Tein aika suuren siivouksen: ladoin neljä laatikollista kirjoja uuteen hyllyyn, järjestelin keittiön uudelleen, kastelin kukat, imuroin ja laitoin tavarat paikoilleen.
Paistoin tuoretta leipää. Ja kyllästyin siihen lähes heti. Maidossa on parasta ennen 15. päivä, mutta siitä tulee jo nyt pilkkuja teekuppiin. Siitä voisi paistaa lettuja, mutta en jaksa oikein välittää.
Kirjoitin tammikuun tankoja, mutta mielikuvitusmoottori ei lähtenyt käyntiin ja lopulta lapulla nökötti vain vajavainen haiku:
Hiljaisuus astuu
uuden vuoden kannoilla,
pyryn perässä.
Näinhän se on, ja siltä se on tuntunutkin, mutta se ei jatku mitenkään. Sanat ovat rampoina ryömineet pakoon.
Ripustin lasipalloni alkovin verhokiskoon, mutta aloin epäröidä ratkaisuani saman tien. no nyt ne on ihan tyhmästi... Aiemmin olen pitänyt niitä aina ikkunassa, mutta tässä asunnossa ikkunan valtaavat paperilaskoskaihdin ja ikkunan viherkasvit.
Samanlainen päättämättömyys vaivaa muutenkin. Kun otan askeleen yhteen suuntaan, alan heti tahtoa takaisin. En osaa päättää, tahdonko länteen vai itään, ja piirukin toiseen suuntaan on toisesta pois, jolloin pysähdyn kuin seinään. Periaatteessa hahmotan, että itäänhän minä tahdoin mennä, mutta kun on ryöminyt länteen päin niin pitkään, siitä on vaikea päästää irti.
Syksyn matalalennon vaikutukset alkavat tulla vastaan lomien jälkeen, enkä pysty niitä nyt korjaamaan. Olen aika vihainen ja pettynyt itseeni. Siitäkin huolimatta, että olen tehnyt vuoden aikana niin mittavia ponnistuksia, ettei niihin pysty kaikki terveetkään. Mutta näitä ponnistuksia en ole blogissa käsitellyt ollenkaan, koska tarvitsen eron jälkeisen yksityisyyteni ihan täysin ja minua kuvottaa ajatuskin, että mato kurkistelisi tulevaisuuteeni ja siihen liittyviin ajatuksiin ja tekoihin silloin kun huvittaa tai oikeammin: ollenkaan.
Minua väsyttä katsella taas, mitä masennus on saanut aikaan. Olen katsellut sitä samaa niin monesti, että kokemukseni väittää minulle, että tämä on taas merkki epäonnistumisesta - ei aaltoilusta, jota se todellisuudessa on.
Kuitenkin. Olen laittanut kodin hyvään kuntoon, järjestellyt huonekalut paikoilleen etanamaisen hitaasti, mutta vääjäämättömästi tavara kerrallaan (siihen on mennyt 8 kuukautta). Sisäinen kaaos on vähentynyt niin paljon, ettei se yllä enää ulkopuolelle. Minä en usko enää siihen, mitä mieleni minulle väittää. Olen pelannut syyttelypelini loppuun. Mieleni ei ole, se kyllä jatkaa, mutta minä päätän mieleni automaattikoneiston sijasta siitä, mihin suuntaan tästä lähtien mennään.
Oikeasti olen jo päättänyt, että kuljen itään. Mieleni tekee kuitenkin kaikkensa, että lähtisin länteen, tai vielä parempaa: en minnekään.
Tämä on retorinen kommentti.
VastaaPoistaVallitseva ajatus tämänhetkisessä ajassa tuntuu olevan se, että kuljetaan aina jonkin päämäärän vuoksi. Itään kuljetaan, koska idässä on jotain tavoittelemisen arvoista.
VastaaPoistaMutta entä jos luovuttaisiin koko päämäärätavoitteisuudesta? Ihan sama minne kuljetaan, tärkeintä on tapa jolla kuljetaan ja matkaamisen mielekkyys. Jos päämääräksi otetaan matkan laatu, niin sitten sillä itse kompassin pisteellä ei ole mitään väliä.
Sitten ongelmaksi vaan saattaa nousta hyvän matkan määrittely. Mitä Annikki haluaa kokea matkansa aikana?
Ja nyt, luettuani kommentini jälkeen tekstisi uudestaan pari kertaa, koen olevani piirun verran viisaampi siitä mitä yritit oikeastaan sanoa. Joten voit rauhassa jättää ylläolevan kommentin omaan arvoonsa ja käsitellä sitä aivorupsuna.
VastaaPoistaNimim. "Oli niin kova hinku vastata, ettei kerinnyt kuulemaan kysymystä"
Niih, kyllähän sitä joku suunta pitää olla, ja sellainen suunta, jota ei määrää välttely ja masennusoireet, vaan se, mitä tahtoo elämässään tehdä. Vaihtoehtoinen tapa ei toimi, eikä johda mihinkään - paitsi masennuksen pahenemiseen, uusia ahdistusoireita kyllä viriää, kun niitä alkaa viljelemään.
VastaaPoistaSuuntahan ei ole sama kuin päämäärä. :) Aina voi mennä kohti itää enemmän, ja sinne voi mennä monia eri reittejä pitkin. Välietapit on konkreettisia päämääriä, ja niitä voi tarpeen tullen vaihtaa.
--
Mitä ponnisteluihin ja yrittämiseen tulee, niin olen itselleni turhan kova. (Kas mikä harvinainen ominaisuus - not) Vaihtoehdot on aika köykäiset, jos voi olla joko täydellinen tai sitten ei mitään. Sillä tavalla eletty elämä on aika paska. En todellakaan halua olla mikään omiin standardeihinsa kompastunut idiootti suorittaja.