Äänet kuuluvat taas niin kauhean kovina: luennoitsijan kirkuva ääni, opiskelijoiden kuiskeet kohisevat korvissa, pienet rapinat muuttuvat kivenjärkäleiden murinaksi. Menen välillä vessaan rauhoittumaan, ja jatkan istumista.
Onneksi kotona on sentään hiljaista. Harmi, etten pidä hämärästä - se jotenkin sopisi hiljaisuuden kanssa yhteen. Sen sijaan olemme kolmistaan, minä ja valo ja hiljaisuus.
Nyt voin opetella ahdistuksen rauhoituskeinoja ihan niin kuin todellisuudessa. En vain millään viitsisi, samperi kellä tässä on aikaa, kun on kiireitäkin. Ilman kiireitä ja stressiä ei vain taida tätänykyä ahdistaa.
Siis kauheeta, kun minä näin kirjoittelen epätäydellisestä elämästäni nettiin. Voi kauheeta.
Ajatuksia:
Täytyisi opetella maalaamaan akvarelleilla, jotta voisi kuvata päivänvaloa.
Tahtoisin tehdä kotijuustoa.
Minkähän takia pidän idyllisistä pikku asioista?
Minulla on liikaa paperia.
Ai niin, itkin, kun katsoin Englantilaisen potilaan viikonloppuna.
Sitten huomasin seuraavana päivänä, että se johtuikin vain siitä, että olin unohtanut ottaa masennuslääkkeeni. :D
Hmmm...
VastaaPoistaTäytyisi opetella maalaamaan päivänvaloa.
Kuul, mä varastan ton johonkin runoon. Kiitoksia.
(Tosin varkaus on sikäli väärin, että pidän tuosta sinun runostasi -- siis tuosta Täytyisi ja paperia sanojen välillä olevasta runosta)
En kyllä ajatellut sen olevan runo, mutta toisinaan lukija päättää. :)
VastaaPoistaOle hyvä, ja köh nimi krediitteihin. :D