini ja edistynyt. Mikäli lääkeasioista ei voi puhua terapeuttini läsnäollessa, siitä olisi voinut mainita, eikä tuhlata vähästä ajasta yli puolta kiertelyyn ja hiljaa istumiseen.

Sitä, etten tarvitse enää unilääkkeitä ja rauhoittavia, ja etten ole tarvinnut niitä yhdeksään kuukauteen, ei kommentoitu millään lailla. Sen sijaan syksyistä takapakkia opinnoissa tarkasteltiin kuin merkkiä aivojeni lopullisesta tuhoutumisesta. Tunsin itseni aika hylkiöksi, että olen epäonnistunut toipumisessani siten, ettei se ole ollut jatkuvan nousujohteista, vaan minulle on tullut vastoin kaikkien odotuksia masennusjakso, jolloin en voinut jatkaa kurssejani. No nyt kun se on ohi, niin joudun selittelemään sitä vielä jälkikäteen, vaikka parempien ja huonompien jaksojen vaihtelu ja aaltoilu kuuluu taudinkuvaan ja varsinkin paranemisprosessiin. Sen sijaan viime kevään loistavat tulokset unohdettiin aivan täysin.

Sitten yritin kysellä kuntoutumisestani, että kuinka se oikein etenee eli mitä kannattaa tehdä opintojen kanssa. Siihen sain vastaukseksi arvion, että lääkärille on tullut sellainen tunne, että minä tarvitsisin enemmän ohjausta ja turvaa kuin mitä heillä on mahdollista tarjota, koska YTHS hoitaa "enemmän omatoimisia ihmisiä". En näe miten muuten olisin voinut olla vieläkin omatoimisempi paitsi parantumalla yksinäni. Olen yksin ja itsekseni kaivanut kaikki KELA:n tarjoamat mahdollisuudet opintojen tukemisesta kuntoutustuella korkoavustusten hakemiseen. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt itselleni sivuaineopinnot uuteen kaupunkiin ja yksin ja itsekseni niitä hoitanut. Olen yksin ja itsekseni järjestänyt kaiken rauhani turvaamisesta eron jälkeen muuttoon ja hakemuksiin, ja silti vaan omatoimisuudessa muka puuttuu. Samoin olen vointini rajoissa valvonut omaa hoitoa, lääkitystä ja yrittänyt perätä oikeuksiani. Tämä kaikki on turhaa, koska en nyt vaan osannut pitää suutani kiinni ja tyytyä siihen häthätäiseen "hoitoon" (=reseptinuusimisautomaatti + ilmaiseksi tarjottu kopioitu lista terapeuteista lähialueella), jota YTHS "omatoimisemmille" tarjoaa.

Eli tuloksena ei suinkaan ollut keskustelua mistään "etenemisestä" tai mistään muustakaan, eikä todellakaan mitään hoitosuunnitelmaa, joka on ilmeisesti vain niitä tosi hulluja varten. Terapeuttini oli sentään ja onneksi hyvin nohevana sanomassa asiaansa väliin ja kehumassa minun edistymistä, jota ei nyt kerta kaikkiaan voi millään ilveellä kiistääkään. Terapeutti tuki minun tulevaisuudensuunnitelmia ja piti niitä hyvinä ja realistisina. Koko tapaamisesta jäi vain vaikutelma, että lääkäri ei ollut siihen millään tavalla valmistautunut, eikä siksi pystynyt keskustelemaan yhtään mistään. Rivien välistä paistoi sellainen haluttomuus ottaa kantaa, ohjata ja keskustella, etten minä pystynyt millään keinolla pääsemään siitä läpi.

Seuraavalla viikolla keskusteltiin tästä keskustelusta vielä terapeutin kanssa. Olimme molemmat tulleet samaan tulokseen: koko käynti oli yhtä tyhjän kanssa.

