Goljat

Siirryin eilen suureen aittaan nukkumaan (aittoja on oikeasti vain yksi, mutta se on jaettu kahdeksi luhtihuoneeksi: suureksi ja pieneksi aitaksi) ja voi sitä hiljaisuutta aluksi. Pienessä aitassa, jossa juhannuksesta asti nukuin, on kaksi kerrossänkyä ja kaksi laveria ja tarvittaessa varasänky, joten siellä nukkui parhaimmillaan seitsemän lasta ja minä. Hiljaahan ne lapset olivat yöllä, mutta ilmeisesti pelkkä hengittäminen, kääntyily ja unennäkeminen saa aikaan niin paljon ääntä, että suuressa aitassa huomasin hämmästyksekseni, että linnut ääntelevät ulkona vieläkin, eivätkä vain alkukesästä.

Hiljaisuutta kesti kaksi minuuttia, kunnes Goljat lähti liikkeelle nurkastaan. Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään muuta kuin valtaisa ininämäinen jyrinä tai jyrinämäinen ininä - kuinka kuvailla niin valtaisaa ininää, ettei sitä hyttysen ääneksi olisi uskonut. Lähestyvä Goljat kuulosti hävittäjälentokoneelta, jos ne inisisivät. Se oli hermostuttava ääni jo metrien päästä, saati sitten, kun se valtava hyönteinen lensi näkyville. En ole varmaan koskaan nähnyt niin suurta tavallista hyttystä. Olin laittanut jo itikkamyrkyn pistorasiaan (se uusi hienous, joka polttaa huoneilmaan myrkkyä ja tappaa kaikki hyönteiset ja ties mitä tekee hengityselimille ihmisilläkin), mutta vaikka kaikki muut itikat olivat jo kuolleet, Goljat jatkoi lentoaan. Pari kertaa se hyökki kimppuuni, kunnes myrkky alkoi jo hieman vaikuttaa ja äänestä päätellen Goljat huojahteli lentäessä lähelle nurkkaa, johon se hiljeni - hetkeksi. Sitten alkoi sitkeä kuolinkamppailu, jota seurasin toisella korvalla välillä hätkähtäen, koska aina pudotessaan lattiaan Goljat kopsahti.

iiiiii-iiiiiiii kops
iiiiiii-iiiii-iiiiiii kops
iiiiiiiuuuuiiii kops
iiuuuu kops

Uljas, karmea hyttynen nousi ilmaan ja kopsahti maahan monen monituista kertaa, kunnes se kuoli. Suuri koko suojasi sitä kymmenisen minuuttia pidempään kuin muita hyttysiä, ja se on itikan elämässä varmasti ikuisuus. Tuo jumaltaruinen hyttyssankari(tar).

Sumussa

Tähtilaiva on ajautunut sankkaan sumuun. Joku ankarampi realisti voisi väittää, että ikkunapinnatkin on kelmutettu kelmeillä muoveilla, mutta tarkkasydäminen tietää, että avaruussumuja on monenlaisia ja ennemmin tai myöhemmin törmää sellaiseen kuin vuosienpaksuiseen usvamuuriin. Olemme kelluneet vähenevässä valossa sumumeren pohjalla jo useita päiviä, ja vain miehistön kovaääninen sanailu leveällä murteella saa uskomaan, että sumussa on eläviä olentoja. Muutoin on vain vaihtelevia harmaansävyjä, joista ei erota valoa varjosta, niin lähellä ne ovat toisiaan.

Toisaalta postintulo ei ole katkennut vieläkään, aamuisesta kolinasta ja kiroilusta päätellen kyseessä on ehta merirosvoposti, joka kulkee pienellä, kevyellä aurinkotuuliveneellä sinne ja tänne, suunnistaen jonkinlaisten tiheyksien mukaan. Toisinaan luulen jopa näkeväni pilkahduksia noista oransseista, sinipurjeisista pikkuveneistä, mutta pian sumu peittää kaikki värit ja kaikki äänet.

Lokit eivät nähtävästi viihdy sumualueilla (säästyvät sämpylät ja lohileivätkin), mutta mastoon on muuttanut äkäinen varis. Ehkä se ei osaa enää lentää muuallekaan, mutta tyytymättömyyttään se ei ainakaan peittele ja raakkuu paikallaan tirkistellen mustalla silmällään kaikkea, mikä liikkuu. Huomasikohan varis sitä, kun tänään kantautui jostain kaukaa grillatun tai ainakin sytytysnesteellä kärvennetyn ruuan tuoksu ensimmäistä kertaa koko keväänä. Tosin toivon, että kyseessä oli grilliruoka, eikä merirosvopostin uusin uhri...

