Toiset ne nukkuvat öisin

Kirjoitan yöllä, koska päivällä minun pitäisi ottaa erikseen aikaa sulkeutuakseni jonnekin hiljaisuuteen, jotta voisin ylipäätään ajatella. Sulkeutumisen sijaan olen nauttinut - niin juuri! - jopa pahantuulisesta möllöttämisestäni muiden seurassa, juoruista, ainaisesta tukan pesemisestä haalealla järvivedellä (joka ennemmin mutaa sitä kuin puhdistaa), lukemisesta, tiskauksesta luistamisesta (samoin muista askareista), pakko-ostosreissuista, puffet-jäätelöistä, kaasugrillin napsauttamisesta päälle, nyrkkipyykistä, takan lämmityksestä (kaarnasta irtoaa aina jotain multamaista sormiin), perunan keitosta tulevasta homeisen kostuneesta hajusta

(Järven pinta on nyt hopeisilla suomuilla.)

Piirtämisestä en ole nauttinut, koska musta tussini alkoi kuivua ja katosi. Siivottuna jonnekin.

Luen tapojeni vastaisesti kahta kirjaa: Virginia Woolfin Aaltoja ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaania. Tarttin kirja loppui eilen, vaikka se on satoja sivuja paksumpi. Siinä missä Aallot on kokonaisuutena raskaampi, on se yksityiskohdissa ja kuvauksissa kevyempi, ja Jumalat juhlivat öisin taas päinvastoin: kevyt lukea, mutta kohtauksissa raskas, melkein pitkittyneen raahaava. Molemmissa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaikki, mutta ei silti mitään. Sitä on vaikea kuvailla, ehkä se on motiivien puuttumista tai jonkinlaista irrallisuutta. Woolfin aivan upea kieli jättää varjoonsa varman ja laadukkaan Tarttin, vaikka molemmista huomaa heti aloittaessa, että kieli on poikkeuksellisen hyvää (se ei vain valu ohi tunnistamattomana). Jumalat juhlivat öisin voin suositella kenelle vain, koska pidin siitä ja se on hyvä, mutta Aaltoja en uskalla, koska siitä pidän hyvin henkilökohtaisesti ja oikukkaista syistä. Se on kummaa luettavaa ajatusvirtatyylissään, se voi tuntua liian taiteelliselta, puuduttavalta, käsittämättömältä. Minusta se on kaunis (kieli ja yksityiskohdat), ja siinä on voimakas, loistava rakenne, joka toistuu romaanin jokaisella tasolla ja pienimmissäkin asioissa. Se on täsmälleen, mitä nimi kertoo: aallot - aaltojen muoto, liike ja pienimmätkin pisarat.

Niin, kai kuvaan kirjat aina vaikutuksiltaan, enkä koskaan esitä edes lyhyttä kuvausta juonesta. Jumalat juhlivat öisin kertoo pienestä ryhmästä klassisten kielten opiskelijoita, jotka elävät erillään muusta yliopistoyhteisöstä karismaattisen opettajansa johdolla, uppoutuvat kreikan opiskeluun, keskustelevat vanhoilla kielillä, pohtivat upeita asioita ja sekaantuvat murhaan. Tarinan hidas kiertyminen auki on kirjan se juttu, mutta kaikkein merkityksellisimmät asiat näyttäytyvät kuin tuikahduksina parissa lauseessa, siellä täällä, harvakseltaan, ja lopulta elämän raskas yksitoikkoisuus väljähdyttää nuoruuden kauhut ja siloittaa ne näkymättömiin. Tarina kääriytyy jälleen piiloon ulkopuolisilta.

