Joutomaa

järvi ja leppä

Parantuminen on tyhjyyttä. Kun mustat verhot lopulta katoavat, valo paljastaakin aution ja harmaan tilan. Kuiva maa, tuhka laskeutuu rauhallisesti kinoksiksi.

Tietysti sitä kuvittelee, että sairaus on kuin valojen katkeaminen, pimeyden tulo, ja että elämä olisi vain poissa näkyvistä, kunnes valot syttyvät jälleen. Mutta sairaus ei ole vain pelkkä pimeys; se on pitkä ja kivulias matka halki kammottavan maan, jonka jälkeen ei ole enää siellä, mistä lähti.

Voin vain sanoa: eri paikassa.

kaukana

joutomaalla

siellä, missä ei vielä mikään kasva

peilit

Kävin uimassa tummassa järvessä, enkä todellakaan ui edes joka kesä. Pintavesi oli lämmintä kuin linnunmaito, jalat potkivat kylmää pohjavettä sekaisin niin, että palatessa piti uida eri reittiä pitkin, jotta lämpö olisi säilynyt. Piirsimme uidessa näin kylmiä viivoja järveen. Risteyskohdissa palelsi, ja kuvittelin, millaisia vedenalaisia pilviä ja pyörteitä lämpimistä ja kylmistä ja sekoittuneista vesistä muodostui liukuvan vartalon alle ja läpi koko lahden. Poutapäivinä pilvet ovat veden alla.

Näin pitkästä aikaa sellaisen fantastisen (= sisältää fantasiaelementtejä) unen, jossa päätin syystä tai toisesta pelastaa tumman maagisen hevosen, joka oli oikeasti mies. Joku jahtasi hevosta, ja kuljetin sitä siltojen yli hämärässä. Se piti saada vietyä omiensa, mahtavien, pariin. Luulen tahtovani pelastaa oman elämänvoimani, toivoni ja kaiken vahvan, voimakkaan ja sitkeän itsessäni.

Aamulla matkalla vajalle puiden välissä riippuvat yön synnyttämät ohuet seitit hunnuttavat kasvot, mutta olen lakannut puistattelemasta. Lapset kiljuvat ja pyörähtelevät jo järvessä kuin liukkaat valkoiset delfiinit. Aurinko polttaa paljetteja veden pintaan, ja jokainen aamu on samanlainen kuin edellinen.

Osumia, harhoja

kuva 1

Olen tullut paikkaan nimeltä Elämän tarkoitus tai Tarkoitus, kuten lyhyesti sijainti ilmaistaan. "Missä se on?" taitaa olla yhtä kummallinen kysymys asian tiimoilta kuin "Mikä se on?"kin.

Elämä on vielä helppo määritellä, se on tietynlaista hiiliketjuihin perustuvia reaktioketjujen sarjoja, joka jossakin rajatussa oliossa tapahtuu. Se alkaa, se päättyy. Jatkuu jossakussa toisessa oliossa, joka alkoi ja tulee loppumaan. Sanalla sanoen elämä on energian aktiivista keräämistä ulkoa sisälle ja sen käyttö oliolle tyypillisen tapaan jonkin aikaa, kunnes käyttö loppuu ja niin käy aina, vaikka historiat kertovat olioista, jotka haluaisivat jatkaa energian keräämistä ja käyttöä ikuisesti ja legendat kertovat joidenkin tällaisten olioiden olleenkin, vaikkei kukaan historioissa ole näin tehnyt.

Tarkoitus on se vaikea osuus. Se on jo semantiikkaa.

Tarkoitus on jonkin symbolinen arvo, asian merkityksellisyys, merkitys, käyttö-.
En tiedä semantiikasta, enkä logiikasta mitään, mutta näyttäisi siltä, että elämän denotaatio on elämä, tarkoitus taas on elämän konnotaatio.

Elämän symbolinen arvo. Elämän merkityksellisyys. Elämän merkitys. Elämän käyttötarkoitus. Kolme ensimmäistä näyttävät sunnuntaisaarnojen pääkohdilta, jotka seuraava suun avaus vesittää. Neljäs on kiinasta huonosti käännetty manuaali. Voi mitkä määrät kirjoja voidaan aiheesta kirjoittaa. Mitä merkityksiä liittää mysteeriin, kukin omansa. Sen merkityksellisen omansa, sen järkevän tai tunteikkaan omansa.

Voi kuinka moni on lusikkansa tähän soppakulhoon jo tyrkännyt: kuka varoen puulusikalla, kuka rohkeasti hopeavälinein. Tunnen salaa pientä inhoa tuota kaikkien yhteistä kulhoa kohtaan. Soppa ei ole suosikkini (kaivelen lusikoineni mieluummin käpyjä pihalla), mutta hämmennän laiskanlaisesti, kurkin sattumia, en tahdo maistaa mitään. Olen jättänyt kaiken auki. Vastaus on jotakin niin triviaalia kysymykseen nähden ja kysymys ilmiöön nähden. Kuin hiekanjyvät meren rannalla, tai se seikka, että mennään metsään, poimitaan herkkutatti, veistellään siitä matoiset kohdat ja pillit pois, viedään kotiin ja tehdään kermakastike ja sanotaan, että se on sieni, vaikka itse sieni jäi metsään sammalten alle kasvamaan ja uinumaan satavuotista untaan. Tiivistää nyt miljoonat vuodet ja vielä pidemmät ajat ennen sitä yhteen soppakulhoon, särpiä siitä lusikalla.

Kysymyksistä ja vastauksista on olemassa tyhjentävä kuva (kuva 1). Vastaus voi olla suhteessa kysymykseen neljällä tavalla: epätarkka ja luotettava, tarkka ja luotettava, epätarkka ja epäluotettava sekä tarkka ja epäluotettava. Tässä nimenomaisessa kysymyksessä kukaan ei tiedä, mihin noista neljästä vastaukset osuvat, eikä edes sitä onko maalitaulu edes olemassa. Filosofit sanovat, että kysymyksessä on ymmärryksen alku. Mystikot sanovat, että kysyessä kadottaa sen vähänkin ymmärryksen. Minä ymmärrän miksi kysytään, mutta pidän vastauksen puuttumisesta enemmän. Pidän siitä ajatuksesta, kuinka ajatus haparoi, hakee ja hakee ja jää vaille, loputtomasti vaille. Putoaminen, vajaan ja epämääräisen kohtaaminen on mielenkiintoista, vastaus ei niinkään.


Kuitenkin täällä minä olen: Tarkoituksessa. Suorastaan haparoinnin rannalla tai silmässä. Ja tuo aava maisema - onko se hiekkaa vai vettä?. Olen yksin täällä.



merin toivomuksesta

Just another day

mänty

Hiljaiset sillat oli sekin aika kauhea kirja, varmaankin siksi, etten ymmärtänyt, mitä maagista siinä harmaantuneessa miehessä, joka piti aina kahta ylintä paidannappia auki, jotta laiha rinta pääsi näkymään, mahtoi olla, nainen ja kertoja vain väittivät niin. Mies kuin haukka, leopardi ja viimeinen cowboy, ja niin herkkä että ihan itki. Jotenkin se onnistui elokuvassa paremmin. Kirjassa oli se hyvä puoli, että se oli lyhyt ja että se loppui nyt. Minkähän ihmeen takia kirjailija oli mahtanut nimetä sankarinsa Robertiksi itsensä mukaan? Voin keksiä parikin syytä. Eikun yhden.

Tämä kesälukemisten haaliminen ei ole onnistunut vielä ollenkaan. En ole lukenut vielä montaakaan kirjaa, joista olisin pitänyt (no yhden). Kevätlukemisto onnistui paljon paremmin, kun lainasin paljon japanilaista nykyproosaa. Tosin niiden vinksahtanut maailma käy vähän mielenterveydelle, joten jotkin viattomat 1800-luvun kirjat voisivat olla vaihtelun vuoksi terveellisiä.

