Lauloi niitä näitä

Terapiassa tehtiin eilen pitkä ajatusharjoitus. Piti etsiä minuuden pysyvää osaa, sitä ns. Tarkkailijaa. Tarkkailijahan on minulle tuttu hahmo, se on aina läsnä ja minä tunnen sen läsnäolon jatkuvasti. Mutta kun piti yrittää miettiä yhteyttä minuun vuosi sitten tai kymmenen vuotta sitten, sitä ei vain ollut. Lapsuuden minä on ainoa, joka on nykyisen minän kanssa yhtä, kaikki muu siltä väliltä on irrallaan ja säpäleinä.

Minä tiedän tapahtumat ja yhteydet tähän pisteeseen, mutta minä en tunne niitä.

--

Tänään taas oli lääkärin vuoro. Kuntoutustukea jatketaan vuoden loppuun, en joudu pelkäämään putoamista vähään aikaan. Nyt kaikki on varmaan toisin, kun en vain roiku elämässä kiinni, vaan myös elän ja teen töitä paranemiseni eteen.

Toisaalta minua väsyttää olla masennuksen mannekiini. Olen kuitenkin valinnut julkisen sairastamisen hiljaisuuden sijaan. En voi sietää mykkyyttä, piilottelua ja maton alle lakaisua. Masennus on kuin taikapiiri, jonka sisälle eivät ulkopuoliset pääse. Hämärissä mielenterveystoimistoissa jaetaan salaista tietoa kulttiin vihkiytyneille. Kukaan ei saa tietää, miltä tuntuu, kun putoaa mustaan limaiseen kaivoon ja elämä on yhtä äänetöntä kirkumista ammottavin suin ja silmin.

Kukaan ei muutenkaan saa tietää mitään. On vain iloiset teatterikulissit ja nauravia kasvoja ja hauskoja kutsuja, ei suinkaan pimeyttä, metsissä mätäneviä ruumiita ja ajatuksia köysistä, muovipusseista ja pään lyömisestä patteriin. Hetkittäin tämä makaaberi näytelmä käväisee kulissin edessä, silloinkin vain säädyllisesti valkoisessa arkussa, yhä vain hiljaisuuden saattelemana.

Kaikki ovat yhdessä yksin.

Se on rumaa. Ja se on turhaa. Masennus ei määrittele ihmistä, se vain kuvaa oireita. Medikalisaatiota pilkataan omahyväisesti. Tällaiset ihmiset haluavat pitää aitansa pystyssä ja lokerot (oi ei, ei sairauden lokerot, vaan paljon vanhemmat mystiset lokerot) niillä paikoilla, joille ne on ammoin asetettu.

Onhan se kurjaa, jos ihminen diagnosoidaan sairastavaksi sen sijaan, että hän vain olisi muuten huono tai vielä parempaa: hullu. Nämä vanhat määreethän toki jättävät ihmisen elämään enemmän liikkumavaraa ja mielikuvitukselle tilaa lentää.

Toivon hartaasti, että ko. ihmiset lentäisivät mielikuvituksineen päin ikkunaa. Me näytämme - minä ja minun vialliset aivoni - tietä.