keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Äänet

Menin usein Kakuma-machin lähimarkettiin kävellen keskikesän paahtavassa auringossa, joka paistoi lähes zeniitistä. Molemmin puolin tietä kohosi bambun ja lehtipuiden tiheästi peittämät mäet, mutta en koskaan mennyt sisälle metsään, vaan seisoin sen reunalla katsellen vehreään hämärään aurinko selkäni takana. Sieltä uhkui ja pyörteili voimakas hyönteisten sirinä. Kesä oli kallon täydeltä siipien ja kitiiniraajojen yhteen hankaamista, kihinää, teräviä riipiviä ääniä, jotka velloivat tien vieren heinästä ja metsistä. Niiden saattelemana kävelin hartiat aina vähän koholla. En ole tottunut sellaiseen hyönteisten läsnäoloon, ja lintuja taas ei kuullut ollenkaan. Vain noiden monisilmäisten ja -raajaisten vierasta ääntelyä.

Sateella hyönteiset hiljenivät ja vettä todella ryöppysi vuorilta leveinä virtoina autotietä pitkin. Sadekautena satoi viikkokausia, välillä tihuuttaen ja välillä kaatamalla, eikä halpa valkoinen sateenvarjoni ehtinyt kuivua ollenkaan. Veden äänet pisaroivat, hakkasivat, rummuttivat ja kohisivat ja läiskyivät iltaisin, ja pidin parvekkeen liukuovea auki kuunnellen tuota kaikkea. Sateella ei tietenkään ollut sitä vaaraa, että hyönteiset tulisivat sisälle ja ilmakin oli viileämpää. Pehmeä vesimatto esti ilmaa liikkumasta, mutta viilensi silti.

Jos läpsyttelin sandaaleissa sateella markettiin, sateenvarjon saattoi laittaa tavaratalon tarjoamaan pitkulaiseen muovipussiin, joita sai sisääntulon telineestä. Kaupassa äänestä piti huolen kymmenet pienet minitelevisiot ja mankat, joissa pyöri taukoamatta mainospätkiä saman hyllyn tuotteista. Hämmentävä kiekuva mainospuhe ja kohtelias kaakatus ristesi käytävillä; karkit ja oluet ja sievät esittelijät rallattivat sekavassa sopusoinnussa.

Usein ostin vohveliin käärityn jäätelön ja istuin katukiveyksellä sateenvarjon alla odottamassa bussia asuntolaan. Pylväässä alkoi vilkkua bussimerkki, kun se lähestyi sankassa vesisumussa. Hetken päästä punainen paikallisliikenteen auto pysähtyi ja sen kaiuttimista kuului heleä naisääni, joka selosti nauhalta seuraavat pysäkit ja ilmoitti pysähtymisestä. Vaihteet raksuivat ja paineilma suhisi. Kolikot kolahtivat lippaaseen, kun bussista poistui etuoven kautta.

Iltaisin kumpuili yliopiston urheiluhallista kumea kiai'den kuoro, loppumaton nouseva ja laskeva huuto. Kendokat tekivät rivissä kyykkyhyppyjä ja paukuttivat bambumiekkojaan ja huusivat musteensinisissään tuntikausia, kun vilkaisin ohikulkiessa suureen saliin. Puin harjoituspuvun ylle ja pian huusin itsekin yläkerran aikidosalissa numeroita yhdestä kymmeneen uudestaan ja uudestaan. Soinniton huuto liittyi satoihin samanlaisiin ja ulvonta valui mäkeä alas ja läikkyi yötaivaalle.

Myöhemmin hiljaisuudessa ja hikisenä kävelin tyhjän kampuksen vierestä asuntolalle, ja silloin aloittivat sammakot yöäänensä. Moninainen kurnutus kaikui kiviportailta ja altaista hiljetäkseen aina kohdalla ja jatkuakseen ympärillä. Sammakoiden pidot ja räikeä meteli valtasivat alueen tasanteet ja pensaiden alustat. Tämän kuplivan ja kurnivan hämärän läpi laskeuduin portaat. Risteyksen jälkeen kurnutus vaimeni, liikennevalot seisoivat pimeinä hiljaa, ja sitten kolahti vain teräsovi ja sen lyhyt kaiku betoniseinissä.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä äänimaisemasta, korvani pitävät matkustamisesta kanssasi!

    Sanavahvistus: artforse :D

    VastaaPoista
  2. Minäkin pääsin matkalle. Kiitos.

    Ja sanavahvistuksena fathings.

    VastaaPoista
  3. Tästä kuvauksesta tuli jostain syystä itku silmään. Tunnelataus oli niin voimakas että se pyörähytti liikkeelle syvälle kätketyn asian muistelun.

    VastaaPoista
  4. Hyvät matkustajat,

    toivottavasti tulette Japanin lennollemme toistekin.

    Artforse voisi olla kuopiolainen taideseura.

    Salka,

    voi kun nyt voisin mennä ja kirjoittaa, mutta täytyy tyytyä muisteluun. nämä jotkin palaset ovat kirkkaita ja voimakkaita.

    joskus, kun katson japanilaisia piirrettyjä ja niissä kuuluvaa hyönteisten kesäsirinää, huumaudun ihan täysin ja joudun jonnekin muualle.

    toivottavasti ei ollut ihan kamala muisto, joka tuli pintaan. en kuitenkaan ajatellut kirjoitella mitään traumatriggereitä tänne pommeiksi lukijoille.

    VastaaPoista
  5. Traumapommi Annikilta! Joo, ei kai niitä kukaan pysty ennakoimaan lukijoiden osalta, hyvä kun itsensäkään. Joskus vaan osuu...
    En kehtaa yksilöidä tätä muistoa ja tunnetta sen tarkemmin, kipeä vielä, salainenkin. Mulle käy näin aika usein, aivan toisen henkilön muistot tai hänen kuvaamansa haju/ääni laukaisee oman voimakkaan, kätketyn muiston, tunnetilan. Sattuu koska olen liian herkkä. Silti hakeudun ihmisten joukkoon jotka ovat haavoittuneita, rikkinäisiä, yksinäisiä, oman kipunsa vankeja. Se tunne ettei ole yksin kipunsa kanssa tuo jonkinmoista rauhaa ja yhteisöllisyyttä oman päänsä sisällekin.

    VastaaPoista
  6. En usko, että voi olla liian herkkä, ainakaan tuolla tavalla, koska en usko, että kipua voi ymmärtää olematta herkkä. Ja jos ei ymmärrä kipua, niin ei ymmärrä paljoakaan.

    Minusta päähän potkitut ihmiset ovat miellyttävämpää seuraa kuin terveet ja hyvinvoivat. Jälkimmäisillä on vähän liikaa typeriä kysymyksiä ja ennakkoluuloja.

    VastaaPoista