Joutomaa

järvi ja leppä

Parantuminen on tyhjyyttä. Kun mustat verhot lopulta katoavat, valo paljastaakin aution ja harmaan tilan. Kuiva maa, tuhka laskeutuu rauhallisesti kinoksiksi.

Tietysti sitä kuvittelee, että sairaus on kuin valojen katkeaminen, pimeyden tulo, ja että elämä olisi vain poissa näkyvistä, kunnes valot syttyvät jälleen. Mutta sairaus ei ole vain pelkkä pimeys; se on pitkä ja kivulias matka halki kammottavan maan, jonka jälkeen ei ole enää siellä, mistä lähti.

Voin vain sanoa: eri paikassa.

kaukana

joutomaalla

siellä, missä ei vielä mikään kasva

tukkuhinnalla lihaa, ah mikä päivä

Hii, kyllä se nyt alkaisi siltä näyttää, että ylenmääräinen turvotus ja lihavuus katoaa vähitellen lääkkeen lopettamisen jälkeen. Samoin unirytmi on palannut normaalimmaksi, vähemmänkin unta riittää kuin kellonympäri, enkä ole enää niin väsynyt.

Viikonloppuna huomasin, etteivät sormet enää olleet paksut ja vetiset nakit, vaan ihan sellaiset minunlaiset sormet. Kämmenselkäkään ei ole enää mikään pulska pullankupera. Kuntosalilla taas huomasin, että kertynyt neste on alkanut kadota muualtakin ja iho on valkoisen ja vetisen sijaan normaali ja hieman läpikuultava rinnuksista. Vatsa ei paisuile kuin pullataikina, ja kylkikaari on palannut näkyviin. Hupaa!

Minä en yleensä oikein diggaile tatuoinneista, mutta nyt näin salilla sellaiset ihan hauskat. Tyypillä oli toisessa kyynärpäässä punainen tähti (semmonen erittäin symmetrinen viisisakarainen, läpimitaltaan jotain 7 cm, ja vain ääriviivat) ja toisessa kyynärvarressa kaksi mustaa raitaa käden ympäri. Sellainen selkeä geometria oli mielenkiintoisen näköistä. Jospa se on töissä sirkuksessa.

Kaupasta oli loppunut runebergintortut ja se hieman oli surullista, mutta olihan siellä sika-nautajauhelihaa miltei tukkuhinnalla 4€/kilo, joten siihen oli tyydyttävä. Ylihuomenna teen kiinalaista lihapullakeittoa, ja loput jauhelihasta pakastan.

Toipilasselonteko, joka putkahti päästä, kun yritin kirjoittaa vain tavallisesta päivästä

Päivä on kulunut arkisia asioita hoitaessa. Kirjastoa, uusi bussikortti, ruokaa kaappiin, pyykinpesua...

Välillä mietin, miten ruma olenkaan, ja miten tyhmiä sähköposteja kirjoitan. Iloisia mietteitä. Edes minun huikaisevan kuuluisa huumorintaju ei pure aina masennusajatuksiin. Tuntuu, että lyön korville kaikkia, jotka yrittävät lähestyä. Saatan aloittaa hyvällä mielellä, mutta kirjoitan lopulta aika heikosti peiteltyä sappea.

Minun lääkityksen alasajamista aletaan harkitsemaan. Tai ainakin terapeutin mielestä sitä voisi ajatella, ja itsekin olen vähän työlääntynyt nykyisiin sivuvaikutuksiin: turvotusta ja lihomista (kamalia asioita näinkin turhamaiselle olennolle). Olo on kuitenkin aika vakaa muuten, ja lääkkeeseen voi palata, jos olo meneekin huonompaan. Minua naurattaa nykyään, itketä taas ei, ahdistusoireita on normaalin vähän, kiinnostukseni asioihin on palannut ja lievää masennusta ei ole syytä lääkitä.

