maanantai 20. huhtikuuta 2009

Eräs lauantai

Kotiinpaluu omaan asuntoon. Jättämäni paperit olivat pölyä keräämässä lattialla, hylätyn näköisinä (kukahan on se hylätty, jos viaton selluloosatuote näyttää sellaiselta). Ahdas yö pikkusiskon vieressä. Pikkutyttöinä meidät laitettiin aina vieraisilla siskonpetiin. Nykyään kärsin ahdistuksesta, mutta en ymmärrä että se olisi syy kieltäytyä epämukavuudesta, joten nukun yön litteänä jalkopäässä huonosti, peläten sitä, että tönin tai herranjestas kuorsaan. Aamulla saan kyllä kuulla kaikki rikkomukset: taas on päässyt kuorsaus, ja ehkä pierukin. Päätän lakata häpeämästä.

Illalla vieraat lähtivät ja lähdin itse vieraaksi mäkien päälle puutalon kellariasuntoon mukanani salaattia. Tytöistä vain yksi on todella puhelias, muutoin on ehkä aavistuksen hiljaisempaa kuin mihin olen tottunut. Arvelen, että täytyisi olla seurallisempi, mutta en saa puhetta käyntiin. Sanon lauseen ja toisen. Näitä uusia kavereita tavatessa olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudesta ei voi päätellä viihtymistä, koska päätämme tavata aina uudelleen ja huhu kertoo, että mukavaa on aina ollut.

Eräänä hetkenä huomaan raapivani antaumuksella kainaloani ja lopetan. Hieman myöhemmin huomaan, ettei rommi sopinut minun vatsalle ja pohdiskelen tätä tunnetta. Sen jälkeen alkoi epäilyttävästi ahdistaa, ilma tuntui loppuvan, ja ajattelin, että tähänkö se sitten kilpistyy, kun kotoaan saa lähdettyä ihmisten ilmoille. Tarkkailen kaikkien terapiasääntöjen mukaan tuntemuksiani, ahdistus ei poistu, mutta ei pahenekaan. Luulen, että siinä toimii triggerinä väsymys, ja yritin olla välittämättä siitä, ja onnistuin sikäli, etten panikoinut ja hätääntynyt. Välillä unohdan olevani toipilas, ja silloin jokainen töksähdys, jokainen oireenpoikanen, tulee aina yllätyksenä ja säikähdän, ja sitten vasta muistan, että niin, kun en ole kuin muut.

Pysähtyneisyydestä huolimatta olen kuitenkin elämässä jo siinä vaiheessa, että pystyin jopa nauttimaan Trivial Pursuitista, vaikken voittanut ja en tiennyt juuri mitään. Kotiinpäin kopistelin pitkin asfalttisia alamäkiä, ja kieltäydyin antamasta tulta silminnähden palelevalle ja humalaiselle pariskunnalle ja suustani pääsi myös anteeksipyyntö:

"Hei! Anna tulta!"
"Ei oo. En polta. Anteeksi!"


Anteeksi? mitä helvettiä. Olisin sanonut edes, että "sori", mutta kun "anteeksi". Tunsin itseni kihloissa jo kolmatta vuotta olevaksi absolutisti-farmaseutiksi, vai mitä ne elämästä vieraantuneet hienot neidit lie ovatkaan. Känniläiset eivät tästä hätkähtäneet, vaan jatkoivat huutelua:

"Nii, varmaan 90% ihmisistä ei polta, kun niiltä kysyy näin kylmällä säällä, ettei viiti ite kaivaa taskuja!"
"Se on 75% kun ei polta ollenkaan, että aika lähelle osui!"
"Ai sekö on fakta?!"
"Kyllä on!"


- kolmatta vuotta kihloissa oleva tupakoimaton absolutisti-farmaseuttineiti-besserwisser, jonka mieliajanvietepeli onkin se Trivial Pursuit -

Vaikutelma oli masentava.

Pidin tahdin reipashenkisen ripeänä. Keskustassa hienoon takkiin ja muodikkaisiin laseihin pukeutunut keski-ikäinen nainen ei uskaltanut kävellä hevibaarin ulkopuolella räyhäävien miehekkäästi elehtivien miesten ohi. Toinen niistä huusi vakuuttavan angstisesti "vittu mua kiinnosta mikään saatana!" ja toinen tarjosi veljellisesti sovinnon kättä niin naurettavalla suurieleisellä kädenojennuksella (johon toinen sitten tarttui silleen tiedättehän peukalonhangat vastakkain, kuten ganstateeveesarjoissa), että mieleni teki ulvoa naurusta, mutta sen sijaan marssin känniääliöiden ohi. Vanhempi nainen uskalsi noudattaa esimerkkiä. Tottakai silloin paikalle pölähti jommankumman tyttöystävä sovittelemaan, ja draama jatkui sillä ikiaikaisella tavalla, joka on ennaltamäärätty jo niinä ammoisina aikoina, kun ensimmäinen hedelmä otti ja kävi etanoliksi: "Sami hei, älä viitti olla tommonen! Tuu takas Sami, voitko tulla tänne hei pliis! Vittu!". Voi hyvä Rutherford, miksi elämä on tällaista.

