torstai 9. heinäkuuta 2009

Joutomaa

järvi ja leppä


Parantuminen on tyhjyyttä. Kun mustat verhot lopulta katoavat, valo paljastaakin aution ja harmaan tilan. Kuiva maa, tuhka laskeutuu rauhallisesti kinoksiksi.

Tietysti sitä kuvittelee, että sairaus on kuin valojen katkeaminen, pimeyden tulo, ja että elämä olisi vain poissa näkyvistä, kunnes valot syttyvät jälleen. Mutta sairaus ei ole vain pelkkä pimeys; se on pitkä ja kivulias matka halki kammottavan maan, jonka jälkeen ei ole enää siellä, mistä lähti.

Voin vain sanoa: eri paikassa.

kaukana

joutomaalla

siellä, missä ei vielä mikään kasva

7 kommenttia:

  1. Ehkä se autio ja harmaa tila vähitellen täyttyy.

    Kaunis kuva jälleen kerran.

    VastaaPoista
  2. Maaperä lienee nyt hedelmällinen, kasvamiselle.

    VastaaPoista
  3. Kuva ja teksti puhuvat tässä blogissasi samaa kieltä.

    Elän yhteisössä, jossa kuva, sana ja sävel taistelevat reviiristään. Minä haluaisin yhdistää ne, mutta ne vaativat paljon tilaa itselleen, ja yhdistäminen kysyy taitoa, jota minulla ei ole.

    Mutta se ei estä minua yrittämästä. :)

    Puhut kauniisti sairaudesta, joka on aina ikävä asia, jos se sattuu kohdalle. Mutta totta on, että se muuttaa asioita joskus hyvinkin radikaalisti. Yleensä positiiviseen suuntaan. Varsinkin, jos sairaus väistyy.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi7/10/2009

    And now...

    No. 3

    The Larch.

    VastaaPoista
  5. Nuo sinun piirroksesi ovat kyllä todella hyviä. Sopisivat kuvitukseksi jonnekin. Pidän erityisesti näistä, joissa on jotain väriä mukana.

    Toivotaan, että pian alkaa tyhjä tila versota kaikkea uutta ja kaunista! =)

    VastaaPoista
  6. Ovat kyllä upeita piirroksia. Visuaalista viestintää, esim. graafista suunnittelua opiskelemaan muotoiluakatemiaan? Vai olisiko se takapakkia melkein fyysikolle?

    VastaaPoista
  7. Kiitoksia vain kaikille yhteisesti.

    Minä olen aina tiennyt, ettei se pimeä paikka ollut pysyvä, ja ettei tämä joutomaakaan ole mikään päätepiste, mutta siitä olen yllättynyt, millaista tämä lopulta on ja on ollut. Miltä kaikki tuntuu.

    chi,

    jotenkin se viiva ei erotu, jos se on mustavalkoista, ja menee tukkoon, jos sen kokonaan värittää. Kummallista, kovin kummallista, koska kyllähän se muilla toimii molemmin päin.

    digitalis,

    ei kai se mikään askel alaspäin olisi, mutta niin erilainen suunta kuin mitä ikinä olen itselleni ajatellut. Tiesin jo pienenä tyttönä (=n. 6-7-vuotiaana), että suuntaudun akateemisesti, opiskelen pitkälle jne. (Hah, jos olisin tiennyt, miten pitkälle ja miten helvetin pitkään, niin jopas olisi ihmetyttänyt sitä pikkuvanhaa ipanaakin)

    Kai minusta tuntuu, että loput minusta näivettyisi, jos tekisin vain visuaalista työtä. Mutta minä mietin sitä silti. Vaikka se on sellainen vasemman käden taito minulla: huomiotta jätetty, hoitamaton, välinpitämättömästi pidetty. Monenlaisia asioita pitää miettiä.

    VastaaPoista