I like to move it move it

Eeh, en tiedä kuinka sattuikaan, että muutossani meillä kaikilla kolmella on enemmän tai vähemmän vialliset polvet (sukuvika?) ja iltaa kohden, kun muutto venyi jo kolmanteen kuormalliseen (2 autoa + peräkärry), alkoivat kaikki linkuttaa.

Itse en enää pystynyt viimeisessä kuormassa kantamaan mitään painavaa, kun tuo saamerin vikaintopolvi ei kestänyt enää painoa ja portaatkin piti kävellä punnertaen aina oikealla jalalla vasemman lähinnä roikkuessa perässä. Kolarissa pari vuotta sitten polvensa paskaksi telonut veljeni nilkutti sitkeästi loppuun asti ja jo kello puoli kaksi yöllä kaikki tavarat oli tukittu uuteen asuntooni.

Käsistä irtoaa nahka ja eiliset vaatteet hiertävät päällä. En viitsi laittaa uusiakaan päälle ennen kuin sitten joskus, kun pääsen suihkuun (kunhan saan tavarat kylpyhuoneestakin paikoilleen).

Täällä on ihan kodikasta ja minunnäköistä.

Eilinen päänsisäinen jukeboksi soitti mm.

"Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle
hyppää... hyppäää"

Sontsan alla

sekä Yön Lasienkeli

(älkää kysykö minulta)

Luontohetki

Tänään lenkillä kohtaamiani eläimiä.

kylmempiä virtoja, aurinkolampareita

Stressin (muutto, kevättentit) mukana ahdistusoireita on palannut. Lievinä, mutta pelkään niitä silti.

Äänet kuuluvat taas niin kauhean kovina: luennoitsijan kirkuva ääni, opiskelijoiden kuiskeet kohisevat korvissa, pienet rapinat muuttuvat kivenjärkäleiden murinaksi. Menen välillä vessaan rauhoittumaan, ja jatkan istumista.

Onneksi kotona on sentään hiljaista. Harmi, etten pidä hämärästä - se jotenkin sopisi hiljaisuuden kanssa yhteen. Sen sijaan olemme kolmistaan, minä ja valo ja hiljaisuus.

Nyt voin opetella ahdistuksen rauhoituskeinoja ihan niin kuin todellisuudessa. En vain millään viitsisi, samperi kellä tässä on aikaa, kun on kiireitäkin. Ilman kiireitä ja stressiä ei vain taida tätänykyä ahdistaa.

Siis kauheeta, kun minä näin kirjoittelen epätäydellisestä elämästäni nettiin. Voi kauheeta.

Ajatuksia:

Täytyisi opetella maalaamaan akvarelleilla, jotta voisi kuvata päivänvaloa.


Tahtoisin tehdä kotijuustoa.


Minkähän takia pidän idyllisistä pikku asioista?


Minulla on liikaa paperia.

Ai niin, itkin, kun katsoin Englantilaisen potilaan viikonloppuna.

Sitten huomasin seuraavana päivänä, että se johtuikin vain siitä, että olin unohtanut ottaa masennuslääkkeeni. :D

Ylämäki, alamäki - yhdessä kulkien

Menopeliesittely ei ole riittävä ilman teiniaikojen hurjaa tandemia:



Osat oli nimetty kuvan mukaan, ja aina oli hirveä riita siitä, kuka saa mennä Jeesuksella. Väline tarkoitti varmaankin dildoa, mutta sitä eivät edes rääväsuiset 14-vuotiaat tahtoneet kesäpyöränsä nimeen.

Ylämäet olivat viisikymmentäkiloisille kauhea urakka (hoh hoh, sen ikäiset tienneet vielä massasta mitään), mutta alamäissä vauhti oli huima. Tandemilla polkaistiin aina lammen rantaan uimaan ja soutelemaan rannasta sosialisoidulla kanootilla.

Hui hai, ja Ainon luona popkornia.

Jalo eläin

Nyt meinasin kyllä iltapäiväluennolla samastua aggressoriin ihan täysin, kun takana istuvat hädintuskin vaippaikäiset "korkeakouluopiskelijat" pälättivät koko veen luennon alusta loppuun milloin mitäkin aiheen vierestä.

Parasta oli se, kun luennoitsija selvitti jonkin määreen ja jatkoi eteenpäin, niin sitten takapenkkiläiset alkoivat mölistä, että mikä se määre on, kun juuri omalla mölinällään olivat estäneet itseään kuulemasta sitä saakelin määrettä.

Voi vittu kun vitutti.

Sitäpaitsi "millainen oppija olet"-testin mukaan olen ensisijaisesti visuaalinen ja toissijaisesti auditiivinen oppija, niin tuollainen taustamölinä vaikeuttaa keskittymistä ihan liikaa.

