Kadunvälin mittainen hymy

Kävelin päivänä eräänä kauppaan. Katuani alas, sitä tavallista tahtia. Ensimmäisessä kulmauksessa toimittaa askareitaan jonkinlainen talonmies, tuntemattoman näköinen, hiekoittaa kadunpätkää. Nostaa hattua ja tervehtii, vaikkei hänellä edes ollut hattua, eikä liikekään sitä paljastanut. Huomasin hatunnoston silti ja katsoin toisen kerran. Ei siinä hattua ollut. Mutta mies nosti hattuaan uudelleen liikuttamatta käsiäänkään ja tervehti. Katsoin kolmannen kerran. Ei edelleenkään hattua, mutta hatunnosto se oli, joten hymyilin. Talonmies hymyili takaisin. Minun pieni hymyni leveni korviin asti, ja niin hymyillen jatkoin matkaa, kunnes tuli seuraava risteys, liikennevalot ja hymy loppui.

Sen pituinen se. Hymy oli.

Tuulipukuperhe

En voi uskoa näkemääni: isä, äiti, kaksi lasta sekä kultainen noutaja ja kaikilla yhteensopivat, ellei jopa identtiset tuulipuvut! Isällä ja äidillä tummansiniset takit ja lapsilla vaaleansiniset, kaikilla mustat housut... Epäilen, että noutajallakin oli jotakin tyyliin sopivaa kaulapannassaan.

Juuri äsken! Tuosta ne meni, ikkunan ohi! Reippaalla sunnuntaikävelyllä, koko tiimi!

Tämä on kokemuksena suorastaan yhtäläinen sen kanssa, kun näkee paahtoleipään paahtuneen Jeesuksen kuvan. Kulttuurisesti ja hengellisesti merkittävä näky. Hoo! ja Ooh!

Puu ja mies ja mm. ne hassunnäköiset korealaiset kirjoitusmerkit

Tässä olisi vielä tunti ennen Teemalta tulevaa korealaista elokuvaa buddhalaisen munkin elämästä. Mainoskuvakin on jo houkutteleva: mies istuu lehdettömässä puussa hyisen ja harmaan järven rannalla. Pienet esittelypätkät lupaavat soljuvia, kauniita maisemia, eikä turhaa puhetta.

On hassua sanoa, että jonkin elokuvan jokainen kuva on kuin maalaus, koska eihän maalaukset ole sellaisia - niin klassisia - enää. Jos maalauksen maalaisi kuin maalauksellisen freimin elokuvasta, se olisi hengetön, kuollut ja tylsä. Valokuva taas toimii samoin kuin elokuvan "frame", mutta jos sanoisi, että elokuvan jokainen kuva on kuin taidevalokuva, niin se olisi kaikin tavoin oikein, mutta kuulostaisi tyhmältä. Duh, tottakai elokuvan jokainen kuva on valokuva, sitähän ne nimenomaan ovat...

--

Hetken aikaa yritin päästä jonkinlaiseen puhdassuomisuuteen ilmaisussani, mutta pian huomasin sen olevan rajoittavaa ja kurjaa. Etsin kissojen ja koirien kanssa vastinetta sanalle "frame", mutta paras lopputulos oli "yksittäinen elokuvaruutu". Voi luoja, mikä paskakikkare sanaksi.. Joten kyllä se vain on freimi, jotta sillä olisi sama merkitys, tuntu ja sen assosioi oikein. Samoin huudahdukselle "duh" ei ole vastinetta. Sen merkitys on lähinnä "otsaanlyöntimäisen-itsestäänselvä-asia-jonka-huomaan-itsekin-ja-samalla-tiedostan-sen-aseman-ja-yhteyden-nykyisessä-populaarikulttuurissa-jonka-osa-olen-ja-niin-ootte-tekin-tää-me-kaikki-osataan". Jos sen jättää pois, ajatusketju kokonaisuudessaan muuttuu joksikin toiseksi, kuin mitä se minun pääni sisällä on.

En todellakaan ajattele suomeksi joka hetki, vaan ajatukseni ovat niiden kielien sekasoppaa, joihin olen lusikkani joskus jostain syystä joissakin yhteyksissä upottanut. Kieliä ei voi kääntää sanatarkasti, eikä aina edes merkityksissä - ja monikielisen ja -aistisen ajatuksen kääntäminen kirjalliseen muotoon on sitäkin vaikeampaa. En voi kertakaikkiaan jättää sanomatta frame, kun tarkoitan sitä, tai kokoro, kun tarkoitan sitä tai älskling, kun tarkoitan sitä. Mikä tahansa muu sana: "kuvaruutu", "sydänmieli" tai "kultanen" ei paikkaa sitä alkuperäistä sana-ajatusta ja syö merkitykset ja assosiaatiot.

Minun pitää pistää tämä puhdaskielisyys taas hieman hautumaan. Se ei muistuta tarpeeksi sitä, mitä minä haluan.
--

Vielä neljä minuuttia, ja sitten: Ki-duk Kimin Viisi vuodenaikaa.

Urheilijanuori

Luulin, että toppini kiristää mahaani ja vaihdoin paitaa, mutta sitten kävikin ilmi, että kumma jomotus ei loppunutkaan: vatsalihakset olivat menneet jumppaamisesta kipeiksi.

Elämme jännittäviä aikoja.

Salaperäinen purjehtija

Pizzeria-kahvila Saran pihakalusteiden aurinkovarjo oli lähtenyt karkumatkalle ja purjehti tyynesti Messukyläntietä pitkin vastaan Pepsi-logoiset lipareet liehuen. Autoilijat hidastelivat hämmennyksissään, mutta yksikään ei saanut aikaiseksi pysäyttää autoaan ja raahaamaan sinistä tunkeilijaa pusikkoon syrjään. Bussikin ajoi ohi ja aurinkovarjo jatkoi matkaansa kohti koillista.

näkymättömät

Taloon on muuttanut viulunsoittaja. Miltei joka päivä kello viiden aikoihin seinien läpi kantautuu asteikkoja ja harjoituskappaleita. Voihan se olla alttoviulukin. Ei minua tosin häiritse, soittaja voisi olla huonokin ja seinät pehmentävät äänet. Istuksin itse hiljaa ja kuuntelen toisella korvalla - onhan se vaihtelua putkiston kohinaan, joka vaihtelee sen mukaan, aukaistaanko jossakin hana vai ei.

Sitten on käytävänmutkan takana asuvia korkokenkäisiä (-saappaisia) naapureita, jotka kulkevat töihin tai kouluun aggressiivisesti kolisten, ja iltapäivällä takaisin. Kuulostavat junilta, joiden raiteiden alle en haluaisi jäädä. Toivon salaa oikeastaan aina, etteivät ne gestapo-askeleet pysähtyisi oman oveni kohdalle. Enhän ole mikään hiiri, mutta joutuisin keräämään selkärankani sohvannurkasta ja valmistautumaan taisteluun, jos niin kävisi.

Ensimmäisessä kerroksessa on yhden asunnon ovessa Julia Vuoren Sika ja teksti "unelmakämppä". Pyhiinvaellusmatkoillani roskakatokseen ajattelen sen nähdessäni joka kerta, että tuossa on tuo onnellinen ovi - ja jos ovi on onnellinen, niin ovatkohan asukkaatkin?