Ansalangat pakkasessa

Taivas on vaihtanut väriä kevään siniseen ja se kumuaa korkeammalle kuin talven harmaa katto. Kylmässä viriää tiaisen tityy. Pidän ikkunoita auki - mikä siinä houkuttelee? - vedän paksua peittoa päälle ja odotan kunnon puhuria, joka huurtaisi nenän.

Mietin paljon untani, jossa olin terve ja virtaava, eikä minkäänlaista tahmeaa hitautta tuntunut. Aluksi olin niin vihainen, etten ole sellainen, vaan tällainen hidas ja limainen etana mielikuvitustornissani. Miten olenkaan voinut kuvitella, että tämä halvaantunut olotila olisi hyvä - vain siksi, ettei minun tarvitse enää valvoa yö yön perään ja kuunnella kirkumista pääni sisällä. Kontrasti tämän hetken ja menneen sekä tämän hetken ja unen välillä ovat yhtä suuret. Tunsin itseni taas sairaaksi ja väsyneeksi.

Sitten ymmärsin, että se oli hyvä uni. Minun uneni osasi simuloida arkisen terveen vaivattomasti. Tunnistin eron heti, kun heräsin. Tunnistin terveen. Osaan uneksia terveestä! Väliäkö sillä, jos on neljän vuoden jälkeen vasta puolimatkassa. Eikös puolimatkoissa ole aina iloinen krouvi - vai epätoivoisten lyhistymispaikkako se oli?

Kevättalvi on vuodenaikani nyt. Tällaista kirkkautta ei ole muissa vuodenajoissa, ja nautin siitä melkein yhtä paljon kuin marraskuun pimeästä. Murrosaikojen rajuus kaikessaan viehättää minua. Kinokset karjuvat valkoista valoa; taivas nousee, nousee ylemmäs. Huilut ja vaskitorvet ovat helmikuun ääniä. Olen kadonnut vuodenaikoihin kuin vieraisiin maailmoihin, aina uuteen. Helmikuu on ilmojen kaupunki, maisemat pilvien hentoa harsoa ja horisonttia. Lumi on kevyttä ja ilmavaa sekin, varjot tuhkanvärisiä ja vaaleita. Seinät nousevat kylmiin korkeuksiin, eikä pakkasella ole painoa, kevyenä sen terä viuhkii ja pyyhkii kasvoista ihon ja sormista sivut.

Kuvani murenevat; kestää aina vain pitempään saada ne kiinni. Kirjoitan pätkiäni päiväkausia ja ne vanhenevat sitä mukaa kun epävarma kirjain hakeutuu valkeaan. Viritän sanalle ansan tähän, ja asetun odottamaan.