Välttelen tiedostamattomasti nukkumaanmenoa ja valvon myöhään. Sitten näen sekalaisia ja levottomia unia koko aamuyön, tuskin muistan niitä enää aamulla. Joissakin on hyvä elämä oudoissa tulevaisuuksissa, jotka kadotan herätessäni.

Tänään on tuullut hurjasti, niin hurjasti, että riehuva ilma kiskaisi aitan oven käsistäni aamulla ja hulmautti tukan ympäri, pystyyn ja solmuun. Oksat taipuivat yhdelle puolelle puita, ja lapset lähtivät lentoon - ainakin melkein. Itämeren aallotkin ovat eksyneet Maaninkajärvelle.

Se ei tainnut olla tämä päivä, kun mieleeni tuli, että voisin todellakin tehdä jotakin tänä kesänä, mutta sitten unohdin kuitenkin, että mitä se oli, mitä piti tehdä. En saa ajatuksista kiinni harmauden keskellä.

Seurakuntamme laiva. (no ei oikeesti, se on Mayflower.)

"Piirrä mulle laiva!"
"Mikä?"
"Tuo!"
ja minä piirsin. Ei se ole oikea, se on pienoismalli, joten virheet ovat tietysti siinä, eikä piirroksessa.

--

Sunnuntaina on seuraavan polven ensimmäiset rippijuhlat, kun vanhin siskontyttö menee ripille. Käytiin eilen vierailemassa siskojen kanssa seurakunnan leirillä, ja Emmi häpesi meitä raivostukseen asti, koska hihitimme hartaudessa (Meku kumartui luottamuksellisesti puoleeni etupenkissä ja kuiskasi "hippa", se oli kiertämässä) Koska minä olen masistäti, hihitin paljon muita vähemmän, mutta paheksunta oli Emmin mielestä suurta. En usko moista, sillä Jeesuskin sanoi: "Antakaa lasten tulla tyköni." ja me todellakin olemme täysiä pentuja, eikä aikuisuus ole näköjään tarttunut edes pinnalle. Kunniaksemme laskettakoon kuitenkin, että sitä ennen kuuntelimme vakavina 27 kertaa "Moi, oon -- ja parasta leirillä on öö isoset ja ruoka ja tuota iltaohjelmat". Toisaalta, kun ajattelee, niin eihän siellä leirillä ole muuta kuin isoset, ruoka ja leiriohjelmat, väliajat on hartauksia ja "kasvatustunteja". Näistä vaihtoehdoista kun valitsee parhaat, niin saa ainakin tuntea olevansa osa samanmielistä ryhmää. Vain yksi teini-ikäinen yhteiskunnan vihollinen sanoi, että "Jes!", kun pappi kertoi leirin olevan jo yli puolen välin. Kukaan ei keksinyt sanoa, että parasta leirissä on iltahartaudet ja seksivalistus. Se olisi jo ollut kannanotto, meinaan kun pappi oli kertonut nuorille, että tytöt ovat vain reikä, jonka ympärillä on lihaa, eikun siis eivät ole, ja se pitäisi muistaa.

Koska emme muutoin kuin käytöstavoilta ole kelvottomia tätejä, siivosimme tänään tulevan rippijuhlapaikan lattiasta kattoon, pihaa myöten. Minä kannoin kiviä, lakaisin laatoitusta sekä haravoin neljä tuntia, jonka jälkeen kitkin kukkapenkkejä ja kannoin niihin lapiolla multaa toiset neljä tuntia. Meitä oli pihatöissä kaksi + lapset ja sisällä kolme. Lasten töihin kuului trampoliinilla hyppiminen, häiritseminen, sabotaasi, karkailu tielle, nurina ja röyhkeät, mutta tehottomat kieltäytymiset avustustöistä. Paitsi tytöt olivat kiltisti ja tekivät kuin pienet aikuiset kaiken juurin niin kuin piti.

