torstai 3. huhtikuuta 2008

Annikin paluu

Oli jännää (monessakin mielessä) tavata vanha ystävä. Jännitti kovasti, osaanko puhua yhtään mitään ja sujuuko se ollenkaan ja huomaako sen ikävästi, että olen lihonut. Ylipäätään se, olenko muuttunut - onko masennus latistanut minut tunnistamattomaksi.

Sitten: plevnan sima upposi ja puhe kulki, vaikkei olla nähty tai oltu muutenkaan yhteyksissä varmaan kahteen vuoteen.

Elämä on ollut perseestä. Ei ole tullut kenellekään ruusutarhaa. Mutta silti on iloa ja suunnitelmia ja rahalle haistattelua.

Oli kummallista tavata joku, joka muisti ja tunsi minut vain sellaisena, millainen olin, ennen kuin masennuin. Olin ennen kuulemma rento ja avoin, iloinen ja elämäänsä harvinaisen tyytyväinen tyyppi. Älykäs ja todella mukava. Sellainen, jonka kanssa on helppo tulla toimeen. Enkä ole muuttunut.

Ei voinut uskoa, että minulle on sanonut lääkäri, että minun kannattaa unohtaa opiskelut, ja ihana poikaystävä, että olen sosiaalisesti kyvytön ja ärsyttävä *(pick a word), joka kohtelee muita (=häntä) huonosti.

Huomasin pudonneeni kaninkoloon - siihen wonderland-malliin - ja maailmaan, jossa juostiin kilpaa dodojen kanssa ja normaalin sijasta olinkin hullu, kyvytön, tyhmä, ärsyttävä, kontrolloiva, äiti ja mulkku, talo oli liian pieni, pää liian suuri ja hepokatti maantiellä poikittain.

...aivan kuten kaikki muutkin Ihmemaassa.

Minä olen hullu - sinä olet hullu.

Absurdia!

Voi että olen väsynyt - mutta sentään hereillä. Pian huomaan, että kaikki ne PÄÄT POIKKI minua jahtaavat pienet vihaiset pelikortit kutistuvat entisestään ja lentävät pois.

Onko kukaan huomannut, että kaninkolosta ei tarvinnut päästä pois? Liisallekin riitti, kun hän heräsi.

7 kommenttia:

  1. Nonsense rules. Siinä on niin paljon tolkkua.

    VastaaPoista
  2. Tuosta tuli niin mieleen oma samantyyppinen kokemukseni. Se oli paljon lievempi, ja päinvastainen: Lapsena muilta saamani palaute oli lähes poikkeuksetta negatiivista. Olin vaan huono ja kelvoton, ja toki ruma ja tyhmä. Yhtäkkiä aikuisena havahduin siihen, että minähän olenkin aika hyvä. En ollutkaan (enää?) mitenkään erityisen ruma, enkä etenkään ollut tyhmä. Lisäksi elämä sujui yleisestikin ihan mallikkasti. Se tuntui tosi nurinkuriselta.

    En tiedä, kumpi näistä on ihmemaa, lapsuus vai tämä aikuisuus.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi4/04/2008

    Tuo nyt ei yllätä, että joku lääkäri on noin pihalla psyyken ongelmista. Huolestuttavaa myös, jos ex-poikaystävästäsi todella tulee lääkäri ja sillä grandiöösillä asenteella ja epävakaalla persoonalla rupeaa sitten "hoitamaan" myös esim. depressiosta kärsiviä :/
    t. Mariax

    VastaaPoista
  4. Lääkärit nyt on ihan sellaisia tavan mulkeroita kuin kaikki muutkin. Eipä siellä pääsykokeissa (ainakaan ennen, nykyään on vuorovaikutustehtäviäkin) ole testattu kokelaiden psykologisia antimia sen kummemmin.

    Ja sehän on ihan yleinen kiertävä vitsi, millaisia luonnehäiriöisiä narsisteja esim. kirurgit ovat. Psykiatrit taas käyvät terapian läpi omassa koulutuksessaan, mutta jos se terapia nyt on joku haista-paska-psykoanalyysi, niin sieltähän putkahtelee milloin minkäkinlaisia tyyppejä hoitamaan ihmisiä.

    Ja voihan joku olla tosi miellyttävä ja avulias työssään, vaikka olisi millainen hirviö tahansa yksityiselämässä - erilaisissa rooleissa ilmenee erilaista käyttäytymistä.

    VastaaPoista
  5. Yleensähän narsisti-vaimonhakkaajat ovat työyhteisössään yms. erittäin pidettyjä. Kellekään ei ikinä tulisi mieleenkään, että kotona nyrkki heiluu.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi4/04/2008

    Niinpä niin, mutta narsistisesti vaurioitunut ihminen ei kyllä pysty oikeasti hoitamaan yhdenkään ihmisen depressiota. Tällaista hoitotyötä tehdään ihmisen omalla persoonalla ja olemassa olevilla psyykkisillä rakenteita. Cipralexia sen sijaan pystyy määräämään kuka tahansa kirjoitustaitoinen lääkäri.

    VastaaPoista
  7. Eivät ne kaikki lääkärit tai psykiatrit kykenekään hoitotyöhön. mot

    VastaaPoista