Saanko esittäytyä

Olen taas tullut kaapistani feminismini suhteen.

Yleensä en jaksa, enkä viitsi koskea tasa-arvoasioihin pitkällä tikullakaan asian tiimoilla pyörivien hourupäiden vuoksi, mutta kai se on astuttava esiin ja kannettava tämäkin risti: kyllä, olen kiinnostunut naisasiasta.

Aikaisemmin ajattelin, että siinä, että olen sairas ja työkyvytön, on jo riittävästi leimaa kannettavaksi, mutta ehkäpä olen tervehtynyt jo siinä määrin, että voin kantaa jo loputkin. Siis, hyvät kansalaiset: Minä, Annikki, olen sekä hullu että feministi. Toisesta voi parantua, toisesta ei.

Valitettavasti en vihaa miehiä ja olen hetero.

Naisasiasta kiinnostuin jo pienenä tyttönä, kun huomasin ettei minun kiinnostuksenkohteet käyneet yksiin oletettujen kanssa: en pitänyt vauvanukeista, enkä kotileikeistä, vaan kaivinkoneista ja rakennussarjoista. Luulisi, ettei siinä ole mitään vikaa, mutta valitettavasti aika oli silloin vielä 80-luvullakin sellainen, että pojat olivat poikia ja tytöt tyttöjä. Tunsin jääneeni aivan yksin vääränlaisuuteni kanssa, eikä mitään epätyttömäistä kotonakaan tuettu; kenellekään ei tullut edes mieleen, että olisin halunnut ilmakiväärin kuten suvun pojilla, tai meccano-sarjaa. Niinpä kaikki "poikamaiset" kiinnostuksenkohteet tukehtuivat ja sallituksi vyöhykkeeksi jäi vain ns. sukupuolineutraalit leikit, kuten piirtely, muovailu ja eläinleikit. Tytön muotti oli niin ahdas, että se koski minuun kipeästi. Koska en saanut olla poikamainen, en tahtonut olla myöskään tyttömäinen: en suostunut pitämään enää mekkoja, en suostunut kampaamaan enää tukkaani, vihasin punaista väriä ja prinsessajuttuja. Kieltäydyin kuulumasta kumpaankaan ryhmään.

Kuukautisten alkaminen olikin moiselle sukupuolettomalle olennolle melkoinen biologinen isku päin näköä. Ennen pitkää myös rinnat kasvoivat ja alistuin kohtalooni. Elämäni naisena ei alkanut mitenkään ruusuisesti.

Feminismiä en ollut kuitenkaan ajatellutkaan ilmiönä tai sanana ennen kuin pojat alkoivat kysellä minulta koulussa, että "Oletsä muka joku feministi?", kun olin liian kärkäs ja sanavalmis ja mielelläni väittelemässä ja varsinkin kyseenalaistamassa kaikkea. Loukkaannuin moisista väitteistä ja kielsin olevani mitään niin friikkiä. Noo, nyt kun tiedän paremmin, voin jo sanoakin, että totta perseessä olen, mutta sillä ei ole useimpien asioiden kanssa mitään tekemistä.

Onnekseni aikuisuuteen kasvamiseen liittyy itsensä hyväksymistä ja paikkansa löytämistä maailmassa, ja lapsuuteni synkeä yksinäisyys ja tyttöinho päättyivät. Totesin omaavani paljon miehisiä ominaisuuksia ja paljon naisellisia ominaisuuksia ja vielä enemmän ihan vain ominaisuuksia. Minusta tuli ihan hyvä nainen. Ihan hyvä ihminen. Minua ei kuitenkaan lakannut hämmästyttämästä, kuinka tiukasti sukupuoli voikaan sanella järjettömältäkin tuntuvia asioita elämässä aina harrastuksista työuraan asti. Enkä ole unohtanut, miltä tuntui kasvaa, kun ei siihen muottiin sopinut.

Todellakin: asiat menevät oikein mukavasti niin kauan, kun ei törmää muottinsa laitoihin. Voi kuvitella olevansa vapaa ja tuettu, kunnes rajansa kohtaa, ja silloin sen kivun vasta ymmärtää. Enkä tarkoita tällä mitään biologisia rajoja, sellainen erilaisuus on lopultakin helppoa hyväksyä, vaan ulkoisia esteitä, piikkilanka-aitoja, typistämistä ja tasaamista.

Kasvaessani huomasin, etteivät asiat olleet pojilla yhtään sen paremmin. Itseasiassa miehen muotti on paljon tiukempi kuin naisen, ja lopultakin aivan yhtä järjetön. Erilaisena tyttönä sitä kuitenkin on jotenkin suojassa, tyttöytensä turvassa, mutta erilainen poika on vapaata riistaa kelle tahansa ja turvan ulkopuolella. Miesten maailmassa on paljon sellaista, joka on kokemukseni ulkopuolella, mutta sen ehdottomuuden ja ne säännöt aavistan. On ehkä tullut aika miesten itse murtaa seinänsä ja määritellä maailmansa, mutta sitä ei voi tehdä kenenkään puolesta.


--


On todellakin turha tulla minulle jauhamaan paskaa tasa-arvosta ja sen "haitoista", koska tasapäistämisellä ja yhdenvertaisuudella on vissi ero, ja sen kyllä tietää, mikä se ero on, kun siihen törmää. Siinä ei ole mitään epäselvää.

Minä olen kiinnostunut siitä, millaista on elää naisena maailmassa ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Olen siis kiinnostunut naisasiasta. Täten olen naisasianainen eli feministi. Ja ei, en edelleenkään vihaa miehiä. Olen miehistä kiinnostunut, monessa mielessä. Olen myös kiinnostunut miesasiasta ja lapsiasiasta ja vanhusasiasta ja yhteiskunnallisista asioista ylipäätään, enkä koe, että ne rajaisivat toisiaan pois millään tavalla. Itseasiassa ajattelen, että mies- ja naisasiat sulkeutuvat molemmat niille yhteisen nimittäjän eli ihmisasian alle. Kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä. Kaikki eivät ole feminismin määritelmästäkään samaa mieltä. Joidenkin mielestä se on jopa palleja katkova ja syövä sadistinen uskontokunta, mutta paskaakos minä siitä välitän. Minä en sanoja pelkää. Enkä minä pelkää leimoja. Te ette saa määritellä minun puolestani mitä minä olen, minä määrittelen feminismini itse, tahtomallani tavalla ja siihen teillä on tyytyminen. Lienee turha huomauttaa, että jätän toki muillekin saman määrittelyvallan itseensä nähden. Jos joku muu tahtoo olla feministi, johon liittyy pallien syömistä ja miestenvihaamista sekä Kyöpelinvuoren salaliitto, niin olkaa hyvät vaan.

Olisi tietysti mahdollista heittäytyä lepäämään laakereillaan, kun suurin osa on jo saavutettu: äänioikeus, taloudellinen itsenäisyys, oman kehon autonomia, oikeus pitää omaisuutta, periä ja pitää nimensä, kouluttautua vapaavalintaisesti ja tehdä uraa. Puusilmäisempi saattaisi luulla, että tästä eteenpäin olisi saavutettavissa vain pilkunnussimisen erikoisetuja: kuten uusia värejä hammasharjoihin ja e-pilleriliuskoihin tai yhteiskunnan kustantamia riipputissileikkauksia plastiikkakirurgilla. Väärin.