Toissapäivänä kävin vielä maalaamassa yhden siskon luona ikkunanpuitteet, joten koko viikko on kulunut epäilyttävissä tervehenkisissä toiminnoissa. Kestän sen tyynesti.

liikkumaton

mökkipihlaja

Ei täällä mökillä sen ihmeemmin ole tekemistä, joten pipersin pihakeinussa pihlajaa jonkin tovin tänään. Olen odotellut sitä ihmettä, että moleskinelle olisi vihdoinkin käyttöä (ostin sen Japania varten, mutta sattuneesta syystä kyky tehdä yhtään mitään katosi niihin aikoihin ja kirja jäi tyhjäksi), ja nyt kun jonkinlainen into piirustella ulkoilmassa on ilmestynyt, niin se samperin kirjanen on kotona Tampereella. Joten olen kaivanut kummallisia Sokos Hotellin lehtiöiden takakansia lipastoista ja piirtänyt niihin.

Surullisten loppujen kirjat etsiytyvät toivomatta seuraani. Hollywood tekee viisaasti muuttamalla loput onnellisiksi, kirjailijoilla taas on jokin häiriintynyt pakkomielle tuottaa pettymyksiä. Kirjastoissa voisi jakaa kirjat sen mukaan, onko kirjoissa hyvä vai huono loppu. Huonoille lopuille olisi savenharmaat hyllyt.

Sanotaan, että hiljaa istumisen pitäisi parantaa, mutta tässä istun ja katson järvelle, enkä tunne mitään emootioita ja olen istunut paljon. Olen aina osannut istua hiljaa paikallani pitkiä aikoja, mutta ei minusta sen seesteisempää ihmistä ole tullut, enkä oikein tiedä, mitä mahtaisin haluta tehdä elämässäni. Laiturilla istuminen ei vain tuo vastauksia. Se osa minusta, joka tahtoi fyysikoksi, on kuollut. En luule, että se herää enää, mutta mitään muutakaan ei näytä tulevan tilalle. Paksut siniset kirjat ydinfysiikasta ja statistiikasta eivät herätä enää mitään ajatuksia. Ne liittyivät aikanaan niin tiiviisti oireiluun ja sairauteen, että ne ovat muuttuneet tuhkaksi ja parantuessani varisseet maahan kuin kuiva kuori. Muistan edelleen viimeisen kurssin, jota kävin ja miten raskaat ytimet deformoituvat joko sikarin tai amerikkalaisen jalkapallon muotoisiksi, vahvan vuorovaikutuksen potentiaalikuvaajan säteen mukaan, Paulin kieltosäännön ja yksinkertaiset happiatomit, joiden kuorille merkittiin elektroneja tilojen mukaan. Tämä koteloitunut pätkä informaatiota ei ole liikkunut suuntaan eikä toiseen neljään vuoteen. Se on kuin tavarat kuolleen lapsen huoneessa; mikään ei muutu vuosien kuluessa: kirjan päällä on aina kello, hyllyllä on aina pienet muoviset dinosaurukset, pöydällä kynät.

Kevään viimeiset

haapa-aihe

Viimeinen tunti grafiikkaa tältä keväältä. Kurssin näyttely on koko huhtikuun ajan Arteljeen ikkunassa Aleksanterinkadulla (Tampereella), kannattaa käydä kurkkaamassa. Minusta minun omat työt ihan kalpenevat muiden värikylläisten tai jännittävien rinnalla, mutta niinhän varmaan aina kaikista tuntuu, kun omaansa ei näe toisten silmin.

Harmillista, juuri kun valon lisääntyessä jonkinlainen väri-iloittelu olisi räiskähtänyt esiin. Vedostin keltaista ja voimakkaita sinisiä ja räikeää vihreää tänään. Eihän sitä tiedä, jos olisin tehnyt viikon tai kahden päästä jopa jotain punaista!