Keskittymiskyky ja muisti (ja sitäkautta opiskelukyky) palaavat viimeisenä ja siinä menee pitkään. Ehkä on syytä odottaa sitä hoitoneuvottelua (jonka itse olen ajanut läpi, vaikkei terapeuttia, eikä lääkäriä sen tekeminen juurikaan kiinnosta).

Olen aika epäluuloinen, mitä tulee kognitiiviseen psykoterapiaan, mutta teen tunnollisesti tehtäväni ja ajatustyöni siitä huolimatta. Terapeutin mielestä olen tehnyt tulosta tasaisesti, mutta minusta ei tunnu siltä. Olon paranemisesta ei voi kiittää lääkitystä, koska aloitin sen jo viime syksynä ja tulosten pitäisi näkyä jo neljässä viikossa, viimeistään parissa kuukaudessa; kuitenkin tähän pisteeseen pääsy on kestänyt sen vuoden.

Väsyttää.

Masennustoipilaan toimelias torstaipäivä

Nukuin painajaisia nähden kello puoli kahteen iltapäivällä.

Painajaisessa seurustelin taas eksän kanssa ja kävimme katsomassa opiskelijaperheasuntoja, joista uusimmat olivat pieniä sieviä taloja kauniilla puistomaisella asutusalueella (kiitos tästä Matti Vanhanen). Talot olivat kalustettuja alusta loppuun ja niissä oli kaikki valmiina astioista lemmikkieläimiin. Kurkistelin lintuhäkkiin huolestuneena, onko niillä ruokaakaan, kun edelliset asukkaat olivat muuttaneet pois. Niiden häkissä oli roskia ja kahvikeksejä kasoissa, kai ne niillä toimeen tulivat. Hyörin ja suunnittelin samalla tuntien, että jokin oli pahasti vinossa. Mietin, kuinka sieltä pääsee kouluun, sillä asutusalue sijaitsi 20 minuutin metromatkan päässä keskustasta. Kaupunkin muistutti Jyväskylää olematta kuitenkaan se. Uni oli idyllissään vinksahtanut painajainen ja heräsin kylmässä hiessä.

Pihalla on harmaata ja sataa tihuuttaa kylmää kurjaa vettä. Haluni lähteä harjoituksiin polkemaan lopahti alkuunsa. Sen sijaan kaivoin puolukkasankon jääkaapista ja siivosin marjoja katsellen samalla salaista mieliohjelmaani, Eduskunnan kyselytuntia. Puolukoiden jälkeen pakkasin lattialla kypsyneet omenat vapautuneeseen sankoon ja kannoin ne talouskellariin. Pehmenneistä omenoista keittelen varmaankin illalla, tai huomenna, vielä hilloa. Kai se on pakko sitten myös paistaa lettuja. Valitettavasti.

Huomaatteko, kuinka olen siirtynyt masennuspotilaasta -toipilaaksi? Juu-u. Se onkin ihan uusinta uutta. Olo on alkanut olla viimeisen puolen vuoden aikana sen verran vakaa, että voidaan puhua jo hitaasta paranemisesta.

Eipä tosin hotsita yhtään parantua, kun putoan sitten ihan tyhjän päälle. Eihän minulla ole vielä ammattiakaan, koulu on kesken ja sairauden takia opintotuki on käytetty melkein loppuun ilman tuloksia. En varmasti pysty käymään töissä yhtäaikaa opintojen kanssa, saati sitten vielä ihan täysipäiväisesti opiskelemaankaan. Millä minä sitten elän? Sitä varten varaankin Kelasta ajan, että voin vähän suunnitella. Nyt olen vielä sairas, mutta en ole sairas ikuisesti, enkä tahdo syrjäytyä.

Oho, en ajatellut noista ajatuksista tilittää, mutta antaa nyt mennä. Mielessä ne ovat kuitenkin pyörineet.

pieni maanantai

Unessa Kuolema istui lammen rannalla ja tarjoili pääkallokuvioisia omenoita mustasta puustaan virnistellen. Otin yhden, mutta kadotin sen hetkistä myöhemmin.