13 kommenttia:

  1. Mä en tiennytkään, että meillä tikitti koko ajan joku sanalaskuri siellä.

    VastaaPoista
  2. Ei siellä tikittänyt kuin minun sosiaalinen pelkomittari. Naurumittari olisi kuitenkin näyttänyt tappia, jos siellä sellainen olisi ollut, koska hauskaa oli. Ja jos olisin siitä näkökulmasta kirjoittanut.

    Tässä yritin siis puida sitä tunnetta, mikä minulla on nykyään seurassa monesti, että meneeköhän tämä nyt hyvin ja miten selviän, jos alkaakin ahdistaa, kun ei ole enää lääkkeitäkään. Kun aiemmin olen joutunut ottamaan rauhoittavan, että selviän edes elokuvista. Ja sitten melkein pahin tapahtui ja alkoikin ahdistaa salaateista, sipseistä ja naurusta huolimatta. Ei sillä seuran laadun (se on laatua) ja sellaisien asioiden, kuin että tykkäänkö minä ihmisistä (minähän tykkään teistä) ja oliko juhlissa hauskaa (minulla meni siideriä nenään ja kieli rommilasiin), kanssa ole mitään tekemistä. Tsemppaan oikein kovasti, että saan itseni ihmisten ilmoille ja siitä pitää erikseen sietää erinäisiä pelkoja, vaikkei puitteissa ole mitään vikaa. Vika on minun päässä. (Ja toisaalta mitä enemmän kirjoitan siitä, sitä vähemmän se vaivaa.)

    Kirjoitinko minä nyt jotenkin tympeästi? Mietin nimittäin ihan jonkin aikaa, että voinko näin kirjoittaa, vaikka olikin mukavaa. Että pitääkö juhlakuvauksen olla peruspositiivinen vai voiko siinä olla jotain surullista, jotain inhottavaa? Sitten ajattelin, että olen varmastikin ilmaissut positiiviset ajatukseni ja tykkäämiseni irl ja fb, ja blogi on pienten ristiriitaisten tekstien kokoelma, johon menee hyvin ja taiteellisesti kummallisuudet.

    Ehdottomasti olen sitä mieltä, että ei ole olemassa oikeaa puheen määrää ja "en ole tottunut" ei ole mikään arvotus suuntaan eikä toiseen, eikä varsinkaan mikään mittari hyvyydelle. Se on vain asia. Ihan höpötystä on semmoset nirppailut.

    VastaaPoista
  3. taikuri4/20/2009

    Mitenkähän minäkin löytäisin täältä Iisalmesta kavereita?

    Eihän tämä voi olla totta, että muinaisina aikoina piti ihan miettiä minkä kaverin kanssa lähtisin esim. iltaa viettimään.
    Oli ihan "vara valita".

    Mutta toisaalta esim. ne Siilin aikojen kaverit oli aikasta riippuvaisia kaikenlaisista päihteistä, joten mieluummin ilman sellasia sitten.

    Maakotka laskeutuu kyllä Treelle, kunhan vähän rikastuu! :)

    VastaaPoista
  4. Minä en ainakaan kokenut kirjoitustasi tympeäksi, mutta sanon silti sanasen ihan hyvässä hengessä.

    Kun on koko ikänsä ollut ujo ja hiljainen (joka katoaa kyllä muuten ajan myötä, kun tutustuu paremmin), niin sitä on saanut kuulla satoja kertoja, että kun olet tuollainen hiljainen, ja että sano nyt sinäkin jotain. Siitä iskee ikäänkuin sellainen kiukku ja ahdistus, että miksi sitä pitää osoitella sormella, että sinä olet hiljaisempi. Ja sitten sitä alkaa ajatella, että nyt pitää sanoa jotain, ja sitten ei ainakaan enää osaa sanoa mitään. Eräänlainen päänsisäinen vika tämäkin. :)

    VastaaPoista
  5. taikuri,

    Ei nuo taida minua enää ottaa mihinkään mukaan, kun päästelen sellaisia sammakoita. Että ei vielä lasketa sen varaan. :D

    Kai harrastuspiirit on lähinnä sellaisia, joissa voi tavata. Onhan tää bloggauskin harrastus ja tätä kautta minä nämä tamperelaiset kaverit tunnen. Sit mulla on tuo aikido, ja sen kautta on onneksi tuttuja vähän joka kaupungissa ja pari ystävääkin. Ja toivon, että sitten kun voin taas opiskella, niin tulisi koulustakin kavereita.