Silti: kokonainen luku yksistä hautajaisista merkityksettömine, tavallisine ihmisineen oli hieman liikaa edes sen ristiriidan tähdentämiseen, miltä tuntuukaan äärimmäisen synnin tekijältä tavallisen elämän seassa ja kuinka irvokas näytelmä se on. Ainakin se oli lukijalle yhtä puuduttava kokemus kuin vainajan äidin huumeita varastaneille vieraillekin. Liikaa yksityiskohtia, alastalon salia, vaikka mistä minä tiedän, jos se oli jonkin hautajais-tabun rikkomista. Luku on kuitenkin hyvin raskassoutuinen ja painokas muihin verrattuna ja se jää paremmin mieleen kuin koko loppuratkaisu tai päätapahtuma. Ehkä sen voi ajatella kuvaavan maailman törmäämistä sulkeutuneeseen pieneen piiriin tai kuoleman konkretisoitumista, mutta minusta se oli vain rakenteellisesti sellainen epätasainen kohta, suhteeton monttu tai mäki väärässä kohdassa, selkeä painotus suvantokohdassa. Mutta eihän minun rakenteesta pitänyt.

(Järven pinta on nyt valkoisia sulkia.)

Aallot taas kuvaa kuuden toisiinsa sidoksissa olevan ja suunnilleen samanikäisen henkilön, kolmen tytön ja kolmen pojan, ajatusvirtaa lapsuudesta vanhuuteen. Hetken verran kerrallaan ja aina uuden luvun tullen vuodet ovat kuluneet, ajatukset erilaiset, ja kukin kehittyy tai muuttuu suuntaansa. Hetken aikaa elämä virtaa taukoamattomana kuvien ja aistimusten ja ajatusten tulvana, mutta pian ikkuna mieleen taas sulkeutuu ja avautuu paljon myöhemmin aina uudelleen. Aika on jossain viime vuosisadan alkupuolella. Meri käy kaaren aamusta iltaan.

The Painted Veil

Jotenkin rauhattomana sain Kirjavan hunnun katsottua. Se oli kuviltaan kauniimpi kuin mitä muistin, mutta keskittyminen oli vähän vaikeaa.

Nautin suuresti elokuvista, joissa jokainen kuva harkittu ja värimaailmat vaihtelevat tilanteen mukaan. Shanghain ensiasunto oli vaalea ja rauhallinen, pikkukylässä talo oli rapistuneen harmaa sisältä ja ulkoa. Mr. Waddingtonin talo taas aistillisen tumma, runsas ja eksoottinen. Luonto oli häikäisevän kaunis, mutta äänimaailmassa oli yllättävän vähän hyönteisiä, joten ympäristö jäi hiljaiseksi maalaukseksi. Välillä epäilin, että kuvauspaikalle on lisäilty puita ja niihin oksiakin - niin täydellisesti ne kehystivät joitakin otoksia.

Kylän luostarilaitoksen abbedissalla oli kummallinen rooli totuuksien puhujana ja avioliiton välittäjänä. Sitä selitettiin vanhan nunnan pitkällä liitolla Jumalan kanssa ja kuinka se vertautui maallisempaan rakkauteen, mitä en oikein uskonut. Ainoastaan pidemmissä kohtauksisssa nunna ehti esittää riittävästi arkipäiväisyyksiä väliin, etteivät ne viisaudet kolahtaneet kuin raskaat kivet otsaan.

Kesken elokuvan tuhrasin kaksi ja puoli tuntia Kitty Fanen piirtämiseen still-kuvasta (ks. kuva). Kai se paikkasi rauhattomuutta jonkin verran, mutta väsytti entisestään.

Elokuvan musiikki oli aikoinaan jotenkin huomiotaherättävää elokuvateatterissa. Sitä oli vähemmän kuin mitä muistin, mutta se on tunnelmaltaan jotenkin huumaavaa. Varsinkin River Walz ja Gnossienne No. 1 ovat kuin kummallisia kaikuja jostain, jota ei ole ollutkaan, mutta soisi olevan. Niin minä sitä kuvaisin.

Kuumepäiviä

Luin Rakel Liehun romaanin Punainen ruukku. En saanut siitä oikein mitään irti. Kuvakieli oli ihan kaunista, mutta henkilöhahmot jotenkin epäuskottavia, vaikka olivatkin mahdollisia. Suuri ja intohimoinen rakkaus, joka syttyy Jerusalemissa, jäi arvailun varaan, vaikka kirjan mies peräti repi ja vihasi naista. Jaa. Tarina ei kulkenut, se kolisi eteenpäin kuin neliskulmainen kivi. Luin sen loppuun, koska se oli hyvin lyhyt kirja ja koska se ei edes turhauttanut tarpeeksi kesken jättämiseen.

Alkuteksti pelkästään kattoi jo yhden luvun, ja siitä selvisikin, että kirjaa oli karsittu rankalla kädellä, mutta se oli minusta huono ratkaisu. Hahmojen rakentaminen jäi kesken, motiiveja viskeltiin pikku muruina. Se oli ikään kuin paljon suurempi romaani ahdettuna novellimaiseen lyhyyteen, eikä se istunut. Miehiä oli kolmenlaisia: itsekäs paskiainen, juoppo ja höynäytettävä ovimatto. Naisia oli kolmenlaisia: alistuva hiiri, tavallinen mukava nainen ja epämiellyttävä voimakas nainen. Kuolemiakin oli kolmenlaisia: itsemurha, liikenneonnettomuus ja sydänkohtaus. Mukana oli myös syöpä, mutta siihen ei kuollut kukaan. Miljöitä oli enemmän: pohjoinen kaupunki, Israelin turistikohteet, pääkaupungin kadut, autio saari, metsäiset harjut ja nummi. Suuria symboleita oli myös viljalti: pääkallo, valkoinen kurki, aavikko, vanha tietäjä, noitarumpu, poikalapsi ja kaksi punaista ruukkua. Luulen, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikkapa yksi tai kaksi. Tai sitten jotenkin niiden röyhkeämpi vyöryttäminen.

Noo, olen nyt analisoinut kirjan mielestäni. Seuraavaksi luen nykyaikaisen buddhalaisen nunnan kirjoituksia.

--

Arvatkaas, kuka on taas kipeänä? No minä! Ehdin käydä yksissä harjoituksissa, ja seuraavan yön olinkin jo kuumeessa, ja minua kolottaa ja selkään koskee.

Äiti sanoo, että se on stressiperäistä tämä sairastaminen. Stressihormonit hidastavat kuulemma valkosolujen toimintaa, mikä alentaa vastustuskykyä. Eipä se minua lohduta, kun olen sairastellut tässä jo kaksi kuukautta vähän väliä, yhteensä yli kuukauden.

Koska telkkarista ei tule enää oikein mitään katsomisen arvoista, olen alkanut katsoa teinianimea (Kannagi ja Toradora) koneelta. Saahan siinä sentään japanin kielen kertausta, jos ei muuta. Ja ne miljööt ja ruuat ovat niin tuttuja (vaikkakaan eivät vaihdon aikana tuntuneet kovinkaan turvallisilta): aaltopeltiset talot, massiiviset matalat sähkölankaviritelmät, jopa katukiveys on tietyntyyppistä - ja metsät... Olen selvinnyt Japani-järkytyksestäni siinä määrin, että oikeastaan tahtoisin jo palata sinne. Jollakin keinolla, joskus.

eräänlainen L-koodi

Parasta, mitä nykyajan lapsille voi suoda (heidän mielestään), on antaa oma läppäri käyttöön. Ja toki asentaa siihen tarvittavat ohjelmat ja ajurit, joita netin seikkailupeli vaatii. Kone ei käynnistynyt millään nopeasti, vaikkei tämä ole vanhakaan, ja vasta uusiksi asennettu. Tunsin itseni riittämättömäksi, kun typerä kovalevy vain ruksutti, eikä mitään tapahtunut säällisessä ajassa, mutta suuren pinnistelyn ja ihmettelyn jälkeen sain koneen toimimaan.

