superlauantai ...tai sit ei

Nyt olen sit kipeenä.

Aloin ehkä vähän liian suurella väännöllä treenata sen kahden viikon flunssan jälkeen. Ei auttanut, vaikka puin hirmu lämpimästi päälle sinne venyttelyynkin ja otin oikein lunkisti pari päivää: silmiä kirvelee, kurkkua kuivaa, lämpöä pukkaa ja aivot on ihan puuroa. Jos nyt ottaisi sitten oikein tosi iisisti Endo-sensein leiriin asti. Siihen on enää kaksi viikkoa, enkä tahdo olla sitten kipeänä tai huuliherpeksessä ja mitä näitä legendaarisia leiritauteja nyt on.

Siis ehanaa, se mies, josta minä näin unta, vittuili mulle faceböökissä niinku först taim evör!!!1! Näin ne unelmat käy toteen.

Joo. Nyt sitten keittelen itselleni kanasoppaa ja arvon, että katsoisinko Ylen Areenalta Jane Austen -dokumentin vai Marie Antoinette-elokuvan koneelta. Pöydällä laatikossaan uinaileva runebergintorttu puhuu Marien puolesta: syödäänhän siinä paljon kakkuja ja leivonnaisia. Sekä iloitellaan ruotsalaisen rakastajan kanssa. Jane taitaa olla hieman siveämpi tapaus. Voinhan ottaa molemmat...

Kinkkuna liikenteessä

Ei hyvää päivää näitä maaseudun kulmakuppiloita. Siskon karmea miesystävä yritti huutamalla pakkonaittaa minua juopolle, huomattavan ylipainoiselle ja ketjupolttavalle kaverilleen, josta olisi minulle kuulemma "älyllistä haastetta":

"ISTU TUOHON! NYT ET MEE MIHINKÄÄN ISTUT TUOHON JA JUTTELET KALEVIN KAA!"

"Joo, päivää."

"Ör mör öööölghkjjl mlmlööögh."

"Kuka? Kalevi? Joo, minä taidan lähteä tästä tanssimaan siskojen kanssa."

"Heei, äläö vielä mee, shä oot söpö. Anna mulleö minuutti aikaa."

"Joo, sovitaan minuutti."

Sitten lähdin tanssimaan ja olisin mieluusti pysynyt pois siitä seurueesta loppuillan, mutta vitun sisko tuli siihen jauhamaan, että "Mee nyt juttelemaan, se on kuulemma hirveen fiksu tyyppi. Minä sanoin siinä justiin, että Annikki on ollut niin paskassa suhteessa viimeksi, että voi voi ja heti siinä Tirppa sano, että tää Kalevi on just hyvä."

Koska olen idiootti, menin luvatusti juttelemaan minuutin, vaikka koko vanha ja lihava Kalevi kiinnosti suunnilleen yhtä paljon kuin täysi roskaämpäri.

"Noni, nyt on minuutti aikaa."

"Heei, mäö tarviin kaks minuuttii.. en mä osaa nyt sanoo mitään."

"No sussa on kaksi isoa miinusta jo heti alkuun: 1) sä poltat tupakkaa ja 2) sä oot huomattavan ylipainoinen."

"Mä on törkee."

hiljaisuus, jonka minä katkaisen

"No, harrastatko teatteria?"

"En."

"Entä luetko kenties kirjoja?"

"En."

"No harrastatko tieteitä?"

"En."

"Eli meillä ei oo todennäköisesti juuri mitään yhteistä."

"Shä oot nyt jotenkin toshi pelottava." (justiinsa, että niin kauan en ole pelottava, kun pidän suuni kiinni ja sedät saa vähän vaikka taputella. Kyllä sitä nyt vaan pitää sanallisesti minun kanssa pärjätä.)

"Ai minä pelottava? Pitäähän sitä nyt jotain yhteistä olla, samanhenkistä seuraa etsiä, niin ei tarvitse myöhemmin vääntää mistään. Missäs oot sitten töissä?"

"Mä oon töissä. Samassa firmassa jo kymmenen vuotta."

"Jaa, minä en ole töissä minä opiskelen vielä. Teen varmaan lisensiaatin tutkinnon."

"Anteeks mitä?"

"Se on ylempi kuin maisteri, mutta alempi kuin tohtori."

"Siis häh, siis mitääh?"

kerron

"Miks sä tulit siihen?"

"no kun käskettiin."

"Mä oon vaan tämmömöm. Mut mä oon hieno ihmimöm."

