Kaikenlaista

Uudet asiat vyöryvät sillä tavalla elämään, etten tiedä millä tavaroilla - kengillä, tuoleilla, pöytätuulettimella - tuon eteisen oven pönkkäisi pelottavaa tulvaa vastaan. Oudot painajaiset jatkuvat, samoin lamaannus, mutta jotakin tihkuu läpi ja kerään aika päättäväisesti voimia tähän kaikkeen. Joskus minun pitäisi itseni vuoksi listata kaikki, mikä jo onnistuu, niin en lyttäisi aina sitä, mikä ei suju tai vie aikaa. Vähän vähempikin päättäväisyys ja piiskaaminen riittäisi.

Avasin vähän yli viikko sitten nettikaupan ylijääneille grafiikanvedoksilleni, joita kasaantuu kansioihin ja laatikoihin, ja ihan hyvin se on lähtenyt käyntiin: olen myynyt jo neljä. Täältä se löytyy: sumua on Etsy. Hinnan laittaminen jollekin, jota en oikein osaa pitää arvossa, on ollut vaikeaa, mutta se toi minut sen ajatuksen luo, että miksi minun tekemäni on niin halpaa, että vain polkuhinta tuntuu oikealta. Ahdistuneena hilasin hinnaston paikan keskiarvon alapäähän ja yritän tulla häpeäni kanssa toimeen.

Tapasin myös ensimmäistä kertaa vanhan blogi- ja facebook-tutun ja olin ruhtinaallisesti myöhässä kahvilasta, mutta minä - erakkomuikku - viihdyin erinomaisesti. Muusikotar oli juuri niin lämmin ja avoin ihminen kuin olin kuvitellutkin. Tilasin kaakaota. Se on melkoinen spektaakkeli joka kerta, koska tahdon, että se tehdään maitoon, ei veteen koneesta, joten minulla on aiheesta jo kokonainen näytelmä, jossa tarjoilijan epäusko voitetaan, henkilökohtainen vaivannäkö palkitaan kiittelyllä ja maitokaakao ilmestyy mukiin muutamalla täsmällisellä avaus- ja selitysrepliikillä. Edelläni tiskillä oli kaksi pikkutyttöä, joista toinen osti toiselle (vetisen kone-)kaakaon ja yhteiseksi tomaattileivän ja itselleen vettä. Raha oli kolikoina, ja sitä jäi yli niin paljon, että sillä olisi melkein saanut toisenkin kaakaon, mutta mietin liian pitkään ja tytöt lähtivät. Pienille tytöille pitäisi antaa aina puuttuva pikku raha kaakaoon.

Vaihtelun vuoksi kävin myös huristelemassa jäätelöautolla kokonaisen päivän ja kiisimme pikkusiskon kanssa ristiin rastiin Pohjois-Savon maaseutua ja sen jäisiä kyläteitä. Auringon vaalea keltuainen kellui ohuessa ilmassa ja kuukin näytti korkealta kylmää reunaansa. Tykkylumi teki kuusista pahkuraisia ruikkuja ja koivut riiputtivat voipuneina oksiaan sähkölinjojen päällä. Pitkät riippaoksat näyttivät pitkiltä karvaisilta madoilta, valkoisilta nakeilta, kuolleiden sormilta. Jääpaiseita kasvoi rungoilla, tolpissa, pysäkkimerkeissä. Sukevan Nesteen haarukoissa oli keltaisia roiskeita ja lautanen oli likainen. Vedin sormea pitkin lautasen reunaa ja aloin sahata paistettua kengänpohjaa, jota piristi tölkkiananasrengas ja näivettynyt appelsiiniviipale.

Erätaipaleella näkyi yhtäkkiä karvainen ruskeankirjava hahmo tiellä: "Mikä tuo on!?" ja jäätelöauto pysäytettiin niille sijoilleen. Se oli pystykorvainen tuuheaturkkinen koira, joka nousi kolmella jalalla pystyyn, kun sisko lähestyi sitä. Sen toinen etutassu oli jäänyt kiinni kaulapantaan ja eläin oli nilkuttanut kolmella jalalla jo pitkän matkan ja jäänyt sitten makaamaan maahan. Se näytti aralta ja luikkasi metsään umpihankeen karkuun. Kolmijalkaisena se ei jaksanut pitkään siellä rämpiä, vaan palasi tielle väsyneenä. Hyppäsin itsekin autosta ulos ja houkuttelin koiran tulemaan luokse menemällä kyykkyyn ja kutsumalla. Sillä oli yksi varvas kiinni pannan ketjussa, joten nostin sen irti ja tarkistin, oliko jalassa mitään vikaa. Koira piristyi silmin nähden. Pyyhin tassuista lumikokkareet ja kuonosta riitteen, mutta lähellä ei ollut yhtäkään taloa, minne viedä se. Talutin sitä vähän matkaa pannasta, mutta pellon kohdalla se pyrki taas hankeen, joten päästin sen menemään. Koira tarpoi päättäväisesti etemmäs.