Itse torkuin nojatuolissa koko iltapäivän. Ensin käteen nojaten, ja sitten kun kyynär- ja keskihermot puutuivat puristuksissa, siirryin toisenlaiseen myttyrään. Heräsin säikähtäen vasta puhelimen soittoon, television hiihto-möykästä ja fantasiapelin miekankalskeesta en ollut edes puoleksi tietoinen.

Yhden siskon kanssa ajoimme kaupunkiin katsomaa Kielletty hedelmä -elokuvaa, vaikka ajattelin ahdistuvani suunnattomasti, jos se elokuva on yhtä karmean huono kuin Blackout ennen joulua ja sitten vain joudun istumaan ja katsomaan ja kärsimään. Ei se huono ollut, onneksi. Ei mikään loistavakaan, mutta ainakin yhdenlainen tarina. Melko selkeä suomalaiseksi. Ja vähemmän sitä suomalaisen nykyelokuvan pakotettua seksiä. Se kertoi vanhoillislestadiolaisista tytöistä.

Elokuvassa häiritsi hieman se, että tytöt eivät puhuneet Pohjois-Pohjanmaan murretta juuri ollenkaan, vaikka siitä (murteesta ja kotiseudusta) oli tehty yksi elokuvan kantava elementti. Kotikylän ihmiset kyllä mursivat puhettaan leveästi, mutta päähenkilöiden puhe taas jäi laimeaksi nykysuomen puhekieleksi, jossa murre kuitattiin parilla ylimääräisellä h:n käytöllä: saahaan, jäähään.. Ei olisi ollut vaikeaa kiinnittää käsikirjoituksessa huomio jonkinlaiseen johdonmukaisuuteen murteen käytössä. Nyt jäi hieman vaikutelma näyttelemisestä, että siinä nuo kaupunkilaistytöt nyt ovat pistäneet mekot päälle ja näyttelevät maalaista. Usko jäi elokuvassa vähän ulkokultaiseksi asiaksi, vaikka yhteisössä kuohui ja kriisejä riitti. Vanhoillislestadiolainen elämäntapa taas oli kuvattu jotensakin neutraalisti, ilman kauhistelua tai ylidramatisointia. Kyllä se kaikenlaiset Levottomat jatko-osineen voitti nykyajan kuvauksena mennen tullen, joten uskallan suositella. Pieni, mukava, aidohko elokuva.

Minun luokallani oli moniakin lestadiolaisia yläasteella, heitä on täällä päin ihan jonkin verran, mutta ei heitä muista erottanut juuri muusta kuin siitä, että he olivat enemmän innoissaan siitä, jos koulussa joskus katsottiin televisiota. Ja sisaruksia tietysti oli paljon. Eivätkä he bilettäneet, mutta eivät bilettäneet kaikki muutkaan. Tieto ja kiinnostus olivat aika vähäisiä. Suurempi mysteeri oli Helluntaiseurakunta, jolla oli suuri talo melkein kirkon vieressä lähes keskellä kylää, mutta joista ei kukaan tiennyt, että mitä ne on ja mitä ne tekee, onko niitä missä. Ehkä se jonain tuomionpäivänä vielä selviää sekin. Siitähän voisi tehdä myös elokuvan: Kielletympi hedelmä.

Sanantuojat

Kolossi

En koskaan saa sinua aivan eheäksi,
kootuksi, liimatuksi, siististi saumatuksi.
Mahtavilta huuliltasi virtaa
aasin kiljuntaa, sian röhkinää ja rivoa kaakatusta.
Tämä on pahempaa kuin navetassa.

Ehkä pidät itseäsi oraakkelina,
kuolleiden tai jonkin jumalan puhetorvena.
Kolmekymmentä vuotta olen nyt raatanut
kaapiakseni mudan kurkustasi.
Sen enempää en tiedä kuin ennenkään.

