Tähtilaivassa

Purjeet ovat pullistelleet koko varhaisen aamun ja pitkälle iltapäivään, mutta tänä iltana tuuli tyyntyi, ja laiva nyykähtää hyvin hiljakseen katua pitkin kohti etelää. Perustukset pitävät vielä tiukasti, mutta jännitteitä kasvaa kuin takaperoisia pieniä juuria pohjaan ja talo alkaa kellua. Laastia on varissut pieninä murusina seinien vierille. Kumahtelu ei ole vielä äänen tasolla, mutta sen tuntee luissa.

Lähdön lähestyessä alkaakin yllättäen huolettaa, ovatko kauempana maailmalla riekkuvat lokit kovinkin persoja lohileiville, joita eväskoriin kannelle pakkaisi. Sillä sillä hetkellä, kun tuttu jää taakse, eivät leivätkään enää ole turvassa ja olisi äärimmäinen sääli syödä leipänsä ikkunat kiinni, ettei vain satunnainen lokki tökkää nokkaansa niihin.

Unessa vapautimme kaupungin akvaariosta suuret kalat ja kilpikonnat vedenpaisumuksen aikoihin. Plumps vaan mäkeä vierivät delfiinit ja suuret hait, värikkäät merikalat ja hienon hienot vanhat kilpikonnat. Vapauteen. Kaikki ovat matkalla Suureen Siniseen tai Vihertävän Harmaaseen vai millainen se näinä aikoina onkaan.

Masuneena on vailasta blortominen

Huh, pikku-Annikki alkaa totisesti tänä vuonna puskea historian hämärästä tähän päivään tietäväisellä pikku-äänellään honottamaan. No, tervetuloa nyt sitten. Ei olla pitkilleen nähty. Jostain se tämä nykyinenkin tietäväinen honottaminen on lähtöisin.

Minulla on ollut nyt loman aikana mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin ahdistuksiin ja masennuskohtauksiin, mutta en ole saanut vielä yhtäkään. Tänään varsinkin jouduin kamalille alennuspäiville shoppaamaan, vaikkei rahaakaan ole yhtään, ja kierrettiin kauppoja niin pitkään (kuusi tuntia!), että olin henkisesti ihan loppu ja nujerrettu. Maailma on ihan helvetin perseestä, jos joutuu kaupungille "nauttimaan" ostoksista. Kauppakeskus Minnassa tuli Lindexillä ihan viimeisenä sellainen olo, että mää tahdon kuolla. Kirjakaupassakin aloin ajatella, että pitäkää tunkkinne - ja se on jo vakavaa.

Sitäpaitsi minua on koko flunssan ajan vaivannut sellainen pieni, mutta riemastuttava seikka, että saan ruuasta päänsärkyä ja pahoinvointia. Voi se olla vieroitusoireita mielialalääkkeestäkin, mutta ilo on mennyt syömisestä.

--

Koska pääni on turvetta ja korvien väli heinää, laitan lainauksen Pekoraali-runosta:

On illanpaisto, ja silkavat saijat
luopoissa pirkeinä myörien ponkii:
surheisna kaikk' kirjuvat lorokaijat
ja vossu lonkaloistansa ulos vonkii.

(Liisa peilimaassa, runosuomennos Kirsi Kunnas)

Kyseessä on Tyyris Tyllerön mukaan ns. sanataskut, joissa kaksi merkitystä on laitettu samaan sanaan. Näin ollen myöriminen on yhtäaikaa ryömimistä ja möyrimistä ja ponkiminen potkimista ja tonkimista. Sanataskuissa on kovasti itua.

"Piäseekö kaauvas, piäseekö vappauteen"

Saippua luiskahti käsistäni aamulla, kun pesin käsiäni. Se aloitti komean kaarevalla lennolla pesukoneen taakse ja teki jännittävän kolinan täyteisen matkan ja päätyi takaisin jalkojeni juureen.

"Siinäkö sinä olet?", puhuttelin saippuapalaa. "Etpä kauas päässyt matkalla vapauteen."

Saippua oli jotenkin nolona ja vaiti.

