keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Kuumepäiviä

Luin Rakel Liehun romaanin Punainen ruukku. En saanut siitä oikein mitään irti. Kuvakieli oli ihan kaunista, mutta henkilöhahmot jotenkin epäuskottavia, vaikka olivatkin mahdollisia. Suuri ja intohimoinen rakkaus, joka syttyy Jerusalemissa, jäi arvailun varaan, vaikka kirjan mies peräti repi ja vihasi naista. Jaa. Tarina ei kulkenut, se kolisi eteenpäin kuin neliskulmainen kivi. Luin sen loppuun, koska se oli hyvin lyhyt kirja ja koska se ei edes turhauttanut tarpeeksi kesken jättämiseen.

Alkuteksti pelkästään kattoi jo yhden luvun, ja siitä selvisikin, että kirjaa oli karsittu rankalla kädellä, mutta se oli minusta huono ratkaisu. Hahmojen rakentaminen jäi kesken, motiiveja viskeltiin pikku muruina. Se oli ikään kuin paljon suurempi romaani ahdettuna novellimaiseen lyhyyteen, eikä se istunut. Miehiä oli kolmenlaisia: itsekäs paskiainen, juoppo ja höynäytettävä ovimatto. Naisia oli kolmenlaisia: alistuva hiiri, tavallinen mukava nainen ja epämiellyttävä voimakas nainen. Kuolemiakin oli kolmenlaisia: itsemurha, liikenneonnettomuus ja sydänkohtaus. Mukana oli myös syöpä, mutta siihen ei kuollut kukaan. Miljöitä oli enemmän: pohjoinen kaupunki, Israelin turistikohteet, pääkaupungin kadut, autio saari, metsäiset harjut ja nummi. Suuria symboleita oli myös viljalti: pääkallo, valkoinen kurki, aavikko, vanha tietäjä, noitarumpu, poikalapsi ja kaksi punaista ruukkua. Luulen, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikkapa yksi tai kaksi. Tai sitten jotenkin niiden röyhkeämpi vyöryttäminen.

Noo, olen nyt analisoinut kirjan mielestäni. Seuraavaksi luen nykyaikaisen buddhalaisen nunnan kirjoituksia.

--

Arvatkaas, kuka on taas kipeänä? No minä! Ehdin käydä yksissä harjoituksissa, ja seuraavan yön olinkin jo kuumeessa, ja minua kolottaa ja selkään koskee.

Äiti sanoo, että se on stressiperäistä tämä sairastaminen. Stressihormonit hidastavat kuulemma valkosolujen toimintaa, mikä alentaa vastustuskykyä. Eipä se minua lohduta, kun olen sairastellut tässä jo kaksi kuukautta vähän väliä, yhteensä yli kuukauden.

Koska telkkarista ei tule enää oikein mitään katsomisen arvoista, olen alkanut katsoa teinianimea (Kannagi ja Toradora) koneelta. Saahan siinä sentään japanin kielen kertausta, jos ei muuta. Ja ne miljööt ja ruuat ovat niin tuttuja (vaikkakaan eivät vaihdon aikana tuntuneet kovinkaan turvallisilta): aaltopeltiset talot, massiiviset matalat sähkölankaviritelmät, jopa katukiveys on tietyntyyppistä - ja metsät... Olen selvinnyt Japani-järkytyksestäni siinä määrin, että oikeastaan tahtoisin jo palata sinne. Jollakin keinolla, joskus.

3 kommenttia:

  1. Aika syvältä tuo sairastaminen. Pöh!

    VastaaPoista
  2. sanopa kuule muuta.

    Sairastelun harjoittelujakso alkaa olla lopuillaan, joten tuleekohan tästä kohta ihan kunnon ammatti? Joku laboratorio voisi palkata minut kohta petrimaljaksi flunssan kasvatukseen. :P

    VastaaPoista
  3. Entä jos sut on tietämättäs värvätty jonkin uuden flunssalääkkeen testihenkilöksi ja se nyt aiheuttaa noi kaikki? Jollain lääkärikäynnillä katsos tai sitten jossain muussa tilanteessa...

    Ei siihen muuta selitystä voi olla.

    VastaaPoista