Liimapurkkeineni ja lysolisankoineni kipuan

pieniä tikkaita,

kuin surupukuinen muurahainen ryömin
otsasi rikkaruohoisten peltojen yli
paikkaamaan suunnattomia kallonluitasi,

puhdistamaan

silmiesi kaljuja valkeita hautakumpuja.

Oresteian sininen taivas
kaareutuu yllämme. Oi isä, aivan yksiksesikin
tihkut mehukasta historiaa kuin Forum Romanum.
Nautin lounaani mustien sypressien kukkulalla.
Sinun naarmuiset luusi ja okaiset hiuksesi ovat

kuten aina

itsepäisenä röykkiönä taivaanrantaa vasten.
Enemmän tarvitaan kuin salamanisku
tuollaisen raunion syntyyn.
Öisin kyyristelen tuulelta suojassa
vasemman korvasi runsaudensarvessa,

lasken tähtiä, punaisia, luumunvärisiä.
Aurinko nousee kielesi pylvään alta.
Aikani on avioitunut varjoon.
Enää en kuulostele kölin raapaisua
valkaman paljaisiin kiviin.


(Sylvia Plath, suom. Marja-Leena Mikkola)

Sain kuin sainkin lainattua Sylvian runoja. Tosin suomeksi käännettynä (jos suinkin ymmärrän kieltä, niin mieluusti luen runot alkuperäiskielellä), mutta suomennos ei ole huono. Voin kyllä kuvitella sanat... little ladders... ja kuinka ne soljuvat. No, mutta minulla on varauksessa ne englanniksikin. Sitten pääsen vähän makustelemaan (mitä nyt vähän kurkkasin netistä jo valmiiksi - ja merkityksiä tosiaan katoaa kielen mukana, ja toiset kielikuvat korvataan kääntäjän omilla - silti, luen mieluummin paperilta kuin näytöltä kirjoja - siis odotan kääntämätöntä kiltisti).

Ei noita ole Pulitzerilla ihan tyhjän takia tai säälipisteistä palkittu.

Asua nyt valtavan, sortuneen ihmispatsaan korvassa autiolla rannalla...

"Oresteian sininen taivas" on lauseenmittainen salaovi kreikkalaisiin näytelmiin, jätetty avattavaksi niille, jotka tietävät taikasanan. Älkää toki luulko, että minä sen sanan tietäisin. Runoilu on pahimmillaan pinnallista rimpsuttelua, mutta parhaimmillaan se on ladattu kokonaisella maailmankaikkeudella, joka aukeaa kuin moninkertainen kukka pisarasta ajatusta.

Kolossi on Sylvian ensimmäisestä runokokoelmasta, ja se ei vielä kuuleman mukaan anna täyttä oikeutta sille, mihin Plathin runous ylsi myöhemmin. En minä oikein tiedä, mitä tuollaisen lauseen jälkeen olisi sanottava. Ariel on kyllä varauslistassa.

Ote

Luin eilen taas ennen nukkumaanmenoa Sylvia Plathin päiväkirjaa, ja päätin jo silloin, että lukemastani täytyy ihan laittaa ote blogiin:

"...Löysimme polulta kuolleen maamyyrän - ensimmäisen jonka olen koskaan nähnyt. Se on pikkuruinen otus, sillä on paljaat litteät jalat kuin pienenpienellä ihmisellä, kalpeat, tarmokkaan näköiset kädet ja herkkä kuono, ja sen makkaranmuotoinen vartalo on kauttaaltaan hienon, siniharmaan samettimaisen turkin peitossa."

voi että, miten kurjaa, ettei tämä kirjailija jaksanut kirjoittaa masennuksensa painamana kirjoja. Minua liikutti kovasti kuvaus pienestä kuolleesta myyrästä. En tiedä, voiko maamyyrästä tuon paremmin edes kirjoittaa.