--

Viime yönä heräsin säpsähtäen noin neljän aikaan ja tunsin jäytävää kammoa. En tiedä näinkö painajaista (muistaakseni en) vai missä oli vika, mutta en uskaltanut nukahtaa uudelleen, vaikka olin kuolemanväsynyt. Sen sijaan napsin melkein kaikki valot päälle ja pelkäsin silti. Luin siihen asti, että tuli valoisaa ja ihmiset alkoivat liikkua. Sitten uskalsin nukkua lisää.

Viimeksi pelkäsin tuolla tavoin yöllä 15-vuotiaana. Kai. Siitä on niin pitkä aika.

Luulen, että liskoaivoissani oli vain jokin häiriö. Tai se oli osittainen unihalvaus, ehkä. Kunhan heitän lonkalta (koshinage) hömppäarvauksia. Huomatkaa edellinen aikidovitsi. Oon aika vits..meen nukkumaan, heti.

The Painted Veil

Jotenkin rauhattomana sain Kirjavan hunnun katsottua. Se oli kuviltaan kauniimpi kuin mitä muistin, mutta keskittyminen oli vähän vaikeaa.

Nautin suuresti elokuvista, joissa jokainen kuva harkittu ja värimaailmat vaihtelevat tilanteen mukaan. Shanghain ensiasunto oli vaalea ja rauhallinen, pikkukylässä talo oli rapistuneen harmaa sisältä ja ulkoa. Mr. Waddingtonin talo taas aistillisen tumma, runsas ja eksoottinen. Luonto oli häikäisevän kaunis, mutta äänimaailmassa oli yllättävän vähän hyönteisiä, joten ympäristö jäi hiljaiseksi maalaukseksi. Välillä epäilin, että kuvauspaikalle on lisäilty puita ja niihin oksiakin - niin täydellisesti ne kehystivät joitakin otoksia.

Kylän luostarilaitoksen abbedissalla oli kummallinen rooli totuuksien puhujana ja avioliiton välittäjänä. Sitä selitettiin vanhan nunnan pitkällä liitolla Jumalan kanssa ja kuinka se vertautui maallisempaan rakkauteen, mitä en oikein uskonut. Ainoastaan pidemmissä kohtauksisssa nunna ehti esittää riittävästi arkipäiväisyyksiä väliin, etteivät ne viisaudet kolahtaneet kuin raskaat kivet otsaan.

Kesken elokuvan tuhrasin kaksi ja puoli tuntia Kitty Fanen piirtämiseen still-kuvasta (ks. kuva). Kai se paikkasi rauhattomuutta jonkin verran, mutta väsytti entisestään.

Elokuvan musiikki oli aikoinaan jotenkin huomiotaherättävää elokuvateatterissa. Sitä oli vähemmän kuin mitä muistin, mutta se on tunnelmaltaan jotenkin huumaavaa. Varsinkin River Walz ja Gnossienne No. 1 ovat kuin kummallisia kaikuja jostain, jota ei ole ollutkaan, mutta soisi olevan. Niin minä sitä kuvaisin.

Piirsin

omakuva (1h lyijykynä)

Piti laskea laskuja, ja aloinkin laskea, mutta sitten otinkin paperia ja piirsin kameran näytöltä. Pyöreys on tiedättekös vaikeaa piirtää.

Näin tänään pukuhuoneessa todella kauniin pyöreän naisvartalon: siinä oli klassisesti kaikki kohdallaan (heh, se ei ollut minun). Vatsakumpu kaareutui pehmeästi, samoin rehevä lantio ja reidet. Selkäpuolella ei ollut kuhmuroita tai makkaroita sielläkään, rinnat olivat sen verran pienet, etteivät ne riippuneet raskaasti. Nainen ei ollut millään muotoa normaalipainoinen, mutta niin sopusuhtainen kaikessa pehmeydessään, että kurkkasin toisenkin kerran. Tiedänpähän, että maalaustaiteen naiset eivät ole keksittyjä.

Maanantaikappaleet

magnolia

punarinta

tiainen

Hankala raakavedos

Siinä ne nyt ovat. Haavan rungot. Tein niihin kahdet eri laatat, joista ensimmäiset epäonnistuivat, kun käyttämäni pahvi oli liian liukasta, eikä toistanut viivoja ollenkaan. Toiset taas toistavat viivat aika hyvin, mutta niissä on myös omaa pintakuviota voimakkaasti. Se ei välttämättä ole huono asia. Sitten kokeilin eri harmaan sävyjä, ja eihän ne vaaleammat toimineet ollenkaan ja parhaimman tuloksen antoi lähes musta painoväri. Lopputulos on kuitenkin todella voimakas, ja nyt joudun pähkäilemään ihan uusiksi, miten tuota voi viedä eteenpäin. Rungot loppuvat kuin veitsellä leikaten - kah, kun saksillahan ne laatatkin on leikattu, mitä nyt revin käsin ylä- ja alapäät, jotta se olisi edes aavistuksen luonnollisempi, mutta mutta.

Ehkä jos ne vedostaisi liittämällä värillistä kuviopaperia vedostuspaperiin...

Kokeilin myös photoshopilla värejä ja kuvioita, joita siihen voisi liittää:






Vastaavan aikaansaaminen käytännössä onkin aivan oma juttunsa. Telaisiko etsausväriä harsokankaalle vai roiskisiko vesiväriä metallilaatalle? Noita nimenomaisia lehtiä taitaa saada kyllä askartelukaupastakin, niille voisi siten telata väriä myös. Silti ne taitavat jäädä vähän torsoiksi, mutta sellaista se grafiikka on. Ikinä ei saa sitä, mitä ajattelee saavansa. (voi video, miten masentavan zeniläinen harrastus)

Pöllö

pöllö

Pöllölaatan tein kaksi viikkoa sitten, nyt sitten kokeilin sitä, kun kaikki muu oli niin vaiheessaan. Skanneri tuhrasi ylälaidan, oikeasti väripinta on yhtä karkea kauttaaltaan.

Tein puunrunkoja kartongille, mutta kartonkilaatat toistavat väriä aika huonosti, joten ensimmäinen koevedos oli hailakka ja mitäänsanomaton. Ensi viikoksi teen ne paksummalle ja karheammalle pahville.

Unohdin keltaisen värini kotiin, ja sitä piti sitten lainata muilta, ja sitten oli hankalaa saada aikaiseksi sellaista vihreää kuin olisin halunnut, enkä kehdannut enää toista kertaa mennä ronkkimaan toisten väriputkiloita. Tein juuripuita kaksi lisää, ja vetäjä ja pari muuta tuli siihen arvailemaan, että olen varmaan harrastanut jo vuosikausia, kun jälki on niin varmaa. En minä ole. En kokenut harrastaja, enkä varma. Olen ajatellut pitäisikö miettiä jo valmiiksi jotain sanottavaa, jos joku kehuu, niin ei tarvitsisi sitten aina olla niin vaikeana ja jauhot suussa.

Minua kammottaa hieman, kun nykyinen ohjaaja ei ole niin tarkkana prässin kanssa kuin toissavuotinen, ja prässi natisee ja ronksahtelee, kun ihmiset eivät säädä sitä ollenkaan laattojensa paksuuden mukaan, vaan vääntävät 3-4 mm paksutkin laatat surutta läpi tiukimmalla säädöllä. Kun minä aloitin, ei kukaan saanut aluksi vedostaa yksin ollenkaan, vaan vetäjä hääräsi siinä aina katsomassa päältä ja sääti prässin tarkasti valmiiksi. Nykyinen ohjaaja ei ole korostanut sitäkään, kuinka värijäljet pitäisi poistaa levyltä liitujauheella, vaan olettaa ilman muuta, että kaikki osaavat, mutta eiväthän ne osaa. Millään en saa itseäni nipottamaan aiheesta, joten teen omat juttuni vaan kiltisti ja huolellisesti, ja toivon salaa, ettei se opiston tuhansien eurojen prässi ota ja hajoa siinä käytössä. Niin kuin kunnon suomalaisen kuuluukin.

