perjantai 5. joulukuuta 2008

Athene

Klimtin Pallas Athene


Olen ajatellut ostaa itselleni (joulu)lahjaksi taulun. Ehkä kuvan Gustav Klimtin Pallas Athenen. Ei se ole Klimtin töistä kauneimpia, ei toki, mutta minun pitäisi muistuttaa itseäni jostain, kun pimeä aika on ohi - se, jolloin hukkasin itseni mustiin vesiin.

Athene oli suosikkijumalattareni, kun olin vielä pieni. Luin Tarujen Hellasta äärimmäisen kiinnostuneena ja katselin mielelläni kirjan kuvitusta, jossa alastomat Kultaisen Kauden kreikkalaiset oli piirretty muutamin hallituin viivoin. Sittemmin on tuntunut vähän hieman liian osoittelevalta, että jumalattareni liittyy juuri älyyn ja viisauteen - ylpeydenaiheisiini ja kompastuskiviini. Ehkä unohdin Athenen salaa hieman pilkaten itseäni itsestäänselvästä valinnasta (Hei camoon: Antiikin Kreikka ja viisauden jumalatar...hohhoijaa).

Jostakin minulle tuli kuitenkin tunne, että tarvitsen taulun. Ja Klimtiä olen ajatellut jo pitkään, joten menin selaamaan nettikauppaan Klimtin töitä. Olihan siellä kuuluisa "Suudelma" ja ylväitä naiskuvia paljonkin, mutta lähes viimeiseltä lehdeltä aukesi tumma pieni kuva, josta kultainen sotisopa välkehti. Naisella oli elottomat silmät ja eteerinen olemus. Katsoin taulun nimeä, ja muistin Pallas Athenen - tuon unohdetun. Tarkemmin katsottuna taustalla näkyykin pöllö, naisen kädessä on keihäs, eivätkä silmät olekaan elottomat, vaan vaaralliset: ne katsovat ihmisen läpi jonnekin, minne vain jumalat voivat nähdä - ja tuo katse on hievahtamaton ja vakaa. Minulla oli ennen yhteys tuohon legendaan; missä se on nyt?

Pikaisesti kävin uudistamassa muistiani Pallas Athenesta: hän oli sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar sekä kaupunkien ja valtioelämän vaalija. Sotataidon, tiedon ja viisauden ...valtioelämän vaalija... Tämän minä olin lapsena omimmaksi valinnut ja unohtanut, ja nyt kymmenen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin: minä harrastan budolajeja, minä opiskelen luonnontieteitä yliopistossa, pyrin istuttamaan sydämeeni viisautta ja kaiken kukkuraksi aloin tänä syksynä pitkän miettimisen ja kasvavan mielenkiinnon jälkeen toimia aktiivisesti politiikassa. Mitä tästä nyt voi sanoa? En olisi voinut enempää elää Athenen katseen alla ja oikukkaassa varjeluksessa, vaikka olisin päivittäin suudellut jumalattaren marmoripatsaan sandaalia ja vannonut eläväni tämän osoittamalla tiellä.

Hieman vähemmin krumeluurein sanankäännöksin: uskon, että olen kulkenut itselleni aivan oikeaan suuntaan. En ole lopultakaan kadottanut itseäni, vaikka olen kompastellut polveni verille ja nähnyt vain tyhjää. Minusta tulee juuri se, joka pitääkin ja etten unohtaisi sitä aivan niin helposti uudelleen, hankin Athenen seinälleni kimaltamaan. Katsokaa tuota katsetta - siitä tulee minun katseeni.

(Saattaa myös olla, että on aihetta luvata nimetä ensimmäinen tyttäreni Minervaksi.)

5 kommenttia:

  1. Myytit ja taide ovat parhaimmillaan juuri tätä, mitä kaunissanaisesti postauksessasi kuvasit.

    Minusta parasta Pallas Athenessa ehkä kuitenkin on syntytapa: harva sitä täysissä sotatamineissa isänsä päästä putkahtaa.

    VastaaPoista
  2. Miten siinä onnistuu aina käymään niin, että potkien ja huutaen teini-iästä lähtien sitä etsii omaa identiteettiään, ja sitten kun sen löytää niin löytämäsi ihminen on juuri se, minkä jätit taaksesi lapsuuteen?

    Mielettömän hieno kuvaus kyllä. Nyt hinguttaa lukea jumaltarustoja pitkästä aikaa. Minkäköhän hahmon sitä itselleen valitsisi...

    VastaaPoista
  3. Anonyymi12/06/2008

    Mäkin olen jotenkin aina suosinut tuota Pallas Athenea. Lapsena (lue EDES lapsena) en pystynyt samastumaan Afroditeen, niin kuin muut tytöt. Ei, minä diggasin Pallas Athenea.

    Saako sitä taulua tulla sitten katsomaan? :D Ja onnea valitsemallesi tielle!

    VastaaPoista
  4. Onko toi aivan tavallista, että tytöt lapsena samaistuu johonkin tarujumalattareen?
    Mua ei nimittäin ikinä ole kiinnostanut noi jutut pätkän vertaa... Olenko outo?

    VastaaPoista
  5. Alccis: sanopa muuta, mutta äitihän oli titaani, joten kyllähän tytär on satavarmasti hieman erilainen :)

    Muusikotar: enpä ole koskaan ajatellut asiaa noin yleismaailmallisena ilmiönä, mutta ehkäpä siinä on jotakin itua. Kannatetaan!

    Sirtsu: Joo, Afrodite on jotain ihan friikkiä, kuka siihen nyt samaistuisi? Ketku miestennielijä, jonka avut taisivat jäädä ulkonäköön ja luonteenpiirteetkin olivat kuuluisa naishysteria, mustasukkaisuus, oikukkuus ja itsekkyys. Tosin jotakin kyllä puuttuisi, jos ei tätä kohtalokasta kaunotarta olisi.

    Tiina: jaa-a, tuskinpa olet outo. En minä ainakaan muista, että muut tytöt olisivat innokkaana lukeneet tarustoja. Ei se ainakaan pinnalla ollut millään tavalla. Niinkö näkkyy, niin tähänkin ovat kommentoineet vain ne harvat, joille asia on jollain tavalla tuttua eli aika harvat.

    Pikkusiskon kanssa tykättiin Artemistakin, mutta tässä täytyy muistaa, että pikkusiskohan on aina ollut minun vaikutuksen alaisena, joten normaalius ei taida kuulua meidän repertuaariin. :D Lempivideokin oli Odysseus, joka katsottiin ihan puhki.

    VastaaPoista