The Painted Veil

Jotenkin rauhattomana sain Kirjavan hunnun katsottua. Se oli kuviltaan kauniimpi kuin mitä muistin, mutta keskittyminen oli vähän vaikeaa.

Nautin suuresti elokuvista, joissa jokainen kuva harkittu ja värimaailmat vaihtelevat tilanteen mukaan. Shanghain ensiasunto oli vaalea ja rauhallinen, pikkukylässä talo oli rapistuneen harmaa sisältä ja ulkoa. Mr. Waddingtonin talo taas aistillisen tumma, runsas ja eksoottinen. Luonto oli häikäisevän kaunis, mutta äänimaailmassa oli yllättävän vähän hyönteisiä, joten ympäristö jäi hiljaiseksi maalaukseksi. Välillä epäilin, että kuvauspaikalle on lisäilty puita ja niihin oksiakin - niin täydellisesti ne kehystivät joitakin otoksia.

Kylän luostarilaitoksen abbedissalla oli kummallinen rooli totuuksien puhujana ja avioliiton välittäjänä. Sitä selitettiin vanhan nunnan pitkällä liitolla Jumalan kanssa ja kuinka se vertautui maallisempaan rakkauteen, mitä en oikein uskonut. Ainoastaan pidemmissä kohtauksisssa nunna ehti esittää riittävästi arkipäiväisyyksiä väliin, etteivät ne viisaudet kolahtaneet kuin raskaat kivet otsaan.

Kesken elokuvan tuhrasin kaksi ja puoli tuntia Kitty Fanen piirtämiseen still-kuvasta (ks. kuva). Kai se paikkasi rauhattomuutta jonkin verran, mutta väsytti entisestään.

Elokuvan musiikki oli aikoinaan jotenkin huomiotaherättävää elokuvateatterissa. Sitä oli vähemmän kuin mitä muistin, mutta se on tunnelmaltaan jotenkin huumaavaa. Varsinkin River Walz ja Gnossienne No. 1 ovat kuin kummallisia kaikuja jostain, jota ei ole ollutkaan, mutta soisi olevan. Niin minä sitä kuvaisin.