torstai 3. heinäkuuta 2008

Prinsseja, prinsessoja ja maahisia

"Ukkii, kun minä kävin uimassa, niin kiiski puri minua pikkusormesta!"

"Haluatko kuulla vitsin? -Kuningas söi sipsin."

"Eiku possujuna on semmonen, että se menee kovaa vauhtia ja ympäri, ja kun ollaan pää alaspäin, niin sieltä kuuluu röh röh!"


Luen aitassa niin vanhoja seikkailukirjoja lapsille (paitsi tänään ja eilen, kun värväsin koululaiset lukemaan nuoremmilleen), etteivät he enää tiedä useimpien sanojen merkityksiä. Tokaluokkalaisen kännykkäkameralla oli otettu kuva pilvestä, joka oli kuulemma pyllyn näköinen.

Tänään pakkasin lapset autoon ja ajoin kaupunkiin käyttämään heitä elokuvissa pikkusiskon kanssa. Tai ajoin ja ajoin - yritin kolme kertaa päästä liikkeelle kolmonen silmässä, ja niinpä auto sammui yskähdellen ja kiirestressi alkoi kiristää hermoa, ennen kuin vieras vaihdekeppi selkeni. Onneksi lapsilla on niin paljon tätejä, että akka ratissa on enemmän vakio kuin mieskuskit, joten armollinen tuomio oli, että "Annikki-täti on mestarirallikuski!", kun kurvasin tuhatta ja sataa kohti maailmanlop... elokuvia.

Elokuvakokemus pienempien kanssa oli muille katsojille varmasti tuskallinen, mutta tädeille sitäkin hauskempi, kun Narnian tarinoiden Prinssi Kaspianin seikkailuihin eläytyneet pikkupojat hihkuivat ja herkesivät selittämään kielloista huolimatta tämän tästä.

"Minä oon tuo, joka taistelee ison pomon kanssa!"
"Minä oon tuo Edmund!"
"Vähän hieno/hyvä/mahtava!"
"Mitä ne sanoi, minä en kerennyt lukea?"


Kukaan ei tahtonut olla Prinssi Kaspian. Prinssillä olikin säpinöitä Suusanin kanssa, mikä ei herätä suurta suosiota sen ikäisissä. Sen sijaan taistelevat hiiret herättivät riemua ja suurta ihastusta. Lapset ja luonto ovat yhtä; lapset ovat itsekin kuin lauma pieniä metsäneläimiä jättiläismäisten aikuisten maassa. On jotenkin kummallista elää jättiläisenä jonkun toisen lapsuuden kultakunnailla, mutta ne päivät ovat todella takana, kun pystyi vielä asumaan mehiläisten ja perhosten keskellä ja lukemaan veden väreistä salaisuuksia.

Ehkäpä aikuisilla on omat ihmeensä. En ole koskaan ollut sen typerän idean kannattaja, että aikuisuus olisi jotakin hyvin kurjaa, harmaata ja ikävää. Ovi lapsuuden satuihin on sulkeutunut, mutta pitää olla hyvin mielikuvitukseton, jos jää välitilan joutomaalle harhailemaan kuvitellen sitä matkan pääksi sen sijaan, että avaisi aikuisille luvatut portit toisiin maailmoihin.

Minulla on salaisuus. Minulle on annettu avain.

1 kommentti: