Saanko esittäytyä

Olen taas tullut kaapistani feminismini suhteen.

Yleensä en jaksa, enkä viitsi koskea tasa-arvoasioihin pitkällä tikullakaan asian tiimoilla pyörivien hourupäiden vuoksi, mutta kai se on astuttava esiin ja kannettava tämäkin risti: kyllä, olen kiinnostunut naisasiasta.

Aikaisemmin ajattelin, että siinä, että olen sairas ja työkyvytön, on jo riittävästi leimaa kannettavaksi, mutta ehkäpä olen tervehtynyt jo siinä määrin, että voin kantaa jo loputkin. Siis, hyvät kansalaiset: Minä, Annikki, olen sekä hullu että feministi. Toisesta voi parantua, toisesta ei.

Valitettavasti en vihaa miehiä ja olen hetero.

Naisasiasta kiinnostuin jo pienenä tyttönä, kun huomasin ettei minun kiinnostuksenkohteet käyneet yksiin oletettujen kanssa: en pitänyt vauvanukeista, enkä kotileikeistä, vaan kaivinkoneista ja rakennussarjoista. Luulisi, ettei siinä ole mitään vikaa, mutta valitettavasti aika oli silloin vielä 80-luvullakin sellainen, että pojat olivat poikia ja tytöt tyttöjä. Tunsin jääneeni aivan yksin vääränlaisuuteni kanssa, eikä mitään epätyttömäistä kotonakaan tuettu; kenellekään ei tullut edes mieleen, että olisin halunnut ilmakiväärin kuten suvun pojilla, tai meccano-sarjaa. Niinpä kaikki "poikamaiset" kiinnostuksenkohteet tukehtuivat ja sallituksi vyöhykkeeksi jäi vain ns. sukupuolineutraalit leikit, kuten piirtely, muovailu ja eläinleikit. Tytön muotti oli niin ahdas, että se koski minuun kipeästi. Koska en saanut olla poikamainen, en tahtonut olla myöskään tyttömäinen: en suostunut pitämään enää mekkoja, en suostunut kampaamaan enää tukkaani, vihasin punaista väriä ja prinsessajuttuja. Kieltäydyin kuulumasta kumpaankaan ryhmään.

Kuukautisten alkaminen olikin moiselle sukupuolettomalle olennolle melkoinen biologinen isku päin näköä. Ennen pitkää myös rinnat kasvoivat ja alistuin kohtalooni. Elämäni naisena ei alkanut mitenkään ruusuisesti.

Feminismiä en ollut kuitenkaan ajatellutkaan ilmiönä tai sanana ennen kuin pojat alkoivat kysellä minulta koulussa, että "Oletsä muka joku feministi?", kun olin liian kärkäs ja sanavalmis ja mielelläni väittelemässä ja varsinkin kyseenalaistamassa kaikkea. Loukkaannuin moisista väitteistä ja kielsin olevani mitään niin friikkiä. Noo, nyt kun tiedän paremmin, voin jo sanoakin, että totta perseessä olen, mutta sillä ei ole useimpien asioiden kanssa mitään tekemistä.

Onnekseni aikuisuuteen kasvamiseen liittyy itsensä hyväksymistä ja paikkansa löytämistä maailmassa, ja lapsuuteni synkeä yksinäisyys ja tyttöinho päättyivät. Totesin omaavani paljon miehisiä ominaisuuksia ja paljon naisellisia ominaisuuksia ja vielä enemmän ihan vain ominaisuuksia. Minusta tuli ihan hyvä nainen. Ihan hyvä ihminen. Minua ei kuitenkaan lakannut hämmästyttämästä, kuinka tiukasti sukupuoli voikaan sanella järjettömältäkin tuntuvia asioita elämässä aina harrastuksista työuraan asti. Enkä ole unohtanut, miltä tuntui kasvaa, kun ei siihen muottiin sopinut.

Todellakin: asiat menevät oikein mukavasti niin kauan, kun ei törmää muottinsa laitoihin. Voi kuvitella olevansa vapaa ja tuettu, kunnes rajansa kohtaa, ja silloin sen kivun vasta ymmärtää. Enkä tarkoita tällä mitään biologisia rajoja, sellainen erilaisuus on lopultakin helppoa hyväksyä, vaan ulkoisia esteitä, piikkilanka-aitoja, typistämistä ja tasaamista.

Kasvaessani huomasin, etteivät asiat olleet pojilla yhtään sen paremmin. Itseasiassa miehen muotti on paljon tiukempi kuin naisen, ja lopultakin aivan yhtä järjetön. Erilaisena tyttönä sitä kuitenkin on jotenkin suojassa, tyttöytensä turvassa, mutta erilainen poika on vapaata riistaa kelle tahansa ja turvan ulkopuolella. Miesten maailmassa on paljon sellaista, joka on kokemukseni ulkopuolella, mutta sen ehdottomuuden ja ne säännöt aavistan. On ehkä tullut aika miesten itse murtaa seinänsä ja määritellä maailmansa, mutta sitä ei voi tehdä kenenkään puolesta.


--


On todellakin turha tulla minulle jauhamaan paskaa tasa-arvosta ja sen "haitoista", koska tasapäistämisellä ja yhdenvertaisuudella on vissi ero, ja sen kyllä tietää, mikä se ero on, kun siihen törmää. Siinä ei ole mitään epäselvää.

Minä olen kiinnostunut siitä, millaista on elää naisena maailmassa ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Olen siis kiinnostunut naisasiasta. Täten olen naisasianainen eli feministi. Ja ei, en edelleenkään vihaa miehiä. Olen miehistä kiinnostunut, monessa mielessä. Olen myös kiinnostunut miesasiasta ja lapsiasiasta ja vanhusasiasta ja yhteiskunnallisista asioista ylipäätään, enkä koe, että ne rajaisivat toisiaan pois millään tavalla. Itseasiassa ajattelen, että mies- ja naisasiat sulkeutuvat molemmat niille yhteisen nimittäjän eli ihmisasian alle. Kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä. Kaikki eivät ole feminismin määritelmästäkään samaa mieltä. Joidenkin mielestä se on jopa palleja katkova ja syövä sadistinen uskontokunta, mutta paskaakos minä siitä välitän. Minä en sanoja pelkää. Enkä minä pelkää leimoja. Te ette saa määritellä minun puolestani mitä minä olen, minä määrittelen feminismini itse, tahtomallani tavalla ja siihen teillä on tyytyminen. Lienee turha huomauttaa, että jätän toki muillekin saman määrittelyvallan itseensä nähden. Jos joku muu tahtoo olla feministi, johon liittyy pallien syömistä ja miestenvihaamista sekä Kyöpelinvuoren salaliitto, niin olkaa hyvät vaan.

Olisi tietysti mahdollista heittäytyä lepäämään laakereillaan, kun suurin osa on jo saavutettu: äänioikeus, taloudellinen itsenäisyys, oman kehon autonomia, oikeus pitää omaisuutta, periä ja pitää nimensä, kouluttautua vapaavalintaisesti ja tehdä uraa. Puusilmäisempi saattaisi luulla, että tästä eteenpäin olisi saavutettavissa vain pilkunnussimisen erikoisetuja: kuten uusia värejä hammasharjoihin ja e-pilleriliuskoihin tai yhteiskunnan kustantamia riipputissileikkauksia plastiikkakirurgilla. Väärin.

Yhteiskunnallisesti ajateltuna kymmenen tai kaksikymmentäkin vuotta ovat hyvin lyhyt aika. Sanotaanko, että elämisen ja olemisen perustaso on suurinpiirtein saavutettu ja siihen meni pari sataa vuotta. Todellinen työ on kuitenkin alkaa elää ja vaikuttaa. Vapauden eteen on tehty niin paljon työtä ja kehitystä, että siinä meneekin jo sormi suuhun, kun pitäisi miettiä, mitä tällä vapaudella sitten tekisi. On menossa vasta ensimmäiset naissukupolvet (muutamissa harvoissa maissa), joilla on vapautta toteuttaa itseään siinä missä miehilläkin (ja joita ei pidetä enää kakkosluokan kansalaisina), joten on aivan älyttömän yksisilmäistä vielä vaahdota mistään tuloksista tai kehityksen suunnasta sitä tai tätä. Siinä on suuruudenhulluus ja omahyväisyys jo huipussaan, jos joku kuvittelee, että tässä se nyt sitten on: Vuosi 2008; yhteiskunnan kehityksen huippu, jossa tasa-arvoisuus on jo jotenkin mennyt ihan liian pitkälle ja kohta palataan siihen parempaan (vuosi 2006?). Mihin ihmeen parempaan (1957? 1986?)? Kokeillaas nyt tätä vaikka se kolme-, neljäsataa vuotta ja sitten voidaan tehdä jo jotain johtopäätöksiä.

Siihen asti minäkin toivon mukaan kasvatan seuraavan sukupolven ihmisiä, en miehiä tai naisia. Luulen, että se miehuus ja naiseus tulevat tälläkin lajilla ihan luonnostaan. Ihmisyydestä taas en ole ollenkaan niin varma.