sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Maanantaissa mennään

Elän tulevaisuudessa jo ainakin toista päivää! Hyvin jännittävää.

Entisessä preesensissä, perfektissä, olen siivonnut: pyyhkinyt kaikki pölyt, imuroinut, tomuttanut yhden maton ja tehnyt tavarakasoista uusia, siistejä kasoja. Siis, nelikulmaiset esineet pinoon ja pikkuruiset esineet laatikon sisään, purnukoista torneja ja kynistä rivejä.

Huomenna tulee tyttöjä kylään. Varmasti ainakin kaksi kappaletta, mutta saattaa tulla neljäkin. Yksi poika ei tule. Se on maalla (Oletteko huomanneet, että "maalla/maalle" on olemassa vain taivutettuna, perussanana "maa" se ei tarkoita samaa? [ei, maaseutu ei ole sama asia, siitä puuttuu se tuttuus ja arkipäiväisyyden tuntu]). Tytöille tulee tarjottua eri ruokaa kuin sekaseurueille tai miehille; siinä on jokin juttu: ei mitään porsaankylkiä, vaan kuohkeita ja värikkäitä ruokia, erikoisia makuja ja pitsikuorrutteita..

Lähes viikon olen maannut lähinnä koomassa, jos ei satunnaista urheilua lasketa, mutta sitten taas tapahtuu pyrähdys: maanantaina juhlat, tiistaina matka, keskiviikkona takaisin ja vieras ja torstaina lähtö luonnonhelmaan.

Tämän on sitä niin sanottua kryptistä bloggaamista, levein lavein sanankääntein. Katson, saanko siitä mitään irti. (Aivan kuten isäni pelatessaan Aliasta, jossa jokainen sekunti on tärkeä, aloittaa sanaselityksensä poikkeuksetta: "Maailmassa on tällaisia asioita.", mistä jatkaen hän ehkäpä joltisenkin tuumaillen lähestyy varsinaista asiaa. [Olemme savolaisia.])

--

Ulkona on ilma raskas ja pimeä. Kadun lehmukset tuskin väreilevät.

Hain syödäkseni pannupitsan, ja odotellessani katselin toista odottajaa: sekarotuista mustankirjavaa pystykorvaa, joka oli sidottu puuhun (lehmus sekin). Siinä hän istui ja näytti päällisin puolin kärsivälliseltä, mutta hyppäsi aina pystyyn, kun pitserian ovi kävi ja silmissä loisti surullinen odotus. Koira antoi tassua niille ohikulkijoille, jotka pysähtyivät sitä silittämään, mutta juuri hetkeksikään sen odotus ei katkennut. Yhäti hermostuksissaan hän hyppelehti pystyyn, häntä valmiina heilumaan ja aina vain tuloksena oli pettymys, koiran huokaus ja paluu takaisin istumaan.

Melkein muistin sen ajan - sen ajatuksen -, kun vielä pidin koirista ja minullakin oli sellainen, sekarotuinen pystykorva (mustavalkoinen sekin, mutta valkea oli voitolla). Melkein muistin, mutta koiran isäntä ei saapunut, ja minä lähdin kotiin, viileäksi ehtinyt pitsa kainalossa.

4 kommenttia:

  1. Herttinen, täällä on ihan interiööri vaihtununna sitten viimenäkemän. Hyvältä näyttää.

    Tota, siis onhan tää luettu varmaksi nakiksi? On vähän askaa yhteen ostoskeskushelvettiin tuossa aamusta, mutta sen jälkeen on vain ohjeistusta vailla.

    Roger, roger, synkka, synkka.

    VastaaPoista
  2. Juu, just se on laskettu varmaksi nakiksi :)

    Naisen tunnistaa aina sisustusvimmasta: jotkut sisustaa kotia, minä vaihdan blogissa järjestystä aina vähintään kerran vuoteen. :D

    VastaaPoista
  3. Tämä uus sisustus on tietty varmaan ollut jo iät ja ajat, ja minä puusilmä huomaan sen vasta nyt, mutta hieno tuo uus banneri:)

    VastaaPoista
  4. Kiitos kiitos, ei se tosin ole siinä ollut kuin pari päivää. Valkoista ja raikasta tällä kertaa, vaikka ainahan minä olen eniten vaaleasta pohjasta pitänyt. :)

    VastaaPoista