Matkalla

Junan ikkunasta näkyy aivan vieras maisema. Kaunis toki: pyöreämuotoisia lahdelmia ja huvilamaisia mökkejä rannoilla.

Olen alkanut pahoinvointilääkkeen lisäksi varata matkoille myös PC-paikan kurjuuden karkoittamiseen. Ja kas, lääke tehoaa niin hyvin että matkustusaika loppuu kesken, ja on jo vaikea päättää lukisiko kirjaa vai nettaisiko junassa.

Muistojen tahrima kaupunki tulee vastaan. Vältän ikkunasta katsomista. Sielun pahoinvointiin ei mikään lääke tehoa. Pidän uudesta elämästäni todella, ja olen iloinen, mutta menee aikaa, ennen kuin menneet karmeudet haalistuvat harmaiksi. En voi sietää näitä liattuja maisemia, ja tuota tukehduttavaa taivasta. Sairauteni asuu täällä, ja sekin yksi päällekarkaaja, jolla on kylmät silmät ja kuoliaaksi käpertynyt sielu.

Ja se jäi taakse, se kaupunki. Tilalla ovat metsät, vaihdellen haavan hopeasta havupuiden tummanvihreään. Ne näyttävät seikkailulta, mutta olisivat maalattuina maisemataulussa korneja. En tiedä, miksi se vaivaa minua. Luontoa on hyvin vaikea kuvata tekemättä siitä naiivia tai pikkusievää tai vielä pahempaa. Siinä on varmaan jokin juttu, jonka ymmärtäisin, jos tietäisin taiteista yhtään mitään.

Ajatus hyppii matkan tahdissa.

oh, joki, jossa oli tumma vesi ja lumpeita...

Hetken kuluttua pikkukaupunki, jossa murhattiin nainen.

Uh, miten joku voi näyttää noin tyytyväiseltä ja huolettomalta ja nautinnollisesti mutustaa kahvion kuivaa leipää, vaikka yllä on persikanvärinen leikekirjottu hirvitys, tissit kuin tiskirätit ja pottamalliin leikattu hiekanvärinen tukka? Puhumattakaan tarralenkkareista. Missä nämä ihmiset kohtaavat, menevät naimisiin ja lisääntyvät? Ilmeisesti ainakin joku on elämäänsä tyytyväinen.

Hoo, mutta pilvethän ovat tänään kuin vatkattua kermaa...

Vatkatusta kermasta puheenollen, minulla on kassi täynnä tämänpäiväisiä rippijuhlien rääppeitä. Nuorin serkkuni sai naimaluvan, ja kolisteli menemään pitkät konkkelot jalat eittämättä hienoon mustaan housukankaaseen puettuina. Täti väärän koivun takaa kertoili koulujuttuja kuusikymmentäluvulta, ja minä täytin vatsaani kakuilla ja piirakoilla ja hymyilin vain (ainakin kuvittelin hymyni ystävälliseksi ja ujoksi - olin nimittäin väsynyt ja ajattelin näin pääseväni kaikkein vähimmällä). En voi uskoa, että ketään opettajaa on todella kutsuttu "Pötkö"ksi silloin, mutta ilmeisesti en vain tiedä maailmasta yhtään mitään. Mutta vaikka kuinka ahkerasti söin ja hymyilin, jouduin ottamaan aimo palan ruuista kotiin mukaan. En tiedä, miten saan ne syötyä.

Lupiineja violetit hiippaansa notkollaan...

Johtuukohan kaukaisten kohteiden - luulen näkeväni ilta-auringossa aina Kaukaiset Paviljongit - sinisyys siitä, että ilma ei ole täysin kirkasta, vai siitä, että siinä näkyy siroaminen?

Jos minulla on sinua ikävä, niin onkohan sinulla minua? (enkä puhu nyt madosta)