Yhteiskunnallisesti ajateltuna kymmenen tai kaksikymmentäkin vuotta ovat hyvin lyhyt aika. Sanotaanko, että elämisen ja olemisen perustaso on suurinpiirtein saavutettu ja siihen meni pari sataa vuotta. Todellinen työ on kuitenkin alkaa elää ja vaikuttaa. Vapauden eteen on tehty niin paljon työtä ja kehitystä, että siinä meneekin jo sormi suuhun, kun pitäisi miettiä, mitä tällä vapaudella sitten tekisi. On menossa vasta ensimmäiset naissukupolvet (muutamissa harvoissa maissa), joilla on vapautta toteuttaa itseään siinä missä miehilläkin (ja joita ei pidetä enää kakkosluokan kansalaisina), joten on aivan älyttömän yksisilmäistä vielä vaahdota mistään tuloksista tai kehityksen suunnasta sitä tai tätä. Siinä on suuruudenhulluus ja omahyväisyys jo huipussaan, jos joku kuvittelee, että tässä se nyt sitten on: Vuosi 2008; yhteiskunnan kehityksen huippu, jossa tasa-arvoisuus on jo jotenkin mennyt ihan liian pitkälle ja kohta palataan siihen parempaan (vuosi 2006?). Mihin ihmeen parempaan (1957? 1986?)? Kokeillaas nyt tätä vaikka se kolme-, neljäsataa vuotta ja sitten voidaan tehdä jo jotain johtopäätöksiä.

Siihen asti minäkin toivon mukaan kasvatan seuraavan sukupolven ihmisiä, en miehiä tai naisia. Luulen, että se miehuus ja naiseus tulevat tälläkin lajilla ihan luonnostaan. Ihmisyydestä taas en ole ollenkaan niin varma.

Tänä pänä

Remember, remember the Fifth of November,
The Gunpowder Treason and Plot,
I can think of no reason
Why the Gunpowder Treason
Should ever be forgot.

Niin komeasti soi värssy Guy Fawkesin ja ruutisalaliiton muistolle. Vuonna 1605 katolilainen salaliitto yritti räjäyttää Englannin kuninkaan, tämän perheen ja parlamentin 800 kilolla ruutia, joka oli piilotettu parlamenttitalon kellariin. Sepä vasta olisikin ollut näky, mutta ruudin sytyttäjä jäi kiinni, kidutettiin ja teloitettiin. Tapahtuman muistoksi juhlitaan vieläkin Guy Fawkesin yötä, jolloin poltetaan kokkoja ja räjäytellään vaarattomampia ilotulitteita.

Aihe tuli tunnetuksi elokuvan V niin kuin verikosto (V for Vendetta) myötä, jossa Guy Fawkesiksi naamioitunut kostaja taistelee totalitaariseksi muuttunutta yhteiskuntaa vastaan terrorismin keinoin. Lopuksi räjäytetään parlamenttitalo erikoistehostein, mikä oli tietysti hienompaa kuin mitä 1600-luvulla olisi saatu aikaan.

Elokuva oli hieno ja koskettava; anarkismi suorastaan ihmisläheistä ja vapautta korostavaa. Vapaus voitti ja totalitarismi hävisi!

Oikeassa elämässä en voi sietää anarkisteja, tuhoamista ja hillumista, joten juhlin marraskuun viidettä todellisen vapauden puolesta, en anarkismin. En voi sietää totalitarismiakaan, mutta onneksi emme elä vielä sellaisessa, eikä toivottavasti koskaan eletäkään. Elän ja toimin sen puolesta, ettei parlamentteja tarvitsisi koskaan räjäyttää, ihmiset päättäisivät itse asioistaan (ja että Puolue hallitsisi maa.. no vitsi vitsi) ja osallistuisivat muutoinkin asioiden hoitoon kuin huutamalla puskista tai polttamalla autoja maskit naamalla. Politiikka ei saa koskaan mennä siihen, että vallankäyttö ja ihmiset ovat eri puolilla, ja aletaan käydä sotaa.

Meidänkin maassamme on kuljettu pitkä matka ensimmäisiltä valtiopäiviltä (Porvossa 1809) tähän päivään, enkä tahdo että kukaan unohtaa kaikkea sitä, mitä kansa on yhdessä tehnyt ja miten yhteiskunta on kehittynyt tänä parin sadan vuoden aikana. Ottakaamme yhdet sille!

