Paskasanoista kotini

Huoneeni umpio avautuu itään, yksisilmäinen kotelo kelluu kattojen tasalla ja katsoo harmaata rantaa. Aamuaurinko pistää kuumottavan keltansa, punansa, kultansa keittokomeron kehästä sisään täsmällisesti ja päänahan iho alkaa höyrytä hiljaa tyynyllä. Vasta kuoliaaksi palelluttamani köynnösparsat rehottavat uutta vihreyttä ja lihava juuri työntää niitä ruukusta ulos oman kekonsa päälle. Ne tuntuvat kuolaavan lämmön ja valon perään. Kasviläähätys ja aina uusi lehti kuroutuvat kohti ikkunapintaa, vääntyvät tiiviisti siihen kiinni, kunnes lehti taipuu, nuolee huokoista lasia.

Neliväriunissa toistuvat kaikki marjat ja kaikki eläimet. Mansikat ja mustikat, hekumallisen suuret vadelmat riippuvat kuin puutarhat tummien vesien yllä. Kotkat kuolivat, tiikerin yritin kantaa pois. Matka ääriltä ja meriltä katkeaa kuitenkin nopeasti aamun tahmeaan lämpöön. Maannut vartalo on unista turpea, lakanasta jää uria pöhöön. Laskimoissa laiska tumma veri virtailee.

Lintu - ei harakka - on tehnyt pesän räystääseen ja varsinaisena lentotaiturina törmää aina räystäskouruun yrittäessään sinne. Kolauttelee linnunluitaan ja putoaa, ottaa parvekkeelta vauhtia, siivet läiskivät rappausta ja taas putoaa. Kissa ei tekisi niin: se katsoo ja se mittaa ja hyppää ja on perillä. Linnun lihan söisi ja menisi maate.

Linnunpesästä pohjoiseen seisoo kaksi nostokurkea, jotka eivät liiku koskaan. Niillä on muoto ja geometriaa. Pieni poika ihaili vuosia sitten suuria koneita ja traktoreita. "Kato! Kato! Rakkori!" Kerran näin minäkin nuo myyttiset jättiläiset, joita poika näki maansiirtokoneissa: jylhät raajat, renkaat ja kauhat, hydrauliikkaputket, matala murina ja jyly. Väkivahvat olennot mylläämässä maata nurin, kääntelemässä järkäleitä. Titaaneja! Yksijalkaisilla kurjillakin on sijansa metallinmakuisessa heeroksessa.

Ehdin aina talvella unohtaa, että avaruus ei näin pohjoisessa kesällä näy ja taivas sulkee silmänsä pitkäksi aikaa. Kaukana ovat talven kiertoradat ja jähmeät kappaleet. Huomio kääntyy ainaiseen valoon ja ainaiseen tomuun, jota mikä-tahansa-joukkoliikenneväline jauhaa sammostaan kesäihmisten niellä. Ja juuri tomua kaiken olemus on: ohutta ja harvaa. Löyhästä alati värisevästä verkosta kutoutuneita hahmoja. Menet kauas, ja kaikki on tyhjää - menet lähelle, ja kaikki on tyhjää. Siellä täällä on muruja: atomit harvassa, niiden ytimet valtavan autiuden keskellä ja nukleonit koostuvat nekin lähes tyhjästä. Kiinteää ei kohtaa koskaan, vuorovaikutuksiin sinä pääsi lyöt tai huulesi asetat. Koko tuo tyhjyys on täynnä voimaa. Sopivalta etäisyydeltä tomusta voi kuitenkin tarkentaa rajapintoja, jääkaappeja, kastikepulloja, muutamia kuoriaisia. Vieraita varten on kahvia purkissa. Minä en sitä käytä. Eikä ole vieraitakaan.

Paksun päivän kaikki valo keriytyy mittapulloon, ja sitten katoaa.