--

Pyörällä ajaessa yskin kamalasti, ja sitten sylkäisin suoraan takilleni. Ei mennyt sekään ihan putkeen. Onneksi oli puhdasta lunta, joten pesin takin helman sillä. Vaikka jotenkin täydelliseen suoritukseen olisi kuulunut, että olisin rouhaissut kourallisen sellaista auringonkeltaista lunta hämärässä..

Haavat

haapa, tussipiirros (väritetty photarilla)

Tein jonkin valmistautumisen Annikki-ennätyksen, kun katselin jo etukäteen valokuvia haapametsistä ja -rungoista, ja piirsinkin jo vähän, ennen grafiikantuntia huomenna. Sen sijaan, että olisin vain ajatellut tekeväni niin, ja mennyt sitten möllistelemään myöhässä paikan päälle.

Minulla on jo jonkilainen ajatus siitä, kuinka lähtisin toteuttamaan jotakin: rungoille teen omat kuviolaatat, ja lehdet tekisin monotypiana vesiväreillä viimeiseksi. Taustan värittäminen vain on grafiikassa vaikeaa, ja tarkkaa. Jokin värillinen paperi voisi tulla kyseeseen. Pienen pieniä, lehden kokoisia laattoja ei varmaan ole järkevää tehdä. Pohjavärin laattaan tai paperiin voi taas tehdä pyöreitä reikiä, mutta värin saaminen pikku pilkkuihin on sekin taas ongelma.

Rungon yksityiskohdat ovat oma asiansa, mutta haapametsän syksyiset värit minua ehkä eniten tässä aiheessa kiehtovat: ne ovat todella voimakkaat ja osin ristiriitaisetkin, kun rungot saattavat olla sysimustia tai hennon harmaita, ja lehdet taas ovat räiskyvän keltaisia, kuin liekkejä tai pikkuruisia kultakolikoita..

Vihreä kevät

juuripuu, etsaus

Eipä paljon innostanut lähteä tänään grafiikan tunnille, kun lunta pyrytti, lihakset olivat kipeinä ja kaikki puhui kotona möllöttämisen puolesta, mutta meninpä silti. Haluttomasti pakkasin kamoja, ja lähdin myöhässä. Tunnilla huomasin, että olin unohtanut kotiin tärkeimmät painolaatat ja palettiveitsen. Jouduin sekoittamaan värit muovinpalasella ja tekaisemaan pari uutta laattaa paikan päällä.

Ensin riipustelin jotain abstraktia pienelle pahvilaatalle, mutta uusi kuivaneula raapi pahvista päällyskerroksen helposti rikki, eikä viivoista tullut hyviä. Sitten tein uuden paksummasta pahvista, ja turvauduin mielikuvituksen tehtyä tenän ikivanhaan vakioaiheeseeni: puuhun, jossa on sekä oksat että juuret (olen piirtänyt sitä yläasteelta lähtien). Aloitin oikealta alhaalta viivojen raapimisen, ja harjoittelujälki näkyykin valmiissa työssä vasemmalla: tummemmat töhryiset jäljet ovat kuivaneulan rikkomaan pintaa. Sitten hoksasin lakata painamasta niin kovaa, ja jälki parani huomattavasti.

Laatta oli minusta valmiina hieman tylsä, mutta siedettävä, joten vedostin sitä usealla värillä tunnin aikana: ensin mustalla, sitten siniharmaalla ja viimeiseksi vihreällä (johon tuli epämääräisessä suhteessa thalo blue'ta, diarylide yellow'ta ja bone black'iä). Vihreä sattui sitten olemaan aika nappiosuma, ja painojäljestä tuli syvä ja sävykäs. Värin hankaaminen oksistoista vähemmälle toimi myös erittäin hyvin, vaikken edes miettinyt, mitä tein.

Kannatti mennä. Ja samalla sain virikettä, jos tutkisin oksistoja ja puita enemmänkin grafiikassa kevään aikana.