Erinomaisena ratkaisuna päädyin kuitenkin puhkumaan ja pyörittelemään silmiäni ja kiristelemään hampaitani yksinäni sen sijaan, että olisin suonut tapakoulutuksen helmiä niille pikkusioille.

Oikeesti, olisin tehnyt palveluksen koko maailmalle, jos olisin tukkinut niiden idioottien kidat, mutta enpähän sitten vaan "kehannut".

Poni

Näin unta nuorena kuolleesta serkustani.

Olin unessa nuorempi kuin nyt, ja serkku vanhempi kuin kuollessaan. Olimme noin parikymppisiä ja muutkin serkut ja pikkusisko olivat siinä.

Näin siis millainen aikuinen siitä pojasta olisi tullut. Ihan kivannäköinen, vaalea mies. Näytti ihan itseltään, mutta vanhemmalta. Ihan kuin olisi ikkuna auennut johonkin ihan toiseen todellisuuteen, jossa me kaikki olimme nuoria ja iloisia, ja elimme.

Luulen, että unessa kaikki muutkin ennen aikaansa kuolleet olivat elossa: sellainen tunnelma siinä oli.

Oli mukava tavata.

--

En monestakaan asiasta ole pahoillani, mutta siinä murrosiän korvilla, kun olin itse ehkä 13-vuotias ja serkku 12, se tuli sinä kesänä melkein joka päivä meillä käymään ja olisi tahtonut pelata sulkapalloa tiellä ja useimmiten kieltäydyin. Aina en jaksanut ja olin ihan nihkeä; minua eivät enää lasten leikit kiinnostaneet.

Serkku lakkasi käymästä, ja pari vuotta myöhemmin kuoli. Silloin tällöin mietin, että minun olisi pitänyt pelata sitä sulkapalloa sen kanssa enemmän. Serkku oli jotenkin yksinäinen sinä kesänä, enkä minä jaksanut kiinnostua.

Tuollainen pieni asia. Miten se jääkään pyörimään mieleen.

Yleisön pyynnöstä

Hei naiset

Olen tässä keväällä lanseerannut elämääni kukkapäivän. Koska en osta karkkia/suklaata/jne juuri koskaan, laitan namirahat kerran viikossa kukkiin. Sen viikon ne suurinpiirtein elävätkin leikkokukkina ja asunnossa leijailee viehko tuoksu.

Halpaa ja hyvää mielelle. Suosittelen kokeilemaan. :)

Maaliskuussa kotona oli aina tuoreita tulppaaneja, pääsiäisen aikaan narsisseja ja nyt on neilikka-aika. En erityisemmin pidä ruusuista, jotka on liialla käytöllä pilattu mauttomiksi, ja toivon hartaasti, etten joudu niitä jokin hätäpäivä ostamaan, jos ei ole muita tarjolla. Toisaalta uusi koti on niin paljon keskeisemmällä paikalla, että kukat saa vaikka stockalta, joten ei tarvitse tyytyä lähi-K-kaupan tarjouskukkiin.

scribble

lappugeneraattori

what for - en tiedä. Se vain on olemassa.

Mummon pyörällä

Lapsuuden kultaisina kesinä hurautimme serkkujen kanssa uimarannalle kolme yhdellä pyörällä (yksi reppana joutui ajamaan omalla pyörällä yksin).

Alamäki mummolan pihasta tielle oli aika jännittävä sillä kokoonpanolla. Sattuneesta syystä yleensä me tytöt poljimme, koska pojat tahtoivat vain hurjastella ja se oli liian vaarallista.

Oli se aikamoista.



...puhumattakaan talvista ja potkureista...

Dumdidum

Minä en tahdo

1. katsoa elokuvia tietokoneelta ja syödä jotain fucking sipsejä ja karkkeja.
2. käydä skämäsessä lähipitseriassa syömässä sitä samaa fucking valkosipulimähnää vuositolkulla.

Sen sijaan tahdon

1. käydä iltapäiväkävelyillä.
2. käydä oopperassa, teatterissa ja baletissa.
3. käydä tanssimassa.
4. käydä urheilemassa ja lenkillä.
5. käydä pyöräretkillä ja piknikeillä.
6. käydä istumassa lammen rannalla hiljaa.
7. makoilla riippumatossa ja lukea kirjaa tai maata silmät kiinni kirja mahan päällä ja kuunnella linnunlaulua.
8. käydä mattopyykillä.
9. viettää kokonaisen päivän uimarannalla.
10. kävellä pitkin metsäpolkuja ja nojailla puihin.
11. sipsuttaa kaupungilla sievissä vaatteissa ja käydä jossain juomassa ison lasin jotain todella hyvää ilman kiirettä.

Joopa joo.
Ei ole varmaan vaikea tajuta, mitä mun rakkaalla oli mulle tarjota.