Sylvia

Tänään paistoin herkullisen porsaankylkirivin ja veneperunoita ja lanttukuutioita uunissa. Oli mahtava ruoka. Veljen avokki ihmettelikin, että miten minulla on varaa syödä aina niin erikoisia herkkuja, kun heillä syödään ranskiksia ja kalapuikkoja. Mutta minä syönkin edullisia raaka-aineita, enkä ollenkaan eineksiä (vihannesriisi on varmaan "pahin" eines, jota käytän silloin tällöin). Jos ostan jotain kallista, sitä tarvitsee vain vähän tai sitten siitä riittää pitkäksi aikaa. Aina on varaa syödä hyvin. Ribsit maksoivat vähemmän kuin halvin jauheliha.

Huomenna teen hummusta ja pitaleipiä. Sekin on halpaa, kun ostaa kikherneet kuivatavarana, eikä valmiina purkissa. Laitan ne yöksi likoamaan, ja huomenna keittelen ne kypsiksi ja näytän niille sauvasekoitinta.

--

Olen jo joitakin viikkoja lukenut Sylvia Plathin päiväkirjaa joka ilta. Kirja kattaa päiväkirjamerkintöjä yli kymmeneltä vuodelta Plathin teini-iästä varhaiseen kuolemaan asti. On mielenkiintoista päästä toisen pään sisään aikaan kauan sitten. Olen kyttäillyt Plathin runokirjoja kirjastosta jo jonkin aikaa, mutta aina ne ovat lainassa. Tahtoisin tietää, mihin se alituinen ja ahdistavakin pakko kirjoittaa johti.

Tunnistan Sylvian masennuskuvaukset omakohtaisesti. Samoin aina toistuvat pohdiskelut siitä, että miksei lahjakkuus manifestoidu todellisuudessa. Plath miettii kirjoitus toisensa perään, miksei lupaus toteudu, miksei runoja tule, miksei saa aikaan. Ja niin kuin niin monet masentuneet ennen häntä, tulee siihen tulokseen, että vika on oman yrittämisen ja työn teon puutteessa. Ongelmasta ei silti koskaan saa millään logiikalla otetta. Syy, miksei onnistu, luiskahtaa aina vain kauemmas.

Plath päättää säännöllisen välein ryhdistäytyä silkalla tahdonvoimalla, mutta sanat eivät tule, ei niitä suunniteltuja satoja sivuja kirjoituksia, romaanikäsikirjoituksia, novelleja. Palkitut ja kiitetyt runot tulevat lyhyinä purskahduksina, pieninä hetkinä vallitsevan sairauden lomassa, eivätkä ne tunnu riittävän (hänelle itselleen). Romaanit eivät tulleet koskaan, vain yksi lyhyt omaelämänkerrallinen kuvaus (Lasikellon alla), joka loppuu kuin leikaten. Depressio puristi Sylvian hiljaiseksi ja vei sanat.

Tahdonvoimalla "ryhdistäytyminen" on kammottava asia. Sitä ei tiedä, ennen kuin ryhdistäytyy kerta toisensa jälkeen aina vain kaatuakseen uudestaan. Minun koko opiskeluaika on ollut ryhdistäytymistä, samalla kun se varsinainen ongelma on saanut kasvaa rauhassa suureksi ja lihavaksi ja imeä minut tyhjiin. Ja nyt surulla luen tuota mennyttä tarinaa, jossa Sylvia Plath kirjaa tuota epätoivoisen päättäväistä ryhdistäytymistään ja tahdonvoimaansa aina kuolinpäiväänsä asti.

miehen ihanuus

"Kun (uusi) James Bond mutristaa huuliaan, vessanpyttykin sanoo kurrr"

Kun käytiin pikkusiskon kanssa katsomassa uutta James Bondia pari vuotta sitten, päätettiin, että tätähän me aletaan nyt seuraamaan. Uskollisina tyttöinä päräytimme siis melkein heti katsomaan seuraavaa bond-leffaa tänään. Kuopion ainoa elokuvateatteri oli tupaten täynnä, ja James Bond oli loppuunmyyty. Onneksi oli etukäteen ostetut liput, ei jääty nuolemaan näppejä, vaan sitä erinomaisen karmeaa voipölyä, jota voi ripotella popkornien päälle.

Aivan ensimmäiseksi James näytti, kuinka ajetaan autolla (Siis ihan turha yrittää miesten matkia Jamesin ajotapaa, se on nyt nähty, miten vaihdekeppiä ja käsijarrua käytetään ja jytkäytetään vielä isolla pyssyllä pahiksia.). Sitten James näytti, kuinka juostaan Italiassa katolla ja roikutaan köydessä pää alaspäin ja osutaan viime hetkellä viholaiseen. Sitten James näytti, miten tummaa pukua pidetään päällä oikein. Sitten James mutristi huuliaan.

Aina kun kankaalle heijastui erikoislähikuva hauiksesta tai kokokuva täydellisen istuvasta mustasta puvusta, katsoimme siskon kanssa toisiimme tietävinä ja nyökkäilimme keskenään. Ei mennyt leffarahat hukkaan ollenkaan.

Iltapalaksi tuli telkkarista vielä parahiksi Teris.

Maud ja muuta

Vaaliteemoistani huolimatta olen liikuskellut lähipäivinä ajassa sata vuotta sitten. Sekään ei tietysti auta asiaa, että olen nukkunut huonosti ja kärsinyt unettomuudesta aina aamun tunneille asti. Olen siis solahtanut aikaverkosta läpi.

Luen Sisko Ylimartimon kirjallisuustutkimusta Anna ja muut ystävämme - L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret. Kiinnostuin aiheesta, kuin luin pari viikkoa sitten uutisista, että Montgomeryn suku on paljastunut kirjailijan tehneen aikoinaan itsemurhan. Kontrasti lämminhenkisten kirjojen ja kirjailijan oman elämän synkkyyden välillä on aika kova. Kirjoista oli siivottu aika tarkasti pois kaikenlainen raakuus jopa seksuaalisuutta myöten, mutta ihmiskuvaus on humorismissaan omaa luokkaansa. Kuolintavan kuultuani jäin miettimään, eikö todellakaan ole mahdollista kirjoittaa elämästä kauniisti (ja samalla kokea se kauniina) ilman että kieltää kauhut ja tuskat.

Innostuin kirjan tutkimuksista niin paljon, että googletin Vihervaaran Annan ulkonäöllisen esikuvan, Evelyn Nesbitin (kuvassa yllä). Nesbitin oma elämä oli kaikkea muuta kuin annamaista unelmaa ja jäin lukemaan siitäkin - silkkikeinuista, peileistä ja viiksekkäistä paskiaisista. Nuo kauan sitten eletyt elämät saavat minut jotenkin pois raiteiltani; ajatukset eivät pysy oikein tässä päivässä, nykyisyydessä, vaan seilaan outoja, tummia vesiä.

--

Siivous on vielä täsmälleen samassa vaiheessa kuin mihin se jäi viikolla. Imurinraato ei ole liikkunut senttiäkään keskilattialta.

Ehkä vaihdan lakanat.

Hoomu sutei

"Home stay"

Minulla saattaa pyöriä päässä päivätolkulla yksittäisiä järjettömiä japaninkielisiä sanoja tai fraaseja. Ei kuitenkaan yhtään säällistä, kokonaista lausetta.

zero ni naru

tulla tyhjäksi

Minulla oli kaksi kirjaa, joista valita ikuisuuksia kestäneen Tuulen viemän jälkeen. Coraline ja Aikamatkustajan vaimo. Elämä ratkaisi puolestani eilen: säntäsin vessaan, ja haeskelin jotain mukaan, koska - tämä ei nyt ole kaunista, mutta - arvasin joutuvani viettämään siellä aikaa tovin, enkä tahtonut katsella pitkästyneenä hammasharjaani tai lattialiimalastaa sekä muita ajelehtineita esineitä. Matkakassista pilkotti Aikamatkustajan vaimo, Coralinen taas tiesin olevan vieläkin muovikassissa komerossa.

