Unelmista vai mitä ne oli

Minulla on ikävä minun hyvää kuntoa. Niin ja sitä suht. kivaa tiimalasivartaloa, joka tuli siinä sivussa.

Tunnen itseni aivan Pullastiinaksi kuntosalilla ja yritän melko rennosti antaa peilikuvan olla. Ei tässä kuitenkaan mistään parista kilosta kitistä, vaan viidestätoista. Se on hyvin paljon näin pienikokoisella naisella. Se on puolitoista sankollista läskiä.

Huokaus.

Alkuun poljen aina kuntopyörällä n. 10 minuuttia lämmittelyksi, niin hemmetin tylsää kuin se onkin, mutta nyt en meinannut pysyä polkimilla ollenkaan, kun suoraan edessä treenasi aika hyvännäköinen miesselkä. En minä siitä omistajasta mitään tiedä, mutta selkä oli hieno... Niin komeat epäkäslihakset, näyttivät ihan timantilta keskellä yläselkää, valkoisen paidan läpi. Ei niissä käsivarsissakaan mitään vikaa ollut, ja pohkeita olisin voinut nuolla - jos en olisi itse ihan nolo pulla.

Kiroilin mielessäni, miksen silloin kauan sitten ottanut sen poliisin puhelinnumeroa. Ei niitä sellaisia lihaksia ihan jokapojassa kasva. Ja sillä ne ojentajalihakset oli suuremmat kuin useimmilla hauikset, en ole koskaan nähnyt sellaisia tai vielä vähemmän koskenut. Eikä se ollut edes tyhmä mies, ihan mukava, mutta silloin ei hyvä kelvannut, jos se asui eri paikkakunnalla. Treenasin samalle puolimaratonille kuin se, mutta sitten loukkasin reiteni ja se juokseminen jäi siihen. Pian tapasinkin eksäni, kun podin revennyttä reittäni, enkä nähnyt poliisia enää koskaan.

Oh, ja näin. Olen taikinapallona kuntosalilla jälleen ja kärvistelen lihanhimossani. Voisin piirtää miesvartaloa mustalla hiilellä suurille papereille tuntikausia, ja alan ymmärtää Michelangelon perversion päälle. Jos sellaiseen saisi vielä koskeakin, niin varmaan pyörtyisin onnesta tai järkeni järkkyisi.

Armahda, oi maailmankaikkeus. Amen.