Nostin sen takaisin kalavatiin.

split

Aamulla heräsin tekstiviestiin (siis ihan totta, minun puhelin ei älähdäkään ikinä), eikä se ollut edes Seppälä Clubilta, vaan ihan mieshenkilöltä (toinen rasti seinään). Samalla kun heräsin, huomasin käteni pyörivän ilmassa piirustusasennossa.

Olin nähnyt unta, että tein abstraktia tussityötä, joka ilmaisi "herkkyyttä ja voimaa". Maailma vain kääntyi 180 astetta ympäri, koska makasin selälläni, vaikka unessa piirsin miltei mahallani kurottuen paperin päälle.

Kello oli kymmenen, enkä millään voinut ymmärtää, miksi minun pitäisi nousta näihin aikoihin ylös ja yritin kaivautua tyynyihin, mutta seuraava puhelu riipi minut armotta ylös. Äiti oli tulossa tädin kanssa - luvassa oli shoppailua ja lounas.

Eilen värjäsin ripseni ja kulmani itse, ja toisin kuin kampaamossa, kärsin kirvelyn majesteettisesti hammasta purren ja silmäluomia kiinni puristaen. Nyt peilistä sojotti pysty tukka ja julmat tummat kulmat. Menee vielä pari päivää, että liika väri peseytyy pois.

--

Hetkinen, mikä se tuolta iholta pilkistää. Tuijotan peiliin. Nyplään kohoumaa. Jotain tummaa pilkistää selkäpuoleltakin. Voi ei, ajattelen, munahaukan sulkia... Transformaatio, transformaatio - vai mikä se taikasana olikaan.

Suihku ei auta. Hamekin on ahdas takapuolesta.. MITÄ! pyrstösulkia! Kaakatan edestakaisin, kunnes huomaan todella kaakattaneeni. Suljen nokkani, suuni! ...nokkani.

Metamorfoosi, mikä kirosana.

Paetkaa kurjat.

Olemme riidoissa

Hortensiaparka oli heittänyt lehtensä levälleen epätoivosta. Se ottaa ja kuivuu joka kerta, kun lähden reissuun - tai edes poistun kotoa. Ihan sama, vaikka laitankin sille ison saavillisen vettä.

Mokoma yksinäisen vanhanpiian kukka. Kuolee heti, kun itse yrittää elää.

Olkoon niin, typerä kasvi! En aio uhrautua puolestasi, saatpa nähdä.

Jompikumpi meistä kuivuu pystyyn, enkä se ole minä.

Sisäinen

Näin unta pojastani.

Siis siitä pojasta (son), jota minulla ei vielä ole. Olen aina toivonut tyttölasta (ei sillä, että tässä olisi mitään lapsia tiedossa vähään aikaan), mutta nyt näin unta pojasta, jota imetin ja suojelin. Pojallani oli tumma tukka, samoin pojan isällä.

Rintani olivat raskaat maidosta, poika nukkui sylissäni. Jokin jahtasi meitä, ja pojasta oli tuleva jotain Suurta ja Uutta.

Olikohan kyse sittenkin Terminatorin juonesta. :P

No, ainakaan en ollut yksinhuoltaja, enkä leski. Eikä siinä ollut robotteja.

Mutta oli epävarmaa, sekasortoista ja vaarallista, ja minä kannoin tulevaisuutta.


--

Vaikuttaa sellaiselta elämäntilanne-unelta, plääh. Vaan kun tahtoisin kuvitella, että uni on totta. Minua miellyttää ajatus tummatukkaisesta pojasta.


--

Härregud, millainen kammotus olenkaan: kolmeakymmentä pikkuhiljaa lähestyvä sinkkunainen, jonka biologinen terroristikello on alkanut toimia. Iljettävä olento. Muutaman vuoden sisään epätoivoinen ja sen jälkeen jo naurettava.

Mitähän vielä. Aina on muka väärässä iässä.

Eijei, piilotan herkät toiveeni maailmalta ja tekeydyn suloiseksi olennoksi, joka lempeästi ilakoi elämänvirrassa.