Toipilasselonteko, joka putkahti päästä, kun yritin kirjoittaa vain tavallisesta päivästä

Päivä on kulunut arkisia asioita hoitaessa. Kirjastoa, uusi bussikortti, ruokaa kaappiin, pyykinpesua...

Välillä mietin, miten ruma olenkaan, ja miten tyhmiä sähköposteja kirjoitan. Iloisia mietteitä. Edes minun huikaisevan kuuluisa huumorintaju ei pure aina masennusajatuksiin. Tuntuu, että lyön korville kaikkia, jotka yrittävät lähestyä. Saatan aloittaa hyvällä mielellä, mutta kirjoitan lopulta aika heikosti peiteltyä sappea.

Minun lääkityksen alasajamista aletaan harkitsemaan. Tai ainakin terapeutin mielestä sitä voisi ajatella, ja itsekin olen vähän työlääntynyt nykyisiin sivuvaikutuksiin: turvotusta ja lihomista (kamalia asioita näinkin turhamaiselle olennolle). Olo on kuitenkin aika vakaa muuten, ja lääkkeeseen voi palata, jos olo meneekin huonompaan. Minua naurattaa nykyään, itketä taas ei, ahdistusoireita on normaalin vähän, kiinnostukseni asioihin on palannut ja lievää masennusta ei ole syytä lääkitä.

Keskittymiskyky ja muisti (ja sitäkautta opiskelukyky) palaavat viimeisenä ja siinä menee pitkään. Ehkä on syytä odottaa sitä hoitoneuvottelua (jonka itse olen ajanut läpi, vaikkei terapeuttia, eikä lääkäriä sen tekeminen juurikaan kiinnosta).

Olen aika epäluuloinen, mitä tulee kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta teen tunnollisesti tehtäväni ja ajatustyöni siitä huolimatta. Terapeutin mielestä olen tehnyt tulosta tasaisesti, mutta minusta ei tunnu siltä. Olon paranemisesta ei voi kiittää lääkitystä, koska aloitin sen jo viime syksynä ja tulosten pitäisi näkyä jo neljässä viikossa, viimeistään parissa kuukaudessa; kuitenkin tähän pisteeseen pääsy on kestänyt sen vuoden.

Väsyttää.

Mutta tiistaita ei vielä ajatella

Terapeuttini teki minulle inhottavan harjoituksen: laittoi kaksi tuolia vastakkain, minä menin toiselle ja toisessa se sanoi elämäni virheen istuvan.

Liian lähellä. Tuon tuolin pitäisi olla hyvin hyvin kaukana.

"Kerro nyt tälle henkilölle se, minkä haluat sanoa. Hän on pyytämässä sinulta anteeksi ja sinun täytyy kertoa, mitä annat anteeksi."

Minä olen sanonut, että anteeksi en anna. En ikinä. Niitä tekoja.

En suostunut puhumaan tyhjälle tuolille. Sanoin, että minä en enää halua sanoa mitään tuolle henkilölle. Kaikki on sanottu, ja loppu on turhaa. Minun yksityiset ajatukseni ovat nyt yksityisiä ja tuolta henkilöltä suljettuja. Mikään, mikä on minun sisällä, ei ole enää hänen, eikä tule olemaan. Olen antanut jo tarpeeksi, liian paljon ja jos vielä antaisin yhdenkin sanan tuolle ahneelle oliolle, en koskaan saisi mitään itselleni. Minä olen minun, ja minua en jaa.

Niinpä tuoli vietiin pois, eikä se henkilö ollut enää kuulolla. Sitten sain sanoa, mitä tahdon asiasta, mutta asiat menivät jo sekaisin, puuroutuivat, eikä sille ollut alkua eikä loppua. Alan unohtaa, eikä ajatus pysy enää koherenttina. En muista enää asioita, paitsi joskus öisin. Saan pitkästä aikaa kauhukohtauksia menneistä. Puristan ilmaa ulos keuhkoista, kunnes kuuluu pihinää ja pihinän jälkeen vain kimeää ilman kiristymistä ja yhä vain kouristun äänettömään kirkumiseen.

