tiistai 2. kesäkuuta 2009

lapis lazuli

Pari päivää oli huono olo. Se vei vähän terää pois hellepäivistä.

Istuin mökin varjoisalla kuistilla keinussa, voin pahoin, ja luin Kapteeni Corellin mandoliinia (siinä oppii uusia sanoja meren väreille). Minusta sellaiset kirjat ovat surullisia, joissa mahdutetaan elämä nuoruudesta vanhuuteen ja pari sukupolvea päälle muutamaan sataan sivuun. Siihen jää kuihtumisen tunnelma. Miten voikin surettaa niin pitkään kirjojen loput, miksi ne surettavat aina enemmän.

Tuoksut eivät täällä lyö niin läpi kuin kaupungissa, mutta äänet muodostavat maisemia. Erilaiset lintujen sirkutukset ja kasvien havinat ovat kuin törmäileviä pilviä tai kukkulajonoja. Käki kukkuu ja ääni kumpuilee metsästä rantaan. En oikeastaan välitä täällä maisemasta; on vain yksi kohta, jota katselen mielelläni pitkään ja se on lahti aitan edustalla kasvavien puiden välistä. Muutama metri sivuun, ja puut loppuvat, eikä paljas järvinäkymä kiinnosta. Pihlajanlehtien välistä se on aivan erilainen.

Minulla olisi aikaa olla koneella, mutta en ole. Tahdon ilmaa ja tilavuuksia. Toisin sanoen mieluummin van der Waalsin voimia kuin Coulombia. Mieli melkein särkyi parvekepiikkauksesta, jota jatkui kolmekin viikkoa, ja en tiedä milloin mielikuvitus palaa sellaisen järkytyksen jälkeen. Koneen hurina ei lohduta nyt, kun on kirkasta ilmaa.

Kesäkuu taittuu tapansa mukaan harmaaseen näinä päivinä, ja minä mietin sellaista olemisen tapaa, jossa saa hellittää. Mitä ihmettä se sitten lieneekään.

4 kommenttia:

  1. Nyt vasta itseasiassa tajuaa, että luonnossa luonnon tuoksua ei sillä tavalla huomaa voimakkaaksi kuin luonnon tuoksun kaupungissa.

    VastaaPoista
  2. No jätänpä kommentin merkiksi siitä, että olen sivustollasi vieraillut. Jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata, minkä kuvan blogistasi sain, sitä sieltä täältä lueskellessani, se sana olisi 'sympaattinen', tulkitse se miten haluat. On mukava tavata ihmisiä näin, blogeja lukemalla. Näkee heidät ikään kuin sisältä päin. Tämä oli lämmin kokemus. Jatkan matkaa avaruudessa...

    VastaaPoista
  3. Annikki, minäkin mietin samaa kuin sinä: "...mietin sellaista olemisen tapaa, jossa saa hellittää."

    Luin jokin aika sitten Tuula-Liina Variksen romaanin Irma. (Tykkäsin.) Mieleeni jäi siitä killumaan erikoisen pitkäikäisesti lause: "Låt aaxlarna falla!"

    Aina, kun tuo lause tulee mieleen, annan hartioideni pudota. Ja ihme, miten suuri se pudotus joka kerran on! Silloin huomaa, miten jännitystilaa huomaamattaan pitää yllä.

    VastaaPoista
  4. Låt axlarna falla yhdellä a-lla!

    (Tämä on siis korjaus edelliseen viestiin.)

    VastaaPoista