keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Silmujen jälkeen

Eilen päätin ottaa kameran mukaan ennen kuin kadotan kevään. Jotkut tahtovat puhua jo kesästä, mutta se on hyvän loppukevään pilaamista hätiköimällä jonkun muun perään. Kuljen haaparivin ohi melkein joka päivä ja se vaihtaa väriä jatkuvasti. Uudet lehdet olivat silmuissaan vielä hopeisia, mutta heti puhjettuaan ne vaihtoivat nahkeanpunaiseen. Puut näyttävät nyt ruostetäpläisiltä ja kasvavan kuparikolikoita.

Mielipuustani haavasta on löytynyt uusia sävyjä,
uudet lehdet suorastaan uhkuvat nahkaista punaista.


Lehmuksen juuri taas kasvaa kukkamaisia versoja.


Ne ovat pienempiä kuin sormenpää.


Lehmuksia kuvatessa taas ihmetytin ainakin ulkomaalaisia, kun kyykistelin kasseineni epävarmasti maassa ja yritin samalla puhua äidin kanssa puhelimessa ja tukea toista rannetta mustalle rungolle. (Pöh, kaikkihan nykyään pyllistelevät digikameroinensa joka paikassa.) Teki mieli kaivaa maasta pieniä lehmuksen taimia ja ottaa mukaan, mutta eihän niille olisi paikkaa missään. Ne olivat niin pieniä ja tomeria, elämänhaluisia.

2 kommenttia:

  1. Lehmukset ovat kyllä juuri siitä niin mahtavia, että ne eivät tyydy silmuamaan vain oksistaan vaan puskevat elämää ihan joka paikasta. Ja pian on kukinta-aika ja kadut tahmeita lehmusten medestä.

    Ei siis täällä, mutta teillä siellä etelässä. Täällä ei ole hiirenkorviakaan vielä.

    VastaaPoista
  2. Niin oli näemmä leikkausjäljistä päätellen kaupunginpuutarhuri taistellut jo vuosia tuollaisia epäsäätyisiä juuriversoja vastaan. Joka vuosi ne sieltä kuitenkin punkevat, uhkeina melkein trooppisissa väreissään.

    Eenpä taida pohjoiseen enää muuttaa, niin kuin entitkin sanovat: etelään päin mennessä on kuin kulkisi miellyttävään alamäkeen. Ja niin olen minäkin kulkenut hitaasti, mutta vääjäämättömästi kohti etelää. :)

    VastaaPoista