Pelkään hieman. Pelkään tummia, hukuttavia vesiä. Vaikka näinhän se paraneminen etenee: aalloissa. Minä en huku, minä kellun.

--

Niin kova kontrasti uniini: niissä on värejä ja pehmeitä kankaita, ja minulla oli tytär. Pienen pieni, mutta terveen pullea vauva, jolla oli kullanpunertavat kiharat. Minä syötin lasta huolella, imetin, ja minulla oli avarakaulainen samettipuku. Mieheni oli tumma ritari, sotilas, ja minä olin tehnyt voimakkaan naisen kanssa sopimuksen. Sain pitää lapseni, mutta miestäni en. Olimmehan me yhdessä toki, mutta miehen mieli oli voimakkaan naisen oma, ja minulla oli vain lapsi.

Ja millainen lapsi - niin kaunis, pehmoinen pieni tyttö. (Arvasin, että minä ja tuo lapsi voitamme voimakkaan noidan.)

Elämä tuntuu niin tyhjältä tuollaisten unien jälkeen.

Relax, take it easy

Tapoin kärpäsen. Se oli sille ihan oikein. Mitäs pörräsi.

Näytin sille vähän myrkkyä, ja sen kuolinsurina lattialla oli musiikkia korvilleni.

--

Olen ollut kauhean tuhma, enkä ole tehnyt rentoutumisharjoituksiani valehtelematta kolmeen viikkoon. En ole edes unohtanut niitä, mutta valtava vastenmielisyys herää heti, kun ajattelenkin niiden tekemistä.

Ajattelin jo, että väärennän niitä ison liudan lomakkeeseen, ennen kuin menen taas terapiaan, mutta sitten ajattelin, että olen minä ennenkin huijannut asiat parhain päin ja missäs pisteessä minä nyt olen näillä mainioilla keinoilla. Sikapitkällä sairauslomalla.. Hah!

Pöh. Enhän minä siellä sitä varten käy, että saisin miellyttää terapeuttia, vaan sitä varten, että perkele toipuisin ja oppisin itsestäni jotain. Joten kerään luuni ja menen pamauttamaan sinne suoraan kaikki vetelehtimiset ja inhon tunteet.

Rauhoittumisjuttujen jälkeen käsitelläänkin sitten lähipiirin itsemurhat (4 kpl) ja menetykset (miljoona kpl) ja epävakaat itsemurhaiset poikaystävät (2 kpl). Oh joy! Tästä tuleekin oikea muistojen kesä... Kaipa se jossain näkyy, että on yhteensä 9 vuotta rääkätty parisuhteissa. Se on yli kolmasosa koko elämästäni.

Uhhuh. Ja kaiken aikaa olen varmastikin kuvitellut, että olen itse syyllinen siihen, miten minua kohdellaan. Jos minä olisin itseni ystävä, kitkisin moiset harhaluulot juurineen irti ja pyöräyttäisin rinnuksista vessanpöntön kautta ne omahyväiset sekopäiset idiootit, jotka ovat minua heitelleet sängystä alas ja nitistäneet henkisesti.

Oho, taidankin alkaa itseni ystäväksi.

Lauloi niitä näitä

Terapiassa tehtiin eilen pitkä ajatusharjoitus. Piti etsiä minuuden pysyvää osaa, sitä ns. Tarkkailijaa. Tarkkailijahan on minulle tuttu hahmo, se on aina läsnä ja minä tunnen sen läsnäolon jatkuvasti. Mutta kun piti yrittää miettiä yhteyttä minuun vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten, sitä ei vain ollut. Lapsuuden minä on ainoa, joka on nykyisen minän kanssa yhtä, kaikki muu siltä väliltä on irrallaan ja säpäleinä.