    Oikeesti aikuisten tutustumismahdollisuudet on aika vähissä. Ihmiset tuppaa pyörimään vaan parisuhteissaan, ja sitten tavataan niitä opiskeluajan kaveriporukoita joskus lomilla muistelubileissä ja niiden häissä. Uusia ei tapaa oikein missään, ja sitten kun tapaa, niin se ystävystymistahti ei ole pari viikkoa kuten teininä, vaan pari vuottakin ja itsensä tuntee ihan muumioksi.

    Näitä blogikavereita oon tuntenut nyt vuoden tai alle, ja nyt vasta alkaa tulla sellaisia yhteisiä juttuja ja keskustelunaiheita, ettei ole ihan tuuliajolla. Neiti Kemistin taas olin tuntenut jo kaksi vuotta, ennen kuin mentiin edes elokuviin. Taidegrafiikkaa on ollut nyt kaksi vuotta, ja siellä homma on edennyt peräti siihen, että nyt jo jopa kommentoidaan toisten töitä ja värinkäyttöä... Hyvin hyvin hidasta on tää kilpikonnan elämä.

    Oisko siellä salmessa teatteriryhmää? Yhteinen tekeminen on melkeinpä se ainut hyvä keino hankkia uusia tuttuja ja sitä kautta kavereita. Itse olen yrittänyt ratkaista ongelmaa harrastuksilla, ja miettiä aina, että vaikka ei onnistuisikaan, niin onhan mulla tuo suku ja perhe. Muutoin olisin varmaan aika yksinäinen. Vanhat ystävät on aina olemassa, mutta eivät ne eri kaupungissa ihan kauheesti lämmitä.

    VastaaPoista
  6. Minja,

    niin. Minähän olen itsekin hiljainen (luulen tosin, että kaikki bloggaajat ovat enemmän tai vähemmän introvertteja), ja huomasin itsekin, että mietin, että pitäisiköhän tässä alkaa enemmän yrittämään, mutta luovuin ajatuksesta. Ei jaksa. Eikä tarvitsekaan jaksaa.

    Ja sitäpaitsi mitä olen huomannut, niin kyllä se juttelu on lisääntynyt joka kerta, eikä yhdessäoleminen tunnu enää pönöttämiseltä. Vaikka ihan selvästi huomaan, että blogipiiri on täällä paljon hiljaisempi kuin esimerkiksi pölisevät aikidokat, joita ei saa hiljaisiksi millään (ja joihin olen siis tottunut, kun tapaan semmosia ei-ihan-joka-päivän-tuttuja), lieköhän ovat hiljaa edes sen aikaa, että saavat kaljansa nielaistua. Mutta toisaalta, edustavatko aikidokat millään muotoa normaalia väestöä... niin sitä voi jo vähän miettiä. (Ne ei muuten pahastu, jos niitä panettelee, se kuuluu lajin ominaispiirteisiin, ja jos nyt loukkaantuukin, niin aina voi vähän vääntää kovemmin tatamilla kostoksi.)

    Sosiaalisesti rampautunut minä vain ajattelee, että se on oma vika, kun muut eivät puhu, ja tässä pitäisi nyt jotenkin korjata, mikä on erinomaisen kummallinen ajatus. Mutta onneksi meillä on tuo Sirtsu, sillä on aina niin ihanasti ja paljon hauskaa juttua.

    VastaaPoista
  7. Mut vaan jotenkin yllätti tuo, koska en koko illan aikana huomannut, että oltaisiin oltu erityisen hiljaisia.

    Ja juuri tuo, mistä Minja sanoi. Sitä on niin väsynyt kuulemaan siitä, tulee sellainen ala-asteolo ja ettei ensi kerralla puhu sitten ainakaan mitään. Eihän se sinun vikasi ole tietenkään.
    Meillä oli yläasteella joskus sellaisia halipäiviä, joissa piti roikuttaa kaulassa lappua ja kirjoittaa jotain positiivista toisesta siihen halauksen jälkeen. Mulla meni fiilis koko päivästä, kun lappuni täyttyi teksteistä "hiljainen, mutta kiva", hiljainen MUTTA sitä ja tätä. Jopa koulun siivooja, joka ei taatusti tuntenut minua, kirjoitti että hiljainen mutta jaadijaa. Miksi vitussa se hiljainen piti sata kertaa kirjoittaa siihen lappuun? En minäkään kirjoitellut ihmisille että "akneongelmainen, mutta ihan kiva" tai "ärsyttävä, mutta ihan nätti".