Heräsin yhdeltä, ja nukuin vielä parin tunnin päiväunetkin iltapäivästä niin, etten ehtinyt harjoituksiin kuudeksi. Mutta sain hyviä uutisia. Työtä vaativia uutisia, mutta hyviä yhtäkaikki.

Hallitsen jonkin verran paremmin satunnaisia yöahdistuksia. Hengittäminen auttaa, vaikka rauhoittuminen onkin vaikeaa.

Olen melkein innostunut ajattelemisesta. Tietämisestä ja tutkimisesta ja työnteosta. Olen ollut niin supussa niin hirveän pitkään, että on kummallista kiinnostua mistään. Noo, jospa se menee pian ohi - tuollaiset kummalliset kiinnostuksen puuskat. :P

Muutoksen huomaa esimerkiksi jo tavastani kirjoittaa: kappaleet alkavat teonsanoilla: heräsin, hallitsen, olen.

Taidan toteuttaa seuraavat teonsanat: tanssin, hypin, teen kuperkeikan, laulan, lasken, uurastan sekä paistan lettuja.

kuistilta

Olen pessyt mattoni painepesurilla, ja voisin varmaankin poimia vielä mustikoita mökin takaa pakkaseen. Iän mukana alan ymmärtää säilönnän päälle..

Kuu on iltaisin matalalla ja näyttää valtavalta vaniljapallolta, toisinaan tulenkarvaiselta sirpiltä. Joutsenten hopeinen soitto kaikuu järvellä. Aallot lyövät kummallisesti rannasta selälle päin.

Minun kuopat ovat aina vain matalampia, ja kestävät vähemmän aikaa. Tämä kesä on ollut monin tavoin heräämisten aikaa ja tunnen toipumista. Se tihkuu solujen läpi aina vain syvemmälle, jokaisella henkäyksellä tätä makeaa ilmaa.

Salaisuuden kala hiljainen väreilee pinnan alla että pitikin katsoa pikkukakkosta. ...sen voi verkolla pyydystää, ja vähäsen ymmärtää elämää...

Luen Tuulen viemää, ja torkun kissan kanssa. Kuistilla voin keinua ja katsella lumpeita. Elämä on taas niin hyvää, etten voi kuin pudistella päätäni, kun mietin, miksi ihmeessä kärsin vapaaehtoisesti nämä pari vuotta. Yritin tasata ja tasata elämää, vaikka se tasaantui heti, kun päästin irti hirttoköydestä.

Nauru on palannut ja siskot ovat mukavia.

Niin mukava kuin tässä kuistilla onkin istua ja bloggailla, on tädeillä kuitenkin velvollisuutensa, ja lapset on ruokittava. Muurikkapannussa paellaa tänään.

Alkovin hämärästä harmaaseen päivään

Nukuin hurmaavat 13 tuntia, vaikka heräilin muutaman tunnin välein mitä ihmeellisimmistä unista.

Oli maailmansota, ja talutin suvun lapsia paikallisen ostoskeskuksen väestönsuojaan, jossa meidän piti sitten elää useita kuukausia.

Pian olinkin naamioitunut vampyyri, joka nyrkkipyykkäsi lakanoita samaisen väestönsuojan kellarissa. Toinen tiedetty vampyyri alkoi kysellä tekemisiäni, ja jouduin selittämään, etten tunne pelkoa, koska sodassa sain kivestä päähäni ja tunnekeskukseni vaurioitui. Amygdala oli nimittäin vahingoittunut niin, etten tuntenut enää pelkoa. Vampyyri ei uskonut ja päätti hyökätä, joten jouduin irvimään omat hampaani esiin ja terästäytymään vastaiskuun. Revin sen toisen kappaleiksi. Vampyyrimieheni tuli paikalle, ja peittelimme jäljet ja raahasimme ruumiin läheiseen metsään. Kuollut vampyyri olikin naiseksi tekeytynyt mies - ihmekös se oli niin vahva. Ehdin pohdiskella transvestiitti-vampyrismin saloja vain hetken, kun uni taas muuttui.

Olin kummallisessa oppikoulussa ja kirjoitin taululle lauseita. Minua ei ujostuttanut moinen esiintyminen ollenkaan, ja ehdotin aina uudestaan, että voin tulla kirjoittamaan vielä lisääkin. Kun kirjoitin nopeasti, käsiala oli luokattoman huonoa. Opettajanainen laati tehtävän, jossa Brittein saarten kartta oli jaettu pienen pieniin koordinaattipisteisiin (väli taisi olla 1 mm), joista piti laskemalla selvittää näiden pisteiden yleinen kaava. Kaava muuttuikin monimutkaisemmaksi kesken laskemisen, ja jouduin aloittamaan alusta. Se oli muotoa

y=531*(670x + P(x,y))
y=0

ja juuri, kun tiesin, kuinka se lasketaan, uni vaihtui jälleen.

Nyt seurasin japanilaisen piirretyn nuorta pariskuntaa, jossa he olivat hankkineet itselleen netistä lonkeropornoa, mutta joka katseltaessa muuttuikin oikeaksi ja tunkeutui todellisuuteen. Pian mustekalojen toukkia oli kaikkialla ja pariskunta joutui pelastautumaan pilvenpiirtäjäasuintalon ikkunan kautta välitasanteelle, jolloin tarina muuttuikin salapoliisikertomukseksi, kun tarinaan astui mukaan yksityisetsivä.

Mutta uni palasikin vampyyreihin, ja aloin selvittää, minne vampyyriveljeni oli kadonnut jälkeä jättämättä.

Ehkäpä siksi koko loppupäivän oli enemmän tai vähemmän epätodellinen olo, ja katselin iltapäivän sateita ikkunasta ja luin kirjoja. Halusin lähteä juoksemaan, mutta en voinut, koska lauantain lenkin jälkeen polveni on ollut jälleen kipeä (joku oli taas tyhmä ja juoksi silloin edelleen, vaikka siihen koski). En tiedä, milloin minulla olisi varaa pronaatiotuettuihin lenkkikenkiin. Sitä ennen on vain juostava varovaisemmin - loistava ohje, jota en tunnu noudattavan takapakeista huolimatta.

Väsyttääkin taas, ja ihan ilman lääkkeitä. Uuteen, mukavaan sänkyyn onkin ihana kiivetä ja kaivautua peittoihin. Aion nytkin nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Kai silläkin on tarkoituksensa, varsinkin kun kaksi viimeistä vuotta on mennyt öitä tuskaillessa. Onni on ilmeisesti sittenkin löytänyt minut. Se on nimittäin sitä, että saa nukkua rauhassa.

Näkymätön

Kun olin pieni, äidillä ja isällä oli jatkuvasti huolia: aina oli pulaa rahasta, isommat sisarukset siirtyivät hyvin nopeasti murrosikään ja sitten talo olikin täynnä teini-ikäisten tyttöjen riekkumista, ja me pikkutytöt pyörimme jaloissa kuunnellen riitelyä ja siskojen outoja juttuja hiuslakkapulloista ja pillun koosta.

Ratkaisin olemassaoloni siinä ilmapiirissä olemalla näkymätön. Kukaan ei huomannut minua moneen vuoteen. Lakkasin pyytämästä jopa uusia vaatteita, koska ajattelin senkin säästävän rahaa, joten kuljin rääsyissä ala-asteen lopun. Kukaan ei myöskään vahtinut pesinkö hampaani ja kampasinko tukkani ja olinko ajoissa koulussa, joten automaattisesti en pessyt hampaita, en kammannut pitkää takkuista tukkaani ja olin aina myöhässä koulusta. Enkä tehnyt läksyjäkään. Ei sitäkään kukaan valvonut.

Murrosikäisenä muutuin näkymättömän lisäksi poissaolevaksi ja luuhasin kesät kavereilla ja uimarannoilla ja torilla syömässä jäätelöä. Kotoa muutin jo 18-vuotiaana, koska ei kotiin enää mahtunut ja se oli tyhjentynyt jo muutenkin. Tuntui typerältä luuhata siellä poikakaverin kanssa, enkä voinut muuttaa enää takaisinkaan, vaikka avoliitto oli kammottava järkytys: eksä huusi minulle lähes joka päivä, kaatoi sängyn, tunkeutui väkisin huoneeseen, jonka oven taakse olin mennyt piiloon. Mutta kotiin en palannut, koska olin näkymätön ja menin muka aina vaan eteenpäin.

Siinä meni monta vuotta. Lopulta lakkasin kuuntelemasta huutamista, en antanut koskea itseeni millään tasolla ja erosin. Hetken aikaa olin vapaa, melkeinpä näkyvä ja tyytyväinen olooni.

Mutta näkymättömyys on seurannut minua aina vain. Seuraavassakin seurustelusuhteessa muutuin hyvin nopeasti näkymättömäksi. Minulle ei ollut tilaa, joten lakkasin näkymästä. Menin piiloihin itkemään. Yritin olla vaatimatta yhtään mitään, mutta masennusoireilleni en mahtanut enää yhtään mitään. Mikään ei niihin auttanut nopeasti, olin kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin kirkua, jos minun lähelle tultiin. Samoihin aikoihin alkoi taas uudenkin avopuolison huutaminen, mikä oli aivan yhtä kamalaa kuin huutaminen ennenkin. Avopuoliso purki minuun omaa ahdistustaan ja oli jos mahdollista vieläkin tasapainottomampi kuin ensimmäinen. Mitä näkymättömämmäksi muutuin, sitä pahemmaksi asiat muuttuivat. Lakkasin olemasta ihminen.

Voi kun olisi ollut joku syy, miksi minulle huudettiin. Jos olisin todella tehnyt jotain väärää: häipynyt tai valehdellut tai sotkenut tai rikkonut tai pettänyt tai edes jotakin. Jättänyt edes maidon pöydälle.. mutta kun ei. En tehnyt mitään ja silti sitä huutoa riitti. Mutta muiden pimeydet eivät kuulu minulle. Ahdistustaan ne minulle huusivat. Ahdistustaan ja pahaa oloaan ja mitä ikänään.

Nyt minun tarvitsisi muuttua näkyväksi. On ehkä vaikea uskoa, millainen hiiri olen kotona, kun olen niin vahva ja voimakas. Mutta minun vahvuus on sellaista pajun sitkeää vahvuutta, ei leijonan räjähtävää voimaa. Se on kasvanut sillä, että olen ollut hiljaa ja ottanut kantaakseni sellaisen kuorman, ettei kukaan onnellisesti kasvanut voi käsittää.

On tullut aika perätä omia oikeuksia. Minun omaa tilaani. Sen näkymättömyyden, jonka kehitin lapsena, on aika loppua. Se on niin räikeässä ristiriidassa minun energian ja tahdonvoiman kanssa, että on ihme, kun en ole aiemmin edes huomannut sen olemassaoloa. Isä sanoi 11 vuotta sitten, että minä olen sellainen, joka tekeytyy tarpeettomaksi (merkityksessä: vailla tarpeita) ja sellaiseksi, josta ei ole huolta, enkä minä ollut ollenkaan samaa mieltä. Nykyään olen kuitenkin samaa mieltä. Juuri sellainen minä olen: hiiren nahkaan ahtautunut ilves, johon koskee olla vyötettynä niin tiukasti.

Pahinta siinä on se, että olen itse itseni ahtanut siihen kinttanaan nahkaan, jossa ei voi kääntyä, eikä hengittää. Puren sen riekaleiksi. Minä olen ilves: minulla on paksu ja tuuhea turkki, veriset hampaat ja tupsut korvissa. Haisen pihkalle ja ilveksen pieruille ja huudan niin kovaa, että kävyt tippuvat puista. Olen kaikkea muuta kuin näkymätön.