Minä tiedän tapahtumat ja yhteydet tähän pisteeseen, mutta minä en tunne niitä.

--

Tänään taas oli lääkärin vuoro. Kuntoutustukea jatketaan vuoden loppuun, en joudu pelkäämään putoamista vähään aikaan. Nyt kaikki on varmaan toisin, kun en vain roiku elämässä kiinni, vaan myös elän ja teen töitä paranemiseni eteen.

Toisaalta minua väsyttää olla masennuksen mannekiini. Olen kuitenkin valinnut julkisen sairastamisen hiljaisuuden sijaan. En voi sietää mykkyyttä, piilottelua ja maton alle lakaisua. Masennus on kuin taikapiiri, jonka sisälle eivät ulkopuoliset pääse. Hämärissä mielenterveystoimistoissa jaetaan salaista tietoa kulttiin vihkiytyneille. Kukaan ei saa tietää, miltä tuntuu, kun putoaa mustaan limaiseen kaivoon ja elämä on yhtä äänetöntä kirkumista ammottavin suin ja silmin.

Kukaan ei muutenkaan saa tietää mitään. On vain iloiset teatterikulissit ja nauravia kasvoja ja hauskoja kutsuja, ei suinkaan pimeyttä, metsissä mätäneviä ruumiita ja ajatuksia köysistä, muovipusseista ja pään lyömisestä patteriin. Hetkittäin tämä makaaberi näytelmä käväisee kulissin edessä, silloinkin vain säädyllisesti valkoisessa arkussa, yhä vain hiljaisuuden saattelemana.

Kaikki ovat yhdessä yksin.

Se on rumaa. Ja se on turhaa. Masennus ei määrittele ihmistä, se vain kuvaa oireita. Medikalisaatiota pilkataan omahyväisesti. Tällaiset ihmiset haluavat pitää aitansa pystyssä ja lokerot (oi ei, ei sairauden lokerot, vaan paljon vanhemmat mystiset lokerot) niillä paikoilla, joille ne on ammoin asetettu.

Onhan se kurjaa, jos ihminen diagnosoidaan sairastavaksi sen sijaan, että hän vain olisi muuten huono tai vielä parempaa: hullu. Nämä vanhat määreethän toki jättävät ihmisen elämään enemmän liikkumavaraa ja mielikuvitukselle tilaa lentää.

Toivon hartaasti, että ko. ihmiset lentäisivät mielikuvituksineen päin ikkunaa. Me näytämme - minä ja minun vialliset aivoni - tietä.

Näkymätön

Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.

Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.

Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.

Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.

Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.

Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.

Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.

On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.

Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.

Pyhän maan ollessa kuiva

Täytin huolipäiväkirjaa (kognitiivinen metodi sekin). 5 minuuttia ei riittänyt alkuunsakaan, mutta ei sitä pidä sen kauempaa kirjoittaa.

On silti mukava parantua. Saan aivoni vielä uudelleen käyttöön ja ehkä joku aamu herään ja mieleni on kirkas kuin joskus ennen.

Haaveilen oikeastaan samanlaisesta heräämisestä kuin minulla oli 11-vuotiaana, kun tajusin, kuinka yhtäkkiä ymmärrän ja muistan - aina vain lisää ja niin helposti. Se oli kuin olisin katsonut aurinkoon, täyttynyt valolla ja silmuni olisivat auenneet.

Käytännössähän se oli vain kognitiivinen kehitysaskel, joka vain sattui olemaan hyvin selkeä, mutta voihan sitä aina toivoa, että saisin sellaisen uudelleen.

Tällä kertaa vain en ole surkea räpyskäinen taimi, vaan lehdetön ja kuiva puu. Saan silmuja, ensin yhden ja sitten toisen ja lopulta leväytän lehvästön laajalle ja kurotan vahvoja oksiani.

Ehkä kerään myös oksalle yhden variksen vaakkumaan. Jos satakielet ovat jo loppuneet.