lauantai 10. toukokuuta 2008

Näkymätön

Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.

Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.

Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.

Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.

Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.

Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.

Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.

On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.

Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.

9 kommenttia:

  1. Monin osin kuulostaa todella tutulta. Toivon sinulle voimia ja rohkeutta tulla näkyväksi. Minulla on samantyyppinen matka edessä. En jaksaisi enää olla henkisesti kynnysmatto, vaikka päälle päin olen kova kuin kivi ja kestän mitä tahansa.

    VastaaPoista
  2. Tämä kosketti sydäntäni.

    Voimia sinulle. Voimia ja rohkeutta.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi5/10/2008

    Hmm.. Jotenkin särähtää korvaan tuo kommentti "onnellisesti kasvanut". Mitähän se edes tarkoittaa? Joku jolla läksyt on joka päivä tarkistettu, on voinut tuntea suunnatonta painetta onnistumisen suhteen yms.

    Minä taas uskon, että erilaisissa olosuhteissa kasvaneet voivat kuitenkin ymmärtää elämää samallalailla. Vastoinkäymiset ovat ehkä olleet erilaisia, mutta on turha luulla, että kukaan pystyisi elämään ilman niitä. Helposti sitä tulee ajateltua, että muilla on ollut paljon helpompi elämä kuin itsellä.

    Tästä kuitenkin erottaisin esim. paljon väkivaltaa tai hyväksikäyttöä lapsena kokeneet. He voivat sanoa, että sellaiset, jotka eivät ole sitä kokeneet, eivät voi ymmärtää. Tai jos on esim. menettänyt vanhemman.

    Koskettava tarina ja toivotan voimia sinulle.

    VastaaPoista
  4. Voih :( kaunis teksti. Täyttä aitoutta. Kiitos siitä.

    *hali*

    VastaaPoista
  5. Anonyymi,

    tulkitset sanat "onnellisesti kasvanut" selvästikin omalla tavallasi. Minullehan onnellisesti kasvanut ei tarkoita vain ulkoisia seikkoja, kuten läksyjen tarkistusta ja hampaiden pesua. Ne olivat esimerkkejä minun näkymättömyydestä, eivät onnettomuudesta.

    Eihän se ole onnellista kasvamista, jos aina tuntee riittämättömyyttä ja paineita koulusta tai mistä hyvänsä. Eikä sekään ole onnellista kasvamista, jos aina on kivaa ja helppoa. Se on onnellista, kun on iälleen ja itselleen sopivat haasteet ja rajoitukset ja kannustus - ei elämää suurempia suruja tai jos onkin, niin ei ole niiden kanssa yksin.

    Jokaisen kokemukset ovat omia, eikä niitä voi vertailla. Minulla todella oli lapsena taakkoja - todellisia tai lapsenmielessäni kuviteltuja - sama se, ja niitä kantaen minä kasvoin. Ei tässä maailmassa tarvitse kärsimyksillä kilpailla.

    --

    Elegia,

    eikös niistä kaikista kauneimmista kidutetuista haltioista tullut niitä kaikista karmeimpia ja julmimpia örkkejä? Mitä parempi haltia, niin sitä mustaakin mustempi siitä tuli, kun se vihdoin saatiin muuttumaan pahaksi.

    Celia,

    et arvaa miten mun äiti minua taas säälii (ja saa syyllisyyskohtauksen), kun käy tätä lukemassa. Mutta ei auta, pitäähän ne lapsen surutkin joskus aukaista. :)

    Muusikotar,

    kiitos sinulle lukemisesta.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi5/10/2008

    No vanha anonillikin hiljentyi: voi jospa kaikki aikaisemmin kärsitty tuleekin joskus takaisin hyvänä--korkojen kera.

    VastaaPoista
  7. Voi elämä, kun olisikin niin... :)

    En tosin tiedä, mitä niillä mahtavilla koroilla sitten tekisi.

    nimimerkillä "hautaan asti ootellut" :D

    VastaaPoista
  8. Hitsi. Tämä on hienoa tavaraa. Tässä on voimaa.

    Ja tajusin että minun äitini olisi voinut kirjoittaa tuollaisen tekstin. Paljon on samoja juttuja kuin hänellä, paljon.

    Siksi kai minä en ole koskaan suostunut olemaan näkymätön. Kun kerran olen katsonut sitä vierestä.

    Hmm, saatoin tajuta perheestäni jotain. Kiitos. Pidä itsesi pörheänä!

    VastaaPoista
  9. Voi ilves-Annikki, olipa kauniisti kirjoitettua asiaa.

    VastaaPoista