ajanpalanen

Kerran yksi opiskelukaveri näytti ottamaansa valokuvaa toisesta opiskelukaverista. Tiesin heti, että he seurustelevat, vaikkei se ollut vielä julkista: kuva oli niin intiimi. Vain kesäinen kasvokuva, mutta sen katsominen tuntui tirkistelyltä. Minusta se tyttö ei ollut erityisen kaunis (sanokaa vain kateelliseksi), mutta hänet oli kuvattu niin kuin kauniit kuvataan. Kuvaaja näki hänet kauniina, ja se oli ensinäkemältä selvää. Siitä on jo vuosia aikaa, mutta muistan sen yllättävän pettymyksen, joka jysähti mieleeni. Ja oliko siinä arkailua, siinä pojan ilmeessä, kun hän näytti kuvaa meille, mitä sanoisimme. Kukaan ei sanonut mitään. Mutta minä lakkasin hymyilemästä aidosti, kun hän tervehti käytävällä: "Ugh.".

Minusta tuntui aina, että oli olemassa jokin muuri, joka erotti minut muista opiskelijoista. Ihmiset olivat hauskoja ja fiksuja, mutta minä en vain osannut olla heidän kanssaan. Yritin toki aina välillä, mutta olin lopultakin niin paljon poissa koulusta, että putosin siksikin joukosta. Se on tietysti hieman kummallista, koska muuten olen aika sosiaalinen, mutta eristyminen koulussa oli varmaankin alkanut jo lukiossa. En voinut laittaa sinne yhtään energiaa tai ajatusta silloin. Niin asiat vain olivat. Kesäinen valokuva oli kuva elämästä, johon minulla ei ollut osaa, eikä arpaa.