PS. Runebergintorttukausi on alkanut! Mums, söin kaksi. Voisin tehdä niille oodin, jos osaisin. Kauden kanssa yrittää kilpailla myös laskiaispullat, mutta ne jäävät vielä ihan kakkosiksi. Nyt pitää vain olla vielä erittäin tarkkana hintojen kanssa. Fazer yrittää ryövät tortuista viittä euroa per kahden pakkaus, mutta muilta leipomoilta saa torttukaksikon kolmella eurolla.

Jouluhauen joulupallo näyttää ihan kahleelta...

Päivällä kipaisin pirteänä taidetarvikekauppaan hankkiakseni hieman linoleumlevyä kotitarpeisiin, kun ei prässiä ole käytössä ja hinku vedostamaan on kova. Ajattelin tehdä jonkinlaisen joulutervehdyksen, mutta kauhun huutohan tuttavilta pääsee, jos niille tuon vankilapallo-hauen lähetän.

Voi rääh, mikä työ siinä on nitkuttaa sitä levyä taltoilla ja kaivertimilla. Semminkin, kun ne ovat hieman tylsiä. Sen takia U-kirjaimestakin lohkesi puolet pois...

Huomenna taidan käydä ostamassa kuivaneulan tarkempaan työskentelyyn, ja viedä taltat suutarille teroitettaviksi. Mutta sanotaanko, että Hiroshigeen on vielä hieman matkaa. :D En enää yhtään ihmettele, miksi linopainotyöt on niin hiivatin rumia yleensä.

Unia vain

Kokeilin käsintehtyjä rasteripintoja (virheitä täynnä, mutta so not).

Ompelin makuualkoviin verhon käsin, koska en viitsinyt hankkiutua minnekään ompelukoneen ääreen, joten siinä menikin neljä tuntia.

Tänään en sitten millään saanut herätyksi verhon takaa hämärästä. Nousin 11:ltä ja vöngin takaisin sänkyyn. Nousin 12:lta ja vöngin takaisin sänkyyn. Yhdeltä kävin sohvalla nukkumassa ja sitten kiipesin takaisin sänkyyn..

Miten voi nukuttaa näin paljon?

Minulla on varmaan joku kasvuvaihe. Niinhän ne vauvatkin nukkuvat kellon ympäri. Kohta saan varmaan uusia hampaita ja muutun kauhean kärtyisäksi ja alan kuolata.

Viikolla katsoin Akira Kurosawan Unet (Yume), mutta kyllä minun omat unet ovat vähintäänkin yhtä kummallisia. Tai ehkä niissä on enemmän huumoria: kerran nimittäin Joulupukki oli satueläinten sodassa kapinallisten puolella.

Thinking

Ostinpa itselleni suht. laadukkaat värikynät.

Siniharmaata ja keltaista

kettutyttö

mikä tämä kukka on?
ih, ei muista..

Tänään tuli aika kaunista jälkeä. Ensin ostin vedokseen lisättävän paperin ja sitten vasta mietin, mikä aihe juuri siihen paperiin sopisi.

- ja sopivathan nuo.

.

riips riips

(jollakin on nykyään aikaa pyöristellä kuvista kulmia..)

Today I have mainly raaputtanut maanantaiksi uusia painolaattoja. That is: piirretään kuva hyväpintaiselle pahville, lakataan levy ja raaputetaan ne kohdat pois, joihin väri tarttuu. Se on raaputuspiikkiä (minulla ei ole vielä oikeaa kuivaneulaa) tukevalle peukalolle hupa juttu. Siinä on nyt vieläkin sellainen neulanmentävä kolo.

Muuten ei ole kyllä oikein luovuus loistanut tänään.

Mutta kohtahan tuo on ohi, tämäkin päivä.

Paperikokeiluja vedostamalla

käärepaperi ja kirjainlaatat

kuitupaperi ja unien enkeli

Tekniikassa siis liisteröidään kostean vedostuspaperin päälle jotain kaunispintaista paperia ja sitten samalla vedostetaan siihen päälle normaalilla painolaatalla.