--

Ihan ensimmäiseksi olisin kuitenkin halunnut kiittää kaikkia äänestäneitä ja vaalityötä tehneitä. Kiitos!

möh

Mtv3:n vaalikone oli ihan hirveää kuraa. En minä etsi itseni kaltaista ehdokasta, vaan ehdokasta, joka ajaa haluamiani asioita.

Ylen vaalikone taas oli ihan ok. Ainakin siinä käytiin läpi ihan käytännön politiikkaa, eikä mitään "Tykkään suklaajätskistä" -tyyppistä paskaa.

No eniveis, lähdenpä tästä äänestämään (vaalikoneista huolimatta).

edit.

Ennakkoäänestyspaikka ei ollutkaan siinä postissa, missä kuvittelin, eikä minulla ollut hanskoja, joten ostinkin tuoretta leipää ja tomaatteja ja palasin kotiin.

jospa huomenna

Lauloi niitä näitä

Terapiassa tehtiin eilen pitkä ajatusharjoitus. Piti etsiä minuuden pysyvää osaa, sitä ns. Tarkkailijaa. Tarkkailijahan on minulle tuttu hahmo, se on aina läsnä ja minä tunnen sen läsnäolon jatkuvasti. Mutta kun piti yrittää miettiä yhteyttä minuun vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten, sitä ei vain ollut. Lapsuuden minä on ainoa, joka on nykyisen minän kanssa yhtä, kaikki muu siltä väliltä on irrallaan ja säpäleinä.

Minä tiedän tapahtumat ja yhteydet tähän pisteeseen, mutta minä en tunne niitä.

--

Tänään taas oli lääkärin vuoro. Kuntoutustukea jatketaan vuoden loppuun, en joudu pelkäämään putoamista vähään aikaan. Nyt kaikki on varmaan toisin, kun en vain roiku elämässä kiinni, vaan myös elän ja teen töitä paranemiseni eteen.

Toisaalta minua väsyttää olla masennuksen mannekiini. Olen kuitenkin valinnut julkisen sairastamisen hiljaisuuden sijaan. En voi sietää mykkyyttä, piilottelua ja maton alle lakaisua. Masennus on kuin taikapiiri, jonka sisälle eivät ulkopuoliset pääse. Hämärissä mielenterveystoimistoissa jaetaan salaista tietoa kulttiin vihkiytyneille. Kukaan ei saa tietää, miltä tuntuu, kun putoaa mustaan limaiseen kaivoon ja elämä on yhtä äänetöntä kirkumista ammottavin suin ja silmin.

Kukaan ei muutenkaan saa tietää mitään. On vain iloiset teatterikulissit ja nauravia kasvoja ja hauskoja kutsuja, ei suinkaan pimeyttä, metsissä mätäneviä ruumiita ja ajatuksia köysistä, muovipusseista ja pään lyömisestä patteriin. Hetkittäin tämä makaaberi näytelmä käväisee kulissin edessä, silloinkin vain säädyllisesti valkoisessa arkussa, yhä vain hiljaisuuden saattelemana.

Kaikki ovat yhdessä yksin.

Se on rumaa. Ja se on turhaa. Masennus ei määrittele ihmistä, se vain kuvaa oireita. Medikalisaatiota pilkataan omahyväisesti. Tällaiset ihmiset haluavat pitää aitansa pystyssä ja lokerot (oi ei, ei sairauden lokerot, vaan paljon vanhemmat mystiset lokerot) niillä paikoilla, joille ne on ammoin asetettu.

Onhan se kurjaa, jos ihminen diagnosoidaan sairastavaksi sen sijaan, että hän vain olisi muuten huono tai vielä parempaa: hullu. Nämä vanhat määreethän toki jättävät ihmisen elämään enemmän liikkumavaraa ja mielikuvitukselle tilaa lentää.

Toivon hartaasti, että ko. ihmiset lentäisivät mielikuvituksineen päin ikkunaa. Me näytämme - minä ja minun vialliset aivoni - tietä.

Vaikea valinta vol 103

Iltapäiväteeveestä Simpsonit vai Eduskunnan kyselytunti?