"ANNIKKI ET VITTU LÄHE SIITÄ MIHINKÄÄN, ISTU ALAS!"

Kättelin Kalevin, kiitin ja poistuin takavasemmalle, ja päätin, että seuraavan kerran, kun Tirppa hankkii minulle väkipakolla älyllistä haastetta, kasvatan instant-selkärangan ja katson sitä pahalla silmällä. Ja siskollekin sellaisia terveisiä, että toista kertaa en suostu pakotettavaksi sellaisen "hyvän tyypin" kynsiin, joka ei kiinnostaisi siskoa itseäänkään edes pimeässä. En minä niin ruma ole, yksinäisyydestä nyt puhumattakaan.

Valomerkin jälkeen loistavat tilaisuudet iskivät jälleen. Lyhyt ja kalju, kierosilmäinen mies vaappui tykö ja katsoi toisella silmällä tissivakoa ja toisella silmällä jonnekin nenän tienoille, ja alkoi ensin ammua: "MUUUUU!". Kun se ei auttanut, kierosilmä tuli kuiskaamaan, että "Mä voin tulla mukaan, jos sä lähdet mun kaa vaikka vähän nussimaan, mutta jos et lähe, niin mä meen sitten kottiin." "Joo, ei kiitos."

Unelmista vai mitä ne oli

Minulla on ikävä minun hyvää kuntoa. Niin ja sitä suht. kivaa tiimalasivartaloa, joka tuli siinä sivussa.

Tunnen itseni aivan Pullastiinaksi kuntosalilla ja yritän melko rennosti antaa peilikuvan olla. Ei tässä kuitenkaan mistään parista kilosta kitistä, vaan viidestätoista. Se on hyvin paljon näin pienikokoisella naisella. Se on puolitoista sankollista läskiä.

Huokaus.

Alkuun poljen aina kuntopyörällä n. 10 minuuttia lämmittelyksi, niin hemmetin tylsää kuin se onkin, mutta nyt en meinannut pysyä polkimilla ollenkaan, kun suoraan edessä treenasi aika hyvännäköinen miesselkä. En minä siitä omistajasta mitään tiedä, mutta selkä oli hieno... Niin komeat epäkäslihakset, näyttivät ihan timantilta keskellä yläselkää, valkoisen paidan läpi. Ei niissä käsivarsissakaan mitään vikaa ollut, ja pohkeita olisin voinut nuolla - jos en olisi itse ihan nolo pulla.

Kiroilin mielessäni, miksen silloin kauan sitten ottanut sen poliisin puhelinnumeroa. Ei niitä sellaisia lihaksia ihan jokapojassa kasva. Ja sillä ne ojentajalihakset oli suuremmat kuin useimmilla hauikset, en ole koskaan nähnyt sellaisia tai vielä vähemmän koskenut. Eikä se ollut edes tyhmä mies, ihan mukava, mutta silloin ei hyvä kelvannut, jos se asui eri paikkakunnalla. Treenasin samalle puolimaratonille kuin se, mutta sitten loukkasin reiteni ja se juokseminen jäi siihen. Pian tapasinkin eksäni, kun podin revennyttä reittäni, enkä nähnyt poliisia enää koskaan.

Oh, ja näin. Olen taikinapallona kuntosalilla jälleen ja kärvistelen lihanhimossani. Voisin piirtää miesvartaloa mustalla hiilellä suurille papereille tuntikausia, ja alan ymmärtää Michelangelon perversion päälle. Jos sellaiseen saisi vielä koskeakin, niin varmaan pyörtyisin onnesta tai järkeni järkkyisi.

Armahda, oi maailmankaikkeus. Amen.

Harakka ja muita kertomuksia

Pälvikaljuharakka tepasteli tänään tty:n pihalla.

Luennolla yritin keskittyä ja heiluttelin jalkoja pöydän alla, vilkuilin kelloa ja heiluttelin lisää jalkoja.

Bussipysäkillä näin todella hienon profiilin. Yritin tuijottaa sitä mahdollisimman huomaamattomasti, mutta profiilinomistaja huomasi kuitenkin. Katselin pilviin ja viheltelin mielessäni, ja heti kun nuoren miehen silmä vältti, katselin taas profiilia. Siinä hieno, suora nenä liittyi erittäin viehkeässä kulmassa otsaan, ja yhtymäkohtaa merkkasi jalostuneet kulmakarvat. Poski oli kuin alabasteripatsaalla ja huulet vakavat, toisinaan hymyilevät.

"Anteeksi, tunnen taiteellista kiinnostusta kasvojanne kohtaan..."

