sun isn’t far in the offering
2 tuntia sitten
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
nahkasohvan herkkupala
Näin unta, että sain ystävältäni ruumiin vadilla ja kulhollisen maustettua rasvakudosta. Ruumis oli hyvin pieni, ja siitä oli helpoimmat palat jo syöty - siis sellaiset (reidet, pakarat, selkä), jotka voi leika irti ilman, että tarvitsee ajatella, että kyseessä on ihminen, ihmislihaa. Minulle oli jäänyt ylävartalo, ontoksi koverrettu rintakehä ja käsivarret. Olisin voinut siis syödä vatsalihaksia ja leikata kyljestä ihoa. Liha oli tarkoitus silavoida kulhon rasvamassalla. Yhtäkkiä hätkähdin tajuamaan, mitä vadilla oli, ja etten halunnut syödä tuota kurjaa ruumista. Kannoin vadin ylös metsäistä mäkeä ja alas kaivosluolaan. Siellä oli luukun alla multaa, jonne aioin rippeet haudata. Kaivoin multaa lapiolla, mutta sieltä paljastui lisää ruumiita, harmaita käsivarsia, joita tökin lapiolla pois tieltä ja nakkasin kelmeän ruokapalani sekaan ja sulloin luukkua kiinni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mielenkiintoinen uni.
VastaaPoistaMitä sanoitkaan linnuista (ei harakoista, vaan halveksittavan runollisista) ja kissoista tuolla aiemmin: lintu sähelsi eikä päässyt pesään ongelmitta, kissa mittaisi ja hyppäisi tarkasti. Ja kissa söisi linnun ruumiin ja menisi sitten maate.
VastaaPoistaUnessasi nyt sitten pitäisi syödä ruumis, joka on "hyvin pieni". Et sano, kuka tuo pieni on. Paitsi että kuitenkin sanot, tässä kaksimerkityksisessä kohdassa: "Minulle oli jäänyt ylävartalo, ontoksi koverrettu rintakehä ja käsivarret."
Sen sinä sitten yrität haudata, ettet joutuisi syömään.
mymskä,
VastaaPoistaSe on hyvin suora uni. Vähän minä suren, että jos menetänkin mystiset uneni, kun muutun itse. Tämä on jo askel pois päin niistä.
mummo,
Eikö olekin raaka vaatimus: vain tyhmät pienet linnut räpistelee, hieno on se peto, joka viileästi viiltelee ja kaikessa onnistuu. En kertonut siitä toisesta linnusta, joka osuu pesään joka kerta vaivatta, vertailukohde ei ole toinen lintu, vaan mestarisaalistaja.
Ruumiin koko on paradoksi: se oli niin pieni, että mahtui vadille, mutta silti luonnollisen kokoinen. Välilla ajattelin, että se on lapsi, mutta lapseksi se oli liian suuri. Kaikki helppo on jo syöty, jäljellä ovat vain ihmisen osat, siistiksi siivottu paisti, jonka alkuperä on vesiselvä.
Olen sitoutunut syömään nuo osat, ja se inhottaa ja kammottaa minua. Eikä siinä tuoreessa vaaleassa ruumiissa mitään, mutta luulen että saan syödä ne kaikki harmaat ja haisevatkin kalmot, jotka "joku" oli sinne luukkuun jo aiemmin haudannut. Itken ja syön. Ja siihenkin liittyy kova vaatimus.
Minä olen jo uneni lähes kadottanut. Kova hinta "tervehtymisestä", kun unet ovat kuitenkin olleet hirmu tärkeitä. Hauskojakin, mutta ainakin ovat antaneet ajattelemisen aihetta.
VastaaPoistaJust meinasin lisätä, että se on kova hinta, mutta että maksan sen silti, jos sillä saa oikean elämän. Eikä tarvitse edes miettiä, että haluaako sitä nyt mieluumin mielenkiintoisia unia elämänsisällöksi, kun on olemassa maailmakin.
VastaaPoistaMutta surettaa se silti, kun unet murenee tarpeettomina (se on varmaan aivan järjetön ajatus ihmiselle, joka ei uniaan muista, eivätkä ne kiinnosta). Eskapismi on minun unissa yksi suurimpia teemoja. Kunhan vaan käy hautaamassa ruumiit näkyviltä, kieltäytyy nielemästä ja unohtaa, että niitä on koskaan ollutkaan, niin voi lasketella alas taikavirtaa vaikka ikuisesti.
Käyttöä tälle?
VastaaPoistaAnonyymi,
VastaaPoistaeikös tuo kirja ollut niillä vihreillä lonkero-avaruusolioilla, kun ne kaappasivat Simpsonit alukseensa ja aikoivat syödä ne?
käyttöä olisi sellaiselle metaforien kirjalle, jossa ruumiista tulee muhevaa multaa ja mullasta pajupuu. Ja minusta jänis, että voin sitten syödä sen pajupuun. Eikun ei sitä sitten enää tarvitse syödä. Kaikki metsän eläimet elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.
--
mummolle tahtoisin ilmoittaa, että eilen kun seurasin ikkunasta, niin kömpelö ei-harakka on oppinut lentämään pesään oksa nokassa, eikä se törmää enää kuin vain joka toinen kerta räystäskouruun.
No niin. Kohta ei-harakka on aivan niin kuin se toinen, joka ei ollut vertailukohde, se sulavaliikkeinen lintu. Mutta kissaa siitä ei koskaan kasva.
VastaaPoistaHarakoista saattaa kasvaakin, melkein. Kerran näin, kuinka puolisulava pikkulintu törmäsi ikkunaan. Kun se pökertyneenä hoipersi pihanurmella, harakka tuli ja raateli sen rikki. Semmoinen luonto.
Minullahan on (vanhempien luona) sellainen kissa, joka hyppää sulavasti uunin päälle - ja liukuu pitkin päällyskaakelia toiselle reunalle ja putoaa alas. Se ei muista aina ottaa huomioon sitä, että sillä on varpaiden välissä niin paljon karvaa, ettei tassuissa ole pitoa.
VastaaPoistaRaatelevassa harakassa on aineksia kvartaalitalouden tunnuseläimeksi: sillä on hieno puku ja liivit päällä, ja armotta se repii lihat ja kiiltävät sieltä mistä saa. Solidaarisuus lintujen kesken ei talousharakkaa kiinnosta.
"Toiset linnut ovat vain tasa-arvoisempia kuin toiset.", sanoo harakka ja riiputtaa nokassaan pikkulinnunriekaleita.