Jos olisin ihana mies, ostaisin minulle riippumaton ja pakkaisin piknik-eväät reppuun ja ajaisin pyörällä maastoon ja järjestäisin sinne kaikki ihanuudet.

Mutta koska olen vain Annikki, ei minulla ole varaa vielä pitkään aikaan riippumattoon, enkä taida yksin lähteä minnekään.

Mutta myös, koska olen Annikki, järjestän tavalla tai toisella -ennemmin tai myöhemmin- itselleni mukavia asioita ja saan sen, mitä haluan.

Elämä voi syödä päänsä. Minä aion syödä mansikoita.

--

edit. kello 20:05

Aloitinkin ennemmin, nom nom nom

Sininen, kukallinen hattuni houkuttelee avunpyytäjiä

Eilen tuossa pääpostin kulmilla minua lähestyi rispalettinen laiha rockhemmo:

"Mä oon stadilainen ja mut on eilen ryöstetty. Oisko sulla pistää euro viiskyt, ku mulla puuttuu junalipusta just sen verran?"

Stadilaisuus hämmensi minua maalaista niin kovin, että kaivoin repusta heebolle euron ja viiskyt senttiä ja sanoin, että ole hyvä.

Eipä taida maa kaatua, vaikka minua olisi huijattukin. Ajatella, jos joku kerää kadulla ihmisiltä 1,5 euroa, niin kyllä siinä saa jo tehdä töitä ropojensa eteen.

Vai että stadilainen.

-Aena nuo tsadilaiset on kerjeemässä, sanoi savolainen, kun maailmaa kiersi.

T.

N.

vanha tammi

Olen lukenut tuhatvuotista japanilaista päiväkirjaani (Sarashina nikki) iltaisin.

kirjoitin kolme haikua.

muistin temppelin
sileää puulattiaa
kun valvoin yössä


askelten hioma
ikivanha menneisyys
tulee luokseni


pehmeä askel
kuin silkkiä tuo pinta
jalkani alla

Tuli ikävä sitä Japania, jota ei koskaan minulle ollut.

Se, mitä se pieni, herttainen ja pyöreä ajattelee

monomania

joskus tahtoisin ampua itseäni päähän.

oi voi

pitkä koulupäivä on aika pitkä.

Olen oppinut uuden selviytymisstrategian, joka kuuluu näin: aivoja tarvii ruokkia pitkin päivää, mikäli oikeasti haluaa jaksuttaa luentopenkillä aamusta iltaan.

Onneksi olenkin syönyt aamupalan ja välipalat ja lounaat ja luennolla vielä pätkiksen, jos alkaa väsyä kesken immuunijärjestelmän. En tosin tiedä, onko tällainen elämä pitkän päälle minua varten, koska väsy.

Kotona etsin erästä isoa vihkoa laskuja varten, mutta etsiessäni astuin vahingossa vaa'alle ja paino oli noussut kolme kiloa kiitos aivoruokinnan. Voi myös olla, että uudestaan aloittamani urheilu alkaa tuottamaan tulosta. Voi myös olla, että on syytä nakata oivariini roskiin.

Näitä mahdollisuuksia! Niitä on tullut elämään niin kovin... voiko voi vai liha.

PS. Suolistokaasut poistuvat osin myös hengitysteitten kautta. Me kaikki pieremme suusta.

Jos olisin kuollut eilen..

Mietiskelin, että pesettäisin mattoni muuton yhteydessä, niin saisin uuteen kotiin puhdasta ja raikasta, joten etsiskelin mattopesuloita.

Jos jotakuta on joskus mietityttänyt, pestäänkö pallomeriä koskaan ja jos pestään niin kuinka, niin vastaus löytyy täältä.

:)

Sankarikissa

Jesh, miten analyyttistä mössöä.

hän käy

Kännyköiden ennakoiva tekstinsyöttö saa ajattelemaan sanoja usein hyvin runollisissa osissa:

Moni (muistiin) Noni
Käy
hän
katto
massa.

Hän käy, on maailmassa katto ja massa.

.

röö

- juu, en oo menossa juhlimaan.

Sen sijaan vietän järkkyä koti-iltaa tehden laskutehtäviäni, ja ei mee hyvin:

Skannasin neiti Kemistille biomolekyylin tehtävämonisteesta, jotta se voisi kertoa minulle yhtä ja toista ko. aineesta, mutta unohdin tehtävänipun skanneriin ja kohta etsin sitä joka paikasta ja lopulta tulostin uuden vain löytääkseni samalla entisen. Unohdin varaamani saunavuoron ja nyt möllistelen tukka limaisena lisää tehtäviä ja kuljeskelen kerrassaan karmeissa fleece-housuissa ympäriinsä, koska en vaan ole tarjennut kahteen viikkoon kotona ilman villasukkia ja paksua vaatekerrosta syystä tai toisesta.

hirveä fleecehirviö

Lisäksi haisen pahalta.

ja unohdin pyykkivuoronkin

Annikin paluu

Oli jännää (monessakin mielessä) tavata vanha ystävä. Jännitti kovasti, osaanko puhua yhtään mitään ja sujuuko se ollenkaan ja huomaako sen ikävästi, että olen lihonut. Ylipäätään se, olenko muuttunut - onko masennus latistanut minut tunnistamattomaksi.

Sitten: plevnan sima upposi ja puhe kulki, vaikkei olla nähty tai oltu muutenkaan yhteyksissä varmaan kahteen vuoteen.

Elämä on ollut perseestä. Ei ole tullut kenellekään ruusutarhaa. Mutta silti on iloa ja suunnitelmia ja rahalle haistattelua.

Oli kummallista tavata joku, joka muisti ja tunsi minut vain sellaisena, millainen olin, ennen kuin masennuin. Olin ennen kuulemma rento ja avoin, iloinen ja elämäänsä harvinaisen tyytyväinen tyyppi. Älykäs ja todella mukava. Sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Enkä ole muuttunut.

Ei voinut uskoa, että minulle on sanonut lääkäri, että minun kannattaa unohtaa opiskelut, ja ihana poikaystävä, että olen sosiaalisesti kyvytön ja ärsyttävä *(pick a word), joka kohtelee muita (=häntä) huonosti.

Huomasin pudonneeni kaninkoloon - siihen wonderland-malliin - ja maailmaan, jossa juostiin kilpaa dodojen kanssa ja normaalin sijasta olinkin hullu, kyvytön, tyhmä, ärsyttävä, kontrolloiva, äiti ja mulkku, talo oli liian pieni, pää liian suuri ja hepokatti maantiellä poikittain.

...aivan kuten kaikki muutkin Ihmemaassa.

Minä olen hullu - sinä olet hullu.

Absurdia!

Voi että olen väsynyt - mutta sentään hereillä. Pian huomaan, että kaikki ne PÄÄT POIKKI minua jahtaavat pienet vihaiset pelikortit kutistuvat entisestään ja lentävät pois.

Onko kukaan huomannut, että kaninkolosta ei tarvinnut päästä pois? Liisallekin riitti, kun hän heräsi.

Päiväkirja

(klikkaamalla saa suuremmaksi)

Tilasin pitkällisen pähkäilyn jälkeen itselleni syntymäpäivälahjan n. pari viikkoa myöhässä.

Se on naisen runopäiväkirja 1000-luvun Japanista, joka kattaa hänen nuoruusvuotensa ja jatkuu 50-vuotiaaksi asti. Silloin kirjoitukset lakkasivat.

Tavallaan se on blogilahja; päiväkirja tuhannen vuoden takaa: unia, mietteitä ja tunnelmia.

Luulen, että pidän siitä aika tavalla ja kiinnyn siihen, vaikka siinä onkin pehmeät kannet.

Pölytiistai

Kevät on hirmu ihana.

Tuntuu aivan friikiltä nauttia esimerkiksi ilman sävystä ja pyörteilevästä kaupunkipölystä, mutta niin vain on. Kaikki on niin ihanan väristä, vaikkei mikään ole vielä oikein minkään väristä (ja ajoin pyörällä niin paksuun saveen, että se upposi siihen ja se piti raahata kengät kurassa siitä irti).

Yhtä friikkiä on spontaanit itsemurha-ajatukset, joita tulee ehkä yksi, kaksi per viikko. Ai kappas, linja-autoissa on neljä takarengasta... minä tapan itseni. En todellakaan tiedä, mistä ne pulpahtavat. Kun en ole itsemurhainen tai edes epätoivoinen, ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Ihan kuin päässä olisi joku neuroniluuppi, johon mikä tahansa impulssi saattaa hukkua ja tulostaa ulos "minä tapan itseni".

Onkohan kaikilla ohjelmoitu itsetuhonappi?

Noo, hieman sairaista aivoistani huolimatta olen käynyt nyt ahkerasti koulussa ja fysiologian välitentin tuloksetkin tulivat: läpi meni, vaikkei millään ihan huippupisteillä. En ihan ehtinyt lukea kahdessa päivässä koko koealuetta (300 sivua suhteellisen isosta kirjasta), mutta nyt kun selvisin kuitenkin, niin toiseen välitenttiin luen sentään kunnolla.

Täytyy varmaan soittaa äitille. Huolestuttaa koko ajan, että toimiikohan tämä minun pää ja onkohan minusta mihinkään enää ja läpimennyt tenttikään ei lohduta, kun en saanut kiitettävää... eli tartteis vähän kannustusta.