torstai 12. kesäkuuta 2008

pölyinen mylläri

Luen viattomia kirjoja: Anna-sarjaa uudestaan ehkä kymmenen tai 13 vuoden jälkeen. Muutama vuosi sitten on suomennettu viimeisetkin osat sarjasta, ja luen niitä ensimmäistä kertaa. En tiedä tosin, voinko antaa anteeksi sen, että Gilbertille kasvatetaan viikset. En olisi halunnut tietää niistä viiksistä mitään, varsinkaan kun niitä ei sen jälkeen enää mainita.

Olisikin rakkaus niin kaunista ja puhdasta kuin kirjoissa. Tyhmää sanoakaan niin, mutta olen jotensakin nääntynyt ja imen lupauksia hyvästä maailmasta, vaikka ne tulisivatkin vain kirjoista.

Kirjailijan, L.M. Montgomeryn, sydän kuulemma särkyi, kun toinen maailmansota syttyi. Hän ei voinut ymmärtää, miten maailma sortui jo niin pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudestaan. Sodilla ei ollut sijaa kauniissa maailmassa.

Murtua nyt tuollaisesta asiasta. Minkälaisia kirjoja hän olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt molempien sotien yli? Ehkä hieman vähemmän sitruunakiisseliä ja vatkattua kermaa? olisiko rakkaus voittanut sittenkin?

Näine hyvineenkin hautaudun miellyttävästi vanhoille sivuille. Päivänvalo vilkkuu alkovinverhon takaa, mutta minä vaellan jossain aivan muualla. Rivejä pitkin kuin polkuja aikaan sata vuotta sitten.

Kirjan kissan nimi on Dusty Miller.
Heti alkoi haluttaa hankkia sellainen kunnon kissa: harmaa ja tukeva ja vakaa.

4 kommenttia:

  1. Anonyymi6/15/2008

    Minä olen aika moneenkin otteeseen Anna-kirjat lukenut, aika vasta ostin omaksi englannin kieliset versiot. Pienenä periaatteessa tykkäsin, ja tavallaan tykkään vieläkin, mutta niissä on vaan jotain hyvin, hyvin naiivia ja vähän ärsyttävälläkin tavalla itsetietoista. Minua ainakin alkanut ärsyttää Annan erikoisuus, kirjailija on jotenkin yrittänyt tehdä hänestä muka ei-niin-nätin, mutta silti kaikki kummasti pitävät hänestä ja hänessä on aina jotain hehkua ja plaa plaa. Myöhemmissä sarjan kirjoissa Montgomery on malttanut vähän jo kääntyä rakkaasta sankarittaresta muuhunkin maailmaan, ja Sateekaarinotko ja Kotikunnaan Rilla ovat mielestäni jo huomattavasti parempia ihan proosaltaankin.

    Kannattaa lukaista saman kirjailijan Sininen Linna (Blue Castle), se on aika vaiettu Montgomeryn teos, tai jotenkin jäänyt aika pieneen tietoisuuteen. Naiivi sekin omalla tavallaan, mutta vähän erilainen kuitenkin muuhun tuotantoon verrattuna. Itse ainakin tykkään sen tunnelmasta paljonkin.

    VastaaPoista
  2. Lapsena tykkäsin Annasta, nykyään tykkään enemmän Runotytöstä. On minulla Sininen linnakin, sen sain mummoltani joskus lahjaksi (hurmaava vanha painos, jossa on kankaalla päällystetyt kannet). Sitä luenkin aika usein :).

    Onhan nämä naiiveja kirjoja, mutta minua juuri se viehättääkin. Ja ihmiskuvaus, jotkut sivuhenkilöt ovat aivan mainioita. Varsinkin kissat ja porsaat ja pastorit.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi6/16/2008

    Minulla oli joskus kirjastosta lainassa joku vanha versio Sinisestä Linnasta, se on jotenkin juuri sellainen kirja, jota on kiva lukea "vanhana" kirjana, jonka voi kuvitella löytäneensä jostain vanhasta autiotalosta tai mummon vintiltä. Naiivi tai ei, siinä on joku tunnelma, josta tykkään tosi paljon, samoin siinä kuvatuista ympäristöistä tulee hyvin vahvasti Suomen syksy ja talvi mieleen, mikä tietty on aika helppo selittää sillä, että Kanada luonnoltaan ja ilmastoltaan taitaa muistuttaa Suomea aika paljon.

    Monet nämä vanhat klassikot, samoin kun esim. Alcott tai Austen, on minulle ainakin sellaisia kirjoja, joita tulee luettua uudestaan ja uudestaan kun ne on vaan niin kivoja ja tuttuja. Ja ne kestää sen jatkuvan lukemisen. Kyllä se minusta on hyvän kirjan merkki, vaikka eivät nyt mitään maailman suurinta taidetta olisikaan.

    Paitsi Austenia kyllä pidän oikeastaan melkeinpä täydellisenä nerona.

    VastaaPoista
  4. Minusta se Kanada kuulostaa ihan Suomi^10:ltä, tahtoisin käydä katsomassa, miltä ne punaiset tiet ja järvet ja kaikki oikein näyttävätkään. :)

    Se on totta, että hyvä kirja on kuin rakas tuttu, jonka luokse voi aina pitkänkin ajan päästä palata ja olla kuin kotona jälleen.

    Austenia minulla onkin hyllyssä (tai no tällä hetkellä muuttolaatikossa odottamassa remonttia), ja Ylpeyttä ja ennakkoluuloa parikin painosta. Yksi on sellainen aika vanha suomennos, joka on hauska vanhan kielen ja englannin tapakulttuurin selitysten (footnoteina pitkin kirjaa) takia.

    Nyt sitten, kun on muuten satanut paskaa niskaan, olen palannut lukemaan näitä tuttuja ja turvallisia, ja hyvinhän ne tuntuvat rauhoittavan. Ihan kuin juuriani hoitaisin ja puhdistuisin myrkyistä.

    VastaaPoista