Koton

Baah. Olen saapunut kotiin. Vaihtanut järjestystä - pääsin eroon yhdestä vanhasta televiisiosta, tarjoiluvaunusta ja matosta, kun isä vei ne mukanaan äidin riesaksi. Raahasin sairaan painavan lipaston eteisestä Huoneeseen (minullahan on vain Yksi) vanhalla, hyväksi havaitulla kikalla: pyyhkeet kaapin jalkojen alle ja työntämällä perille. Sillä tavalla voi siirtää mitä hyvänsä painavaa naarmimatta lattioita ja nostamatta sitä. Sitten laitoin pyöreän peilini seinälle, kun kerran osaan jo kiinnittää juttuja betoniin. Se tuli suoraan, koska se tarvitsi vain yhden ruuvin.

necchi kaipaa hieman puhdistusta

Nyt minulla on ompelukone. Rautainen, aika tosi painava Necchi Supernova Julia. Se seisoo tuolla uhkaavana. Jostain syystä minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa ottaa, leikata ja ommella vaikkapa iltalaukku käsin, mutta ompelukoneen kanssa alan kehittää välittömästi vastenmielisyyden tunteita. Onkin erinomaisen hauskaa, että monimutkaisetkin yhtälöt avautuvat minulle ilman sielun äänetöntä kirkumista, mutta kaavamerkinnät - hyi olkoon, kuka ne on keksinyt? Missään ei näköjään näy, että olin tekstiilityössä yhdeksän vuotta ja sain aina kiitettävän. Sitä se kato on, kun oppimaansa ei sisäistä. En toki epäile yhtään, ettenkö osaisi, mutta miten sen nyt selittäisi: aihetta varjostaa kammottava pelko ja kauhu. Mitähän joku psykoanalyytikko saisi tuostakin irti? Hah, hälläväliä, en käy analyysissä, vaan oikeassa terapiassa.