Olen alkanut ajatella keväitäni kourallisena kiviä. Sellaisina sileinä, meren muovaamina kivinä: mustina, juovikkaina, harmaina, punertavina ja valkoisina. Nappeja voi myös ajatella, mutta kivissä on oikea paino ja koko. Niitä on nyt 28, ei yhtään vähempää, eikä yhtään enempää. Mielikuva pitää vuoteni perspektiivissä. Voin kuvitella ne työpöydän laidalle, laittaa ne riviin ja kauhoa ne käsin pieneksi keoksi. Yhtäkaikki niitä on vielä vähän, kepeästi ne liukuvat kämmenissä. Keväitä ei ole niin montaa kuin päivien loputtomasta jonosta voisi kuvitella. Niitä ei jaella tuhlaillen kenellekään. En lähtisi herkästi heittämään ketään kivilläni.
Tämä kevät on marmorinvalkoinen, mutta siinä on ruosteenruskea ydin.
Kaunis teksti.
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoistaajatus on minustakin kaunis rauhallisella tavalla, ja olen pyöritellyt sitä pari vuotta ehkä. en ole ihan varma, miten se sanoiksi kääntyy(/i). se on niin paljon enemmän visuaalinen ja tuntoaistiin perustuva ajatus kuin sanallinen.