Tuulet nousivat

Viime yönä meillä oli tähtilaivassa myrsky ja tuuli paukutti purjeita väkivaltaisesti, hurjia varjoja kulki ikkunoiden ohi. Ilmavirrat pyörteilivät pitkin katua ja kiipesivät ylös alas talojen sivuja. Koirat ulvoivat ulkona koko yön, enkä voi käsittää, mistä ne ovat ulvomaan ilmestyneet. Toisaalta on ihan hyvä, ettei kadulle näe, niin ei tarvitse tietää millaisia eläimiä siellä öisin liikuskelee. Ajat ovat sellaiset, että pitkähampaiset ja teräväkyntiset ovat tulleet tuulten mukana. Siksikin säpsähtelin kaikkia ääniä, varsinkin raapivia ääniä telineiltä, vaikka aina kun hiivin ikkunaan, laudat vain hohtelivat himmeinä, eikä siellä kulkenut ketään.

Suden tunnin tiedetään olevan siinä kolmen maissa yöllä, ja silloin mielikin on levottomin, samoin tuulet. Parin tunnin jälkeen yö kuitenkin aina rauhoittuu, ja epäilen, että lehmän tunti alkaa siinä viideltä ja pedot poistuvat. Silloin sain minäkin unta monen tunnin paukkeen, raapimisen ja sängyssä pyörimisen jälkeen, ja nukuin pitkälle päivään.

Kun heräsin, aurinko oli revennyt tuulen rikkomien purjeiden välistä pitkin tahraisia ikkunoita ja paistoi niin todella kirkkaasti huoneisiin. Kevään hento valo on todellakin vaihtunut keltaiseen kultaiseen kesän väriin, joka ei säästä mitään, vähiten itseään. Maitokauppaan oli hieman pidempi matka kuin vielä maanantaina. Matka on varmaan nyt alkanut. Mutta mistä maitoa sitten, kun purjeet ottavat kunnolla tuulta etelään (niin, ja vielä kestäisivät sen) ja katu sekä se surkea kellari jäävät taakse? Pyykit ajattelin kyllä kuivata sitten matkatuulissa katolla, värittömät vaatteeni saavat liehua kuin ei-kenenkään-maan liput. Ehkä ne saavat väriä auringosta. Toisin päin kuin yleensä, koska tällaisilla matkoilla taikoja tapahtuu ja monet asiat menevät ylösalaisin, nurinperin sekä hieman vinoon.

Tähtilaivassa

Purjeet ovat pullistelleet koko varhaisen aamun ja pitkälle iltapäivään, mutta tänä iltana tuuli tyyntyi, ja laiva nyykähtää hyvin hiljakseen katua pitkin kohti etelää. Perustukset pitävät vielä tiukasti, mutta jännitteitä kasvaa kuin takaperoisia pieniä juuria pohjaan ja talo alkaa kellua. Laastia on varissut pieninä murusina seinien vierille. Kumahtelu ei ole vielä äänen tasolla, mutta sen tuntee luissa.

Lähdön lähestyessä alkaakin yllättäen huolettaa, ovatko kauempana maailmalla riekkuvat lokit kovinkin persoja lohileiville, joita eväskoriin kannelle pakkaisi. Sillä sillä hetkellä, kun tuttu jää taakse, eivät leivätkään enää ole turvassa ja olisi äärimmäinen sääli syödä leipänsä ikkunat kiinni, ettei vain satunnainen lokki tökkää nokkaansa niihin.

Unessa vapautimme kaupungin akvaariosta suuret kalat ja kilpikonnat vedenpaisumuksen aikoihin. Plumps vaan mäkeä vierivät delfiinit ja suuret hait, värikkäät merikalat ja hienon hienot vanhat kilpikonnat. Vapauteen. Kaikki ovat matkalla Suureen Siniseen tai Vihertävän Harmaaseen vai millainen se näinä aikoina onkaan.

A) Otetaan kiinni

Olen siirtynyt pääsiäisenviettoon Savoon (savommualle). Sukutarina-arkistoon on siirretty seuraava tarina:

Isä ja Jussi-setä olivat istuksineet autossa Herkkupadan parkkipaikalla (liekö mitä tuumimassa olleet), kun kaupasta säntäsi juosten ulos mies kauppias perässään. Isä ja Jussi-setä tuumivat, että tässä on nyt kolme vaihtoehtoa: A) otetaan kiinni, B) seurataan tilannetta tai C) annetaan olla. Tuumailun jälkeen ukot päätyivät vaihtoehtoon A) otetaan kiinni. Jussi-setä oli omien sanojensa mukaan "päästänyt isän irti" ja isähän ampaisi kuin tykinsuusta varkaan perään. Varas pinkoi teiden yli ja Tarinaharjulle päin ylämäkeen, isä perässä. Jussi-setä lähti autolla takaa-ajoon, ohitti karkulaisen ja pysäytti auton ylämäkeen, ja odotteli, kunnes varas puhkuen ja läähättäen juoksi lähemmäs. Sitten setä huuteli:

"Tiijätkö mitä? Minäpä otan sinut kiinni!"
"Etkä ota!", määkäisi varas ja kääntyi kannoillaan takaisin alamäkeen.

Isä tulikin jo vastaan ja kiepautti varkaan maahan niillä otteilla, joilla entisaikaan mielisairaaloissa hujautettiin hulluja tantereeseen. Jussi ajoi autolla takaisin päin ja kyseli isältä, että "Miten mennee?", johon isä luikautti, että "Helevetin hyvin mennee!". Paikalle kutsuttiin vartijat ja muu asiaankuuluva väki. Taskuista varkaalta löytyi yllättäen huumeneuloja. Kauppias taas herkesi anteliaaksi uroteosta, ja sankariukot saivat kaupalta olutta jonniin satsin.

"Ei olisi uskonut, millä vauhdilla sitä vanhakin ukko juoksee.", kertoili Jussi vielä viimeiseksi.

Prinsseja, prinsessoja ja maahisia

"Ukkii, kun minä kävin uimassa, niin kiiski puri minua pikkusormesta!"

"Haluatko kuulla vitsin? -Kuningas söi sipsin."

"Eiku possujuna on semmonen, että se menee kovaa vauhtia ja ympäri, ja kun ollaan pää alaspäin, niin sieltä kuuluu röh röh!"

Luen aitassa niin vanhoja seikkailukirjoja lapsille (paitsi tänään ja eilen, kun värväsin koululaiset lukemaan nuoremmilleen), etteivät he enää tiedä useimpien sanojen merkityksiä. Tokaluokkalaisen kännykkäkameralla oli otettu kuva pilvestä, joka oli kuulemma pyllyn näköinen.

Tänään pakkasin lapset autoon ja ajoin kaupunkiin käyttämään heitä elokuvissa pikkusiskon kanssa. Tai ajoin ja ajoin - yritin kolme kertaa päästä liikkeelle kolmonen silmässä, ja niinpä auto sammui yskähdellen ja kiirestressi alkoi kiristää hermoa, ennen kuin vieras vaihdekeppi selkeni. Onneksi lapsilla on niin paljon tätejä, että akka ratissa on enemmän vakio kuin mieskuskit, joten armollinen tuomio oli, että "Annikki-täti on mestarirallikuski!", kun kurvasin tuhatta ja sataa kohti maailmanlop... elokuvia.

Elokuvakokemus pienempien kanssa oli muille katsojille varmasti tuskallinen, mutta tädeille sitäkin hauskempi, kun Narnian tarinoiden Prinssi Kaspianin seikkailuihin eläytyneet pikkupojat hihkuivat ja herkesivät selittämään kielloista huolimatta tämän tästä.

"Minä oon tuo, joka taistelee ison pomon kanssa!"
"Minä oon tuo Edmund!"
"Vähän hieno/hyvä/mahtava!"
"Mitä ne sanoi, minä en kerennyt lukea?"

Kukaan ei tahtonut olla Prinssi Kaspian. Prinssillä olikin säpinöitä Suusanin kanssa, mikä ei herätä suurta suosiota sen ikäisissä. Sen sijaan taistelevat hiiret herättivät riemua ja suurta ihastusta. Lapset ja luonto ovat yhtä; lapset ovat itsekin kuin lauma pieniä metsäneläimiä jättiläismäisten aikuisten maassa. On jotenkin kummallista elää jättiläisenä jonkun toisen lapsuuden kultakunnailla, mutta ne päivät ovat todella takana, kun pystyi vielä asumaan mehiläisten ja perhosten keskellä ja lukemaan veden väreistä salaisuuksia.

Ehkäpä aikuisilla on omat ihmeensä. En ole koskaan ollut sen typerän idean kannattaja, että aikuisuus olisi jotakin hyvin kurjaa, harmaata ja ikävää. Ovi lapsuuden satuihin on sulkeutunut, mutta pitää olla hyvin mielikuvitukseton, jos jää välitilan joutomaalle harhailemaan kuvitellen sitä matkan pääksi sen sijaan, että avaisi aikuisille luvatut portit toisiin maailmoihin.

Minulla on salaisuus. Minulle on annettu avain.

Sininen, kukallinen hattuni houkuttelee avunpyytäjiä

Eilen tuossa pääpostin kulmilla minua lähestyi rispalettinen laiha rockhemmo:

"Mä oon stadilainen ja mut on eilen ryöstetty. Oisko sulla pistää euro viiskyt, ku mulla puuttuu junalipusta just sen verran?"

Stadilaisuus hämmensi minua maalaista niin kovin, että kaivoin repusta heebolle euron ja viiskyt senttiä ja sanoin, että ole hyvä.

Eipä taida maa kaatua, vaikka minua olisi huijattukin. Ajatella, jos joku kerää kadulla ihmisiltä 1,5 euroa, niin kyllä siinä saa jo tehdä töitä ropojensa eteen.

Vai että stadilainen.

-Aena nuo tsadilaiset on kerjeemässä, sanoi savolainen, kun maailmaa kiersi.