Ei se ole mikään vitsi, katsoisin molemmat yhtä mieluusti.

Edustaja Tiuralla taisi olla tili Sampo-pankissa. Siitä tehtiin valtakunnallinen ongelma.

Vihreitä riepoi edelleen se tosiasia, että ydinvoimaa lisätään, ja ettei sen lisääminen edes riitä, joten uusiutuvia energiamuotoja joudutaan lisäämään enemmän kuin vihreät edes ajavat.

Vanhoillisia riepoi NATO ja Venäjä.

Opin uuden sanan: ubiikkiyhteiskunta.

Ubiikkiyhteiskunnassa riepoo se, että tekniikka on pahaa ja ihmistä orjuuttavaa. Olisipa joku sanonut sen jo sille apinalle, joka alkoi kivellä rikkoa pähkinöitä. Ubiikkiyhteiskunnan merkitystä Pohjois-Karjalan asukkaille pitäisi miettiä. Tämä tietysti liittyy siihen hämärään olettamukseen, että maakunnissa ollaan jotenkin aidompia ja lähempänä elämää kuin kaupungeissa. Joopati joo. Ainakin minun kotiseudulla Pohjois-Savossa ubiikkiyhteiskunta takaa vanheneville vanhemmille mukavammat oltavat, netin ja asioiden sähköisen hoitamisen mökkilaiturilta käsin ja monen monta muutakin hyvää asiaa.

Itseasiassa tietotekniikan vallankumous parantaa elämää juuri haja-asutusalueilla, kun esimerkiksi lääkäripalveluja voi osittain suorittaa etänä, samoin työskentelyä ja esimerkiksi lähiruuan tuotantoa ja myyntiäkin on helpompi organisoida sähköisesti sen sijaan, että tieto jonkun kotijuustosta ei leviäisi lähinaapuria kauemmaksi.

Ihmisten ei ole pakko asua tiiviisti kaupungeissa, jos tekniikka mahdollistaa yhteydet muihin ihmisiin ja verkostoitumisen kauempaakin. Kaipuu kirjoituskoneisiin, sihteerikköihin ja siihen, kun pankkiasiatkin laskivat pankkineidit ja kaikki oli niin helppoa ja yksinkertaista... Ubiikkiyhteiskunnan rinnalle voisi tietysti rakentaa infrastruktuuriltaan antiikkiyhteiskunnan sitä kaipaaville: Pohjois-Karjalaan rakennettaisiin idyllisiä kyläyhteisöjä ja pienkaupunkeja, joissa elämä olisi läsnä ilman kamalia sähköjohtoja ja vielä kamalampaa tekniikkaa. Antiikkiyhteiskunnan lääkäri rientäisi sairastuvien luo kotiin asti hevoskärryillä nahkasalkkua ja stetoskooppia kantaen. Hoitoina käytettäisiin johdottomia kylmäkääreitä ja suoneniskentää - aivan kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Ei nimittäin ole mahdollista yllyttää kehitystä yhdellä saralla esimerkiksi tieteessä ilman että se samalla leviäisi yhteiskuntaan, koskettaisi elämää ja elämisen tapaa.

Uusi aikakausi

Blogillani on kuulemma nykyään virallinen valvoja.

Hyvät kanssaihmiset, jos näette täällä mitään epäilyttävää, niin suosittelen ottamaan yhteyttä salaiseen valvojaan heti vaikkapa uikahtamalla aina, kun kalikka kolahtaa omaan nilkkaan sekä vönkimään raastupaan mitä pikimmiten.

Tällainen epäilyttävä ja täysin mauton nettikirjoittelu on saatava kertakaikkiaan loppumaan ja tässä kaikki nyt puhalletaan yhteen silmiäkirvelevään savustavaan hiileen.

Alas friikit ja vääränlainen totuus, ylös mitä komeimmat näyttämövaatteet! Sillä nyt toimitaan yhdessä jonkun muun määrittelemän hyvän puolesta.