Näytetään tekstit, joissa on tunniste japanitrauma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste japanitrauma. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kuumepäiviä

Luin Rakel Liehun romaanin Punainen ruukku. En saanut siitä oikein mitään irti. Kuvakieli oli ihan kaunista, mutta henkilöhahmot jotenkin epäuskottavia, vaikka olivatkin mahdollisia. Suuri ja intohimoinen rakkaus, joka syttyy Jerusalemissa, jäi arvailun varaan, vaikka kirjan mies peräti repi ja vihasi naista. Jaa. Tarina ei kulkenut, se kolisi eteenpäin kuin neliskulmainen kivi. Luin sen loppuun, koska se oli hyvin lyhyt kirja ja koska se ei edes turhauttanut tarpeeksi kesken jättämiseen.

Alkuteksti pelkästään kattoi jo yhden luvun, ja siitä selvisikin, että kirjaa oli karsittu rankalla kädellä, mutta se oli minusta huono ratkaisu. Hahmojen rakentaminen jäi kesken, motiiveja viskeltiin pikku muruina. Se oli ikään kuin paljon suurempi romaani ahdettuna novellimaiseen lyhyyteen, eikä se istunut. Miehiä oli kolmenlaisia: itsekäs paskiainen, juoppo ja höynäytettävä ovimatto. Naisia oli kolmenlaisia: alistuva hiiri, tavallinen mukava nainen ja epämiellyttävä voimakas nainen. Kuolemiakin oli kolmenlaisia: itsemurha, liikenneonnettomuus ja sydänkohtaus. Mukana oli myös syöpä, mutta siihen ei kuollut kukaan. Miljöitä oli enemmän: pohjoinen kaupunki, Israelin turistikohteet, pääkaupungin kadut, autio saari, metsäiset harjut ja nummi. Suuria symboleita oli myös viljalti: pääkallo, valkoinen kurki, aavikko, vanha tietäjä, noitarumpu, poikalapsi ja kaksi punaista ruukkua. Luulen, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikkapa yksi tai kaksi. Tai sitten jotenkin niiden röyhkeämpi vyöryttäminen.

Noo, olen nyt analisoinut kirjan mielestäni. Seuraavaksi luen nykyaikaisen buddhalaisen nunnan kirjoituksia.

--

Arvatkaas, kuka on taas kipeänä? No minä! Ehdin käydä yksissä harjoituksissa, ja seuraavan yön olinkin jo kuumeessa, ja minua kolottaa ja selkään koskee.

Äiti sanoo, että se on stressiperäistä tämä sairastaminen. Stressihormonit hidastavat kuulemma valkosolujen toimintaa, mikä alentaa vastustuskykyä. Eipä se minua lohduta, kun olen sairastellut tässä jo kaksi kuukautta vähän väliä, yhteensä yli kuukauden.

Koska telkkarista ei tule enää oikein mitään katsomisen arvoista, olen alkanut katsoa teinianimea (Kannagi ja Toradora) koneelta. Saahan siinä sentään japanin kielen kertausta, jos ei muuta. Ja ne miljööt ja ruuat ovat niin tuttuja (vaikkakaan eivät vaihdon aikana tuntuneet kovinkaan turvallisilta): aaltopeltiset talot, massiiviset matalat sähkölankaviritelmät, jopa katukiveys on tietyntyyppistä - ja metsät... Olen selvinnyt Japani-järkytyksestäni siinä määrin, että oikeastaan tahtoisin jo palata sinne. Jollakin keinolla, joskus.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Kuumetauti on valvottanut minua jo pari yötä. Keho kirkuu lepoa, mutta en saa levättyä, pyörin vain sängyssä tuntikausia, ja kun vihdoin nukahdan, en nuku pitkään (siis siten pitkään kuin olen jo vuoden, kaksi nukkunut: kellonympäri, vaan hädintuskin 7 tuntia).

Kirjoitan huolipäiväkirjaani vihkoon, mutta sekään ei auta. Mieli pyörii ja poukkoilee. Nenäliinoihin tulee märkiä "musteläiskäkuvioita". Perhonen, toinen perhonen... ei sentään verta.

Illalla voin pahoin puoli tuntia, menin sänkyyn ja melkein sain väsyneet silmäni kiinni, mutta sitten se meni ohi.

Näen unia Japanista. Palaan toistuvasti Kanazawaan, milloin lentokoneella, milloin junalla, kerran jopa kanootilla. Olen hukassa unien tuntemattomilla lentokentillä ilman rahaa, etsin raamenkuppiloita, vaellan kaupoissa. Palaan kerta kerran jälkeen asuntolaan, siihen jossa oli kosteat käsittelemättömät betoniseinät ja huoneissa raskaat teräsovet. Kuljetan mukanani joskus eri ihmisiä: joskus matkustan isän kanssa, joskus siskon, mutta useimmiten yksin. Tiedän aina, että olen nyt vain pari viikkoa, tämä on lyhyt reissu, mutta rahani ovat lopussa, enkä tiedä, saanko lippua enää takaisin Suomeen. Myöhästyn aina jatkoyhteysjunasta, kuljen raiteita pitkin. Kampus ja päärakennukset ovat vieraita, silti kuljen niissä kuin olisin aina kulkenut. Valitsen ruokalassa outoja ruokia, syön yksin. Linja-autot kulkevat kummallisia teitä, vääriin aikoihin. En pääse keskustaan, enkä keskustasta asuntolalle. Puhun sujuvampaa japania kuin koskaan hereillä ollessani, mutta kukaan ei kuuntele, ja olen yksin. Vihreiden peltojen päällä on punainen aurinko.

Olen aina helpottunut, kun herään. Minä en ollutkaan siellä. En noin, en tuolla tavalla.