Auuh, kirjailijat tuppaavat aina tekemään naishahmoistaan kauniita - liian kauniita.

hoikkajäseninen - mikä sana se edes on, käännösrikkaruoho
pitkät kullanpunaiset hiukset - tulisi vastaan edes yksi, jolla olisi kiilloton keskipitkä tukka

ja sitten ne kaikki luut, jotka paistavat hoikasta kehosta, läpikuultavan ihon läpi..

huokaus, edes yksi pilkahdus hyväätekevää rumuutta tekisi näistä naisista tuhannesti viehättävämpiä. Iso perse, lyhyet sormet, suuret jalat tai edes hiukan liian kaukana toisistaan olevat silmät. Aivan kuin mielikuvitus loppuisi sillä kohtaa tykkänään. Naisen ainoaksi virheeksi jää sitten tietysti vain pienesti äksy luonne, joka sekin on vain viehättävä piirre valepuvussa.

Voi, miten minä taas nyhräsin yöpaidan helman rikki. Tuhoan lopulta kaikki vaatteeni kiskomalla niistä lankoja irti ja tekemällä niistä palloja, joita nyhrään ja nyhrään, kunnes ne ovat pelkkää kuitua sormissa ja rapisevat lattialle. Tarvitsee vain seurata kangashiukkasten vanaa ja etsiä paikka, jossa niitä on pieninä kasoina, niin tietää, missä istuksin jotain miettimässä. Kuten postauksen loppua.

dokokae itta?

minne ne menivät?

pölyinen mylläri

Luen viattomia kirjoja: Anna-sarjaa uudestaan ehkä kymmenen tai 13 vuoden jälkeen. Muutama vuosi sitten on suomennettu viimeisetkin osat sarjasta, ja luen niitä ensimmäistä kertaa. En tiedä tosin, voinko antaa anteeksi sen, että Gilbertille kasvatetaan viikset. En olisi halunnut tietää niistä viiksistä mitään, varsinkaan kun niitä ei sen jälkeen enää mainita.

Olisikin rakkaus niin kaunista ja puhdasta kuin kirjoissa. Tyhmää sanoakaan niin, mutta olen jotensakin nääntynyt ja imen lupauksia hyvästä maailmasta, vaikka ne tulisivatkin vain kirjoista.

Kirjailijan, L.M. Montgomeryn, sydän kuulemma särkyi, kun toinen maailmansota syttyi. Hän ei voinut ymmärtää, miten maailma sortui jo niin pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudestaan. Sodilla ei ollut sijaa kauniissa maailmassa.

Murtua nyt tuollaisesta asiasta. Minkälaisia kirjoja hän olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt molempien sotien yli? Ehkä hieman vähemmän sitruunakiisseliä ja vatkattua kermaa? olisiko rakkaus voittanut sittenkin?

Näine hyvineenkin hautaudun miellyttävästi vanhoille sivuille. Päivänvalo vilkkuu alkovinverhon takaa, mutta minä vaellan jossain aivan muualla. Rivejä pitkin kuin polkuja aikaan sata vuotta sitten.

Kirjan kissan nimi on Dusty Miller.
Heti alkoi haluttaa hankkia sellainen kunnon kissa: harmaa ja tukeva ja vakaa.

Päiväkirja

(klikkaamalla saa suuremmaksi)

Tilasin pitkällisen pähkäilyn jälkeen itselleni syntymäpäivälahjan n. pari viikkoa myöhässä.

Se on naisen runopäiväkirja 1000-luvun Japanista, joka kattaa hänen nuoruusvuotensa ja jatkuu 50-vuotiaaksi asti. Silloin kirjoitukset lakkasivat.

Tavallaan se on blogilahja; päiväkirja tuhannen vuoden takaa: unia, mietteitä ja tunnelmia.

Luulen, että pidän siitä aika tavalla ja kiinnyn siihen, vaikka siinä onkin pehmeät kannet.