Jahka koukku uppoaa ja repii sisuskalut syöttiin tarttuneelta.

hys, hys

hymm.

hän käy

Kännyköiden ennakoiva tekstinsyöttö saa ajattelemaan sanoja usein hyvin runollisissa osissa:

Moni (muistiin) Noni
Käy
hän
katto
massa.

Hän käy, on maailmassa katto ja massa.

.

Annikin paluu

Oli jännää (monessakin mielessä) tavata vanha ystävä. Jännitti kovasti, osaanko puhua yhtään mitään ja sujuuko se ollenkaan ja huomaako sen ikävästi, että olen lihonut. Ylipäätään se, olenko muuttunut - onko masennus latistanut minut tunnistamattomaksi.

Sitten: plevnan sima upposi ja puhe kulki, vaikkei olla nähty tai oltu muutenkaan yhteyksissä varmaan kahteen vuoteen.

Elämä on ollut perseestä. Ei ole tullut kenellekään ruusutarhaa. Mutta silti on iloa ja suunnitelmia ja rahalle haistattelua.

Oli kummallista tavata joku, joka muisti ja tunsi minut vain sellaisena, millainen olin, ennen kuin masennuin. Olin ennen kuulemma rento ja avoin, iloinen ja elämäänsä harvinaisen tyytyväinen tyyppi. Älykäs ja todella mukava. Sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Enkä ole muuttunut.

Ei voinut uskoa, että minulle on sanonut lääkäri, että minun kannattaa unohtaa opiskelut, ja ihana poikaystävä, että olen sosiaalisesti kyvytön ja ärsyttävä *(pick a word), joka kohtelee muita (=häntä) huonosti.

Huomasin pudonneeni kaninkoloon - siihen wonderland-malliin - ja maailmaan, jossa juostiin kilpaa dodojen kanssa ja normaalin sijasta olinkin hullu, kyvytön, tyhmä, ärsyttävä, kontrolloiva, äiti ja mulkku, talo oli liian pieni, pää liian suuri ja hepokatti maantiellä poikittain.

...aivan kuten kaikki muutkin Ihmemaassa.

Minä olen hullu - sinä olet hullu.

Absurdia!

Voi että olen väsynyt - mutta sentään hereillä. Pian huomaan, että kaikki ne PÄÄT POIKKI minua jahtaavat pienet vihaiset pelikortit kutistuvat entisestään ja lentävät pois.

Onko kukaan huomannut, että kaninkolosta ei tarvinnut päästä pois? Liisallekin riitti, kun hän heräsi.

kot kot

Serkkupoika saa vauvan. Se on samanikäinen kuin minäkin (serkku siis, ei se vauva). Pahus, millä ajalla sitä tässä muka ehtii lisääntymään, kun nuoremmatkin huitaisevat lisääntymisjunassa edelle. Tässähän jää kohta itse ihan asemalle.

Pitäisiköhän käydä viemässä munia pankkiin ennen kuin olen hapottanut nekin vähäiset ikää myöten pilalle ja tuotan vain kehitysvaurioisia jälkeläisiä. Näin köyhänä opiskelijana (myyntipuheissa ei kannata olla mielenterveysongelmainen) olisi hyvä myydä ylimääräiset sitten parhaiten tarjoavalle.

Harmi vain, ettei niistä Suomessa makseta kuin ihan vähän. Muuten voisi viettää joka pääsiäisenä munajuhlaa ja pistää sadonkorjuut pystyyn. Kukapa ei haluaisi näin värikkäitä munia: vihreäsilmäisyyttä ja punapigmenttiä, kompaktissa koossa ja yllätystekijänä mahdollinen kaljugeeni miespuolisille jälkeläisille.

Neiti Kemisti suositteli ebaytä minun pääsiäismunille, mutta tuskin ne amerikkalaiset näitä skandinaavisia geenejä haluaa, kun ei ole sitä vaaleutta, pituutta, eikä sinisilmäisyyttä. Irlantilaisesta voisin kyllä mennä, vaan kun se Riverdance-tekijäkin jää uupumaan.

Noitien sukuisia hirviömunia! Kuka tahtoo??