Maailmojen välillä

Illalla laskin hieman laskujani, olin väsynyt. Menin sänkyyn ja luin vielä jonkin aikaa kirjaa. Juuri kun ajattelin, että laitan kirjan pois ja nukahdan hetken päästä, tajusin, että olin unohtanut jotakin alakertaan ja se pitäisi käydä hakemassa. Minulle tuli niin kummallinen tunne, kuin alakerta olisi tuhansien kilometrien päässä tai vieläkin kauempana, jossain toisessa ulottuvuudessa. Lähteminen tuntui vaikealta, kuin vuorelle kiipeäminen tai pikemminkin nurin päin kiipeämiseltä alaspäin peilikuvavuorelta.

Huoneen ovelle asti oli vielä tavallista maailmaa, mutta kaikki sen jälkeen oli jollain tasolla kadonnut: pimeä, vieras ja vaarallinen. Siellä ei ollut ihmisen paikka. Huone oli viimeinen, pieni parin neliömetrin saareke todellisuutta, josta mieli oli kääriytymässä, vetäytymässä pois, kun jouduin palaamaan. Vai pakeniko tila itsessään, imeytyi toiseen ulottuvuuteen? Ravistelin sitä tunnetta itsestäni useamman minuutin, ennen kuin saatoin lähteä.

Nousin kirjoittamaan tunteen ylös ruutupaperin nurkkaan:

Nukkumaan mennessä
luopuu tilasta, huoneista
yksi kerrallaan
Matka on tuhatkertainen
sängystä keittiöön, kun
mieli on jo mennyt
levon rajalle

--