    Gnaa. Lopetan avautumisen traumoistani. ;D

    Niin ja kyllä mekin tykätään susta etkä oo yhtään sen kummempi kuin muutkaan.

    VastaaPoista
  8. En tiedä onko se sitten myöskin joku itä-länsi -vastakkainasettelu, että täällä Hämeen suunnalla nyt vaan ei olla niin puheliaita kuin jossain Savossa tai Karjalassa. Mun mielestä hiljaiset hetketkin on ihan ok, ei ole pakko koko aikaa yrittää niin kauheasti.

    VastaaPoista
  9. tiina,

    Ai teillä luki "hiljainen". mutta eihän se ole negatiivinen piirre. Se on vain hyvin selvä piirre.

    Mulla luki "pieni" ja "outo", mutta ei onneksi sentään "pieni, mutta outo". En ole muuttunut pätkääkään.

    Tunnetusti teini-ikäiset ovat laumaeläimiä ja ajattelevat lauma-ajatuksia. Varmaan kaikilla oli joku yksi juttu, joka loisteli siinä lapussa: "äänekäs", "kiva", "hippi", "mopopoika". Sen ikäisiltä harvoin saa mitään sellaista irti kuin "sirot kädet", "näyttää jännän pohtivaiselta maantiedontunnilla" tms tavallisesta poikkeavaa.

    --

    Te tamperelaiset ette vain voi ymmärtää sitä melun määrää, mikä muista maakunnista irtoaa. Kulttuurieroista ei voi kuin kiistellä. Mun mielestä normaaleista ja tavallisista sukujuhlista oli yksi uusi tulokas sitä mieltä, että ne oli mölyapinoiden kokoontumisajot ja meteli oli sietämätön. Minusta siellä juteltiin ihan normaalisti, ehkä vähän kiekumalla, mutta kuitenkin ihan tavallisuuden rajoissa.

    VastaaPoista
  10. Mulle sanoi kerran yks entinen työkaveri, että mä oon vähän pelottava kun oon toisinaan niin kovin hiljaa. Sitten se vielä ihmetteli sitä, että mä kuitenkin tiesin ihmisistä niin paljon asioita. No kai sitä nyt tietää, kun ei itse ole aina suunapäänä vaan kuuntelee muitakin. Eli ei se, että on hiljainen ole mitenkään negatiivinen asia aina. Ehkä silloin, jos ei oikeasti koskaan saa sanaa suustaan.

    VastaaPoista
  11. Kyllähän hiljaisuus tai introverttiys on noin yleisesti huono ja pois pyristeltävä ominaisuus. (Jos se ei olisi huono ominaisuus, niin ei siinä lukisi "mutta". Siinä lukisi "hiljainen ja kiva".) Kaikkien pitäisi olla sosiaalisia ja ekstroverttejä ja vaikka mitä, näkeehän sen työmarkkinoillakin tänä päivänä. Koulussa ne hiljaiset saa kärsiä koko ajan, kun siitä huomautellaan ja hyvään numeroonkaan ei riitä se, että osaa asian, vaan pitäisi myös olla aktiivinen ja osata jopa myydä asiansa (kuten mulle kävi kuviksen kanssa, tästä voisin avautua pidemmältikin). Ja mitä enemmän siitä huomautellaan lapselle, ettei se puhu, niin sitä vähemmän se uskaltaa mitään sanoa.

    Mutta mä olen kyllä sitä mieltä, että useinkaan hiljaisuus ei ole niinkään syy kuin seuraus jostakin.

    VastaaPoista
  12. Minä tulkitsisen sen pilkku-mutta:n silleen että "vaikutat kivalta, vaikka sinuun on hieman vaikea tutustua hiljaisuuden vuoksi", eikä niin päin että sulla nyt on tommonen karmee vamma, mutta voithan sä olla "ihan kiva". Tosin ei minua kyllä olla koskaan hiljaisuudesta piikiteltykään. Se ei ole minulle niin arka asia.

    VastaaPoista
  13. Niin, siitähän se varmasti onkin kiinni, että se on minulle herkempi kohta. Vaikken nykyisin olekaan yhtään niin ujo kuin lapsena olin.
    Ja anteeksi, en tarkoittanut olla mitenkään tyly tuolla ekalla kommentillani.

    VastaaPoista