Yritin lukea Rakkaudenhirviötä, mutta se oli sekava kokonaisuus. Tajunnanvirraksi liian kasassa, hyväksi romaaniksi taas liikaa levällään. Yksityiskohtien paljous ei palvele tarinaa, mikään ei nouse kumppareiden, mummon verhojen, raamattukerhon tai munkkien seasta esiin. Minulla on vain tämä yksi elämä, en jaksa lukea sotkua, joka ei tule mistään, eikä johda mihinkään. Olen samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja matkustellut paljon yksinään, ja pitänyt my little ponyistäkin, mutta silti mitään samaistumispintaa ei ollut.
Sama hylkääminen uhkaa myös Karen Blixenin Out of Africaa, joka ei tunnut etenevän sitten millään Ngong -vuorien rinteiltä yhtään minnekään. Koska kyseessä on kuuluisa lahjakas tarinankertoja, sinnittelen varmaankin ainakin siihen asti, että ainakin elokuvassa komea Denys saapuu paikalle.
Ehkä lukemisen ongelma on se, että minulta puutuu lukunojatuoli. Sellainen muhkea, jossa on korkea selkänoja, ja lukulamppu. Ja silmälasit.
Valitettavasti olen oppinut nyt, miltä haisee viikon pienessä vesitilkassa lillunut keitetty parsakaali. En tiedä, milloin voin syödä taas parsakaalia. Elämässä on niin paljon kovia kokemuksia. En edes tiennyt, että kurkku voi muuttua vaaleaksi, jos sen vain antaa olla todella pitkään ihan omassa rauhassa pöydällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti