Kuun väristä

Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa, että olen päältä avoin astia, joka ehkä täyttyy hiljalleen. Jos en paremmin tietäisi, luulisin, ettei minulla ole päälakea ollenkaan, vaan pelkkä luinen kuppi odottamassa sellaista sadetta, jota ei pilvistä lankea. Kirjoittaminen tavallisistakin asioista on vaikeaa, koska tunnen vain tyhjät kuulaat reunani, enkä paljoa muuta. Silmien takana on joku, jota kukaan ei tunne, en edes minä itse. Ei tämä joku paha ole, eikä millään muotoa kurja olento. Vain tuntematon. Tiedän joitakin piirteitä, kuin romaanihenkilöstä. Liekö se tai mikään sen kummempaa muillekaan, joilla on nimi ja nahkan rajaama henkilöllisyys.

Tähdet, tai tässä tapauksessa planeetat ovat alkaneet näkyä. Jupiterin väritön kipinä syttyy yhden aikaan vaalealle yötaivaalle. Japaniksi voi sanoa kauniisti, että "mahiru no tsuki no usui kage", keskipäivän kuu näyttää vetisen väristä puoltaan. Eipä se kovin kauniisti käänny, mutta se on. Keskipäivän haaleaa kuuta olen koko kesän katsellut - miten se häilyy läpinäkyvänä ilmamassojen takana. Katsonut, ja miettinyt, miten veden värin ohuus kääntyisi, eikä se käänny. Niinpä luovutan sen kömpelönä ja kalpeana eteenpäin, toisaalla on olemassa sellainen kuu, jota ei täällä voi tuntea.