Mutta ei, pysäkki oli täynnä muitakin. Ja miehellä oli punainen puhelin ja aniliininvärinen paita - homo se on kuitenkin. Tai seurustelee. Ei tuollaisia profiileita irrallaan juoksentele.

Profiili karkasi Stockmannin pysäkiltä - minun pysäkiltäni! - mutta itse olin menossa kirjastoon, joten katselin vain perään huppupäätä.

Hyvät lukijat: Annikilla on syksyä rinnassa!

5. vuodenaika

Eilen oli lopulta niinkin villiä, että unohdin laittaa ruokaa, enkä syönyt ollenkaan. Laskin vain helvetin laskujani ja luin. Söin minä kolme sämpylää.

Sen vähän, mitä ikkunasta katsoin ulos, siellä satoi saavista kaatamalla ja hylkäsin samantien lenkkeilyn sun muut. Onhan ehdottomasti ihanampaa istua sisällä ja laskea.

Minun leffadeittini ei millään saa raahauduttua tänä viikonloppuna kaupunkiin, joten taidan viedä itse itseni elokuviin ennen kuin kasvatan juuret takapuolesta tuohon työtuoliin.

Rakastajan hankkimisessa on iso työ ja kaikista ansalaudoista ja verkoista huolimatta kiltit pojat juoksevat karkuun ja pahat eivät huoli. Ihan kuin minä olisin kenenkään kanssa naimisiin menossa (paitsi tietysti topin, terkkuja) tai vaihtoehtoisesti purisin pallit irti. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Sängynlämmittäjän lisäksi olen ajatellut hankkia nilkkurit, tai sellaiset ihanamman puoleiset syyskengät. Saappaat minulla nyt on, mutta ne ovat vielä vähän liian lämpimät. Ompelukoneen saan äidiltä ja sitten voisinkin kokeilla sellaista ihmettä kuin hameiden ompelua.

Ensi viikolla, tai sitä seuraavana, alkaa taas grafiikka Sampolassa. Pääsen sotkemaan sormiani hieman painomusteeseen ja miettimään tekisinkö painolaattoja tampoonipaketeista vai pitsalaatikoista. Molemmilla on etunsa. Tee-pakkauksista taas ei saa hyviä, se on kokeiltu, ja kallista paperia meni hukkaan. Tänä syksynä tahtoisin kokeilla verenvärisiä töitä. Ja jatkaa ehkä savunsinisiä ja oransseja.

Kesä meni, tai ei tullut ollenkaan, mutta onneksi olenkin aina pitänyt syksystä. Sekä talvesta. Syksy on iloinen ja puuhakas, talvi istuu rauhassa ja pohdiskelee. Eihän minulla ole hätää kylmästäkään, kun ystävä neuloo minulle lapasista kaulahuiveihin aina jotain ihanaa. Taidan itsekin neuloa. Pitkät, ylipolven villasukat. Sitten talvemmalla.

Sinkkuneidin hurja perjantai

klo. 18:34 puhelin soi.

tuntematon numero.

en vastaa.

Tässä vaiheessa elämää on vihdoin uskottava, ettei se prinssi sieltä soita koskaan, vaan se on lehtimyyjä - ihan joka kerta. :D

Sinkkuneidin hurja lauantai

Istun lastenhuoneen lattialla evakossa.

Päivän ajatukset kattavat ei mitään.

Tuulen viemää ei näköjään lopu koskaan. Melkein kallistuisin sille kannalle, että tämä teos on peräti parempi elokuvana kuin kirjana. Scarlettin pään sisälle pääseminen kun ei oikein maksa vaivaa. Se johtuu tietenkin siitä, että olen itse pikemminkin se kunniantuntoinen Melanie kuin räiskyvän itsekäs miss O'hara. Ajankuvauksena se tietysti on loistava, mutta nämä ihmiset eivät herätä minussa juurikaan mielenkiintoa. Ne ovat jotenkin niin kuorimaisia tarkasta kuvailusta huolimatta.

Seuraavaksi aion lukea neiti Kemistiltä lainaamani Neil Gaimanin Coralinen, joka on ihan pieni kirja, mutta luulenpa että se on ihan poikkeamisen arvoinen. Gaimanilla on avain satulippaaseen, jonka sisältö kutsuu ja houkuttelee minua tavattomasti.

Ah, mutta nyt on tulostettuna liput Joutsenlampeen...

Ja kai tässä on mentävä grillaamaan ja pelaamaan Carcassonnea.