Alkovin hämärästä harmaaseen päivään

Nukuin hurmaavat 13 tuntia, vaikka heräilin muutaman tunnin välein mitä ihmeellisimmistä unista.

Oli maailmansota, ja talutin suvun lapsia paikallisen ostoskeskuksen väestönsuojaan, jossa meidän piti sitten elää useita kuukausia.

Pian olinkin naamioitunut vampyyri, joka nyrkkipyykkäsi lakanoita samaisen väestönsuojan kellarissa. Toinen tiedetty vampyyri alkoi kysellä tekemisiäni, ja jouduin selittämään, etten tunne pelkoa, koska sodassa sain kivestä päähäni ja tunnekeskukseni vaurioitui. Amygdala oli nimittäin vahingoittunut niin, etten tuntenut enää pelkoa. Vampyyri ei uskonut ja päätti hyökätä, joten jouduin irvimään omat hampaani esiin ja terästäytymään vastaiskuun. Revin sen toisen kappaleiksi. Vampyyrimieheni tuli paikalle, ja peittelimme jäljet ja raahasimme ruumiin läheiseen metsään. Kuollut vampyyri olikin naiseksi tekeytynyt mies - ihmekös se oli niin vahva. Ehdin pohdiskella transvestiitti-vampyrismin saloja vain hetken, kun uni taas muuttui.

Olin kummallisessa oppikoulussa ja kirjoitin taululle lauseita. Minua ei ujostuttanut moinen esiintyminen ollenkaan, ja ehdotin aina uudestaan, että voin tulla kirjoittamaan vielä lisääkin. Kun kirjoitin nopeasti, käsiala oli luokattoman huonoa. Opettajanainen laati tehtävän, jossa Brittein saarten kartta oli jaettu pienen pieniin koordinaattipisteisiin (väli taisi olla 1 mm), joista piti laskemalla selvittää näiden pisteiden yleinen kaava. Kaava muuttuikin monimutkaisemmaksi kesken laskemisen, ja jouduin aloittamaan alusta. Se oli muotoa

y=531*(670x + P(x,y))
y=0

ja juuri, kun tiesin, kuinka se lasketaan, uni vaihtui jälleen.

Nyt seurasin japanilaisen piirretyn nuorta pariskuntaa, jossa he olivat hankkineet itselleen netistä lonkeropornoa, mutta joka katseltaessa muuttuikin oikeaksi ja tunkeutui todellisuuteen. Pian mustekalojen toukkia oli kaikkialla ja pariskunta joutui pelastautumaan pilvenpiirtäjäasuintalon ikkunan kautta välitasanteelle, jolloin tarina muuttuikin salapoliisikertomukseksi, kun tarinaan astui mukaan yksityisetsivä.

Mutta uni palasikin vampyyreihin, ja aloin selvittää, minne vampyyriveljeni oli kadonnut jälkeä jättämättä.

Ehkäpä siksi koko loppupäivän oli enemmän tai vähemmän epätodellinen olo, ja katselin iltapäivän sateita ikkunasta ja luin kirjoja. Halusin lähteä juoksemaan, mutta en voinut, koska lauantain lenkin jälkeen polveni on ollut jälleen kipeä (joku oli taas tyhmä ja juoksi silloin edelleen, vaikka siihen koski). En tiedä, milloin minulla olisi varaa pronaatiotuettuihin lenkkikenkiin. Sitä ennen on vain juostava varovaisemmin - loistava ohje, jota en tunnu noudattavan takapakeista huolimatta.

Väsyttääkin taas, ja ihan ilman lääkkeitä. Uuteen, mukavaan sänkyyn onkin ihana kiivetä ja kaivautua peittoihin. Aion nytkin nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Kai silläkin on tarkoituksensa, varsinkin kun kaksi viimeistä vuotta on mennyt öitä tuskaillessa. Onni on ilmeisesti sittenkin löytänyt minut. Se on nimittäin